Tuomiosunnuntai, Matt. 25: 31-46, Martti Vaahtoranta

.
Istun vinttikamarissa työpöytäni ääressä. Katselen ulos.
Tänään ei ole niin pimeää kuin eilen. Maassa makaavat marraskuun sadepilvet ovat väistyneet vaalenevalta taivaalta. Paljaiden puiden välistä näkyy kaakosta nouseva aurinko.
Kotilahti on aivan tyyni. Myrsky, joka muutama päivä sitten teki tuhojaan, on laantunut. Vedessä näkyy auringon kuvajainen, ei sellaisena kilona kuin suvella, vaan kultaisena siltana sieltä tänne ja täältä sinne.
Niin kuin joka viikko, nytkin painin Jumalan minulle antaman tehtävän kanssa: minun tulee saarnata seurakunnalle Hänen nimissään parannusta ja syntien anteeksiantamusta. Haaste on joka viikko uusi ja joskus melkein ylivoimainen.
Nyt hyppäisin mieluiten yli koko seuraavan pyhän. Käsillä on jälleen yhden kirkkovuoden loppu. Sellaisena se viittaa itsensä yli kaiken loppuun ja siihen, mitä sitten seuraa. Ja se on niin pelottavaa, että tekisi mieli sulkea siltä silmät ja korvat.
Niin en kuitenkaan voi enkä saa tehdä. Totuus on sanottava, tuntui se miltä tuntui. Minun on saarnattava sanaa, niin kuin se on kirjoitettu.
2.
Katselen ikkunastani marraskuun auringonnousua. Saarnasta on kirjoitettu vasta pari kappaletta. Sydäntä ahdistaa. Aika loppuu! Aika loppuu minulta ja maailmalta. Sillä Tuomiopäivä tulee, vaikka saarna jäisi minulta kesken. Tulee se sittenkin, vaikka siitä ei missään koskaan mitään puhuttaisi.
Minun on kuitenkin puhuttava. Minun on saarnattava Jumalan kohtikäyvää tuomion sanaa. Silti vielä paljon kipeämmin minun pitää pystyä lohduttamaan seurakuntaa. Minun pitää osata auttaa niitä, joita sana Viimeisestä tuomiosta satuttaa. Minun pitää Jumalan armon evankeliumilla sitoa ne haavat, jotka Hänen lakinsa viiltää sydämeemme.
Mutta kuka auttaisi minua? Minäkin katselen kauhistuneena sitä näkyä, joka päivän evankeliumissa avataan eteemme. Siellä minäkin seison. Mutta kumpaan joukkoon kuulun?
Hädissäni tartun Raamattuun. Avaan Johanneksen evankeliumin 14. luvun ja luen siitä, niin kuin olen rippiraamatustani jo vuosikymmenien ajan lukenut:
”Älköön teidän sydämenne olko murheellinen. Uskokaa Jumalaan, ja uskokaa minuun.” Ja edelleen: ”Rauhan minä jätän teille: minun rauhani – sen minä annan teille. En minä anna teille, niinkuin maailma antaa. Älköön teidän sydämenne olko murheellinen älköönkä peljätkö.” (Joh. 14: 1, 27)
3.
Kuulen Herran itsensä sanovan nämä sanat. Niin Hän on monta ne kertaa ennenkin minulle syvän ahdistukseni keskellä sanonut. Hän on sanonut ne aivan läheltä ja minut samalla syliinsä sulkien. Ei Hän nytkään ole kaukana, ei nyt, kun minulla on ahdistus Tuomiosunnuntain sanat silmieni edessä ja mielessäni seurakunta, jota minun tulisi kaita kohti iankaikkista elämää siihen Valtakuntaan, joka on ”maailman alusta” valmistettu Taivaallisen Isän ”siunatuille”.
Sitten avaan tietokoneelta saarnatiedoston, johon olen kirjoittanut joitakin ajatuksia. Taustalla pyörivään musiikkikirjasto-ohjelmaan kirjoitan hakusanan Aus tiefer Not eli ”Sua syvyydestä avuksi”. Etsin vahvistusta ja tukea psalmista 130, johon Martti Lutherin virsi perustuu.
Tietokoneeni kaiuttimista alkavat kaikua psalmin alkuasanat latinaksi laulettuina. Gregoriaaninen De profundis on kuitenkin vain johdanto virrelle, joka sitä seuraa. Ja yhtäkkiä itken huutaen ja huudan itkien. Niin syvältä virsi kouraisee. Niin syvältä se tuo minut Jumalan armon auringon valoon ja lämpöön.
Virren sanoissa huudetaan syvyyden kauhujen keskeltä avuksi elämän Herraa. Mutta sävelmä on toinen kuin se, joka on meille tästä virrestä tuttu. Tuttu sekin silti on. Se on sama melodia, jota veisaamme jouluna Paul Gerhardtin sanoin: ”Nyt seimellesi seisahdan, oi Jeesus, autuuteni.”
4.
Istuin tietokoneeni äärellä ja itkin. Samassa virressä yhdistyivät sanojen avunhuuto kuoleman ja kadotuksen keskeltä ja sävelmässä se lohdutus, joka meillä on Kristuksessa. Virren melodia johdattaa meidät syvyydestä ja pimeydestä Jeesuksen seimen äärelle. Siinä me, tuomitut ja kadotetut syntiset, katselemme Häntä, joka meidän puolestamme jätti taivaan kunnian ja syntyi ihmiseksi, sovitti ristillä meidän syntimme ja Voittajana haudasta nousten ”kuolemalla kuoleman voitti”.
Virressä, joka täytti pienen vinttikamarimme, yhdistyivät yhtäältä Jumalan lahjomaton laki ja meidän suuri hätämme ja toisaalta Jumalan merkillinen vastaus huutoomme hädän keskeltä. Se on vastaus, jonka Hän antaa itse ihmiseksi tulleessa Pojassaan, seimessä, ristin puulla ja ylösnousemuksen aamun valkeudessa. Seimen lempeässä hämärässä ja pääsiäisen valtavassa valossa meidän kauhumme muuttuu Jeesuksen uhrin tähden luottavaksi uskoksi. Kiveksi jähmettynyt sydämemme sulaa kyyneliksi. Viha, pelko ja ahdistus muuttuvat kiitollisuudeksi Jumalaa ja rakkaudeksi Jumalan Pojan pieniä veljiä ja sisaria kohtaan.
5.
Tällaisen avun sain, kun istuin sydän ahdistusta täynnä tietokoneeni ääressä tämän päivän saarnaa miettien. Mutta ei Tuomiosunnuntaita silti peruttu. Myös Viimeinen tuomio on totta. Sen yli ei voi hypätä siinä elokuvassa, jonka käsikirjoittaja on Jumala itse ja jossa me kaikki olemme mukana. Viimeinen tuomio on ”taustakuva”, jota vasten meidänkin elämämme näytelmä kuvataan. Se on ”kiinteä piste”, jonka ympärillä kaikki muuttuva, vaihtuva ja suhteellinen aikansa kieppuu ja johon elämän pyörre lopulta meidätkin imaisee, meidät kaikki.
Siellä me siis kerrran olemme, Taivaallisen Tuomarin edessä, sinä ja minä. On siellä kyllä aika paljon muitakin. Emme edes osaa kuvitella, kuinka valtavasti meitä ihmisiä siellä on. Silti jokaiselle meistä on annettu elämän lahja, ja jokaiselle myös vastuu sen käyttämisestä. Emmekä kanna vastuuta viime kädessä toistemme, vaan Jumalan, elämän Antajan edessä.
Meitä ei kuitenkaan nyt kiinnosta, kuinka toiset lahjansa käyttivät. He seisovat kukin itse Jumalan edessä vastaamassa omasta elämästään. Jumala on heidän Tuomarinsa, emme me.
On tosin lohdullista tietää, että kaikella maailman epäoikeudenmukaisuudella ja vääryydellä on loppunsa. Tätä viimeistä oikeusastetta ei lahjota, eikä sen langettamasta tuomiosta voi päästä sakoilla eikä ehdollisella. Tähän tuomioistuimeen päätyvät lopulta myös täällä epäselviksi jääneet pienet ja suuret rötökset. Kaikki on Jumalan tiedossa, eikä mitään siitä jää ottamatta huomioon, kun tuomiosta päätetään.
Voi silloin niitä, jotka täällä vähät välittävät Jumalasta ja lähimmäisistään! Voi niitä, jotka vääntävät oikeuden edukseen ja polkevat muut jalkoihinsa! Voi niitä, jotka elävät vain itselleen unohtaen lähimmäisensä hädän! Voi niitä, jotka surmaavat ja tuhoavat elämää eivätkä säästä edes pieniä ja heikkoja!
Kaikki he joutuvat kerran vastuuseen teoistaan. Me emme kuitenkaan puhu nyt heistä. Me jätämme rötösherrat ja rosvoparonit, huumekuninkaat ja mafiapomot, riistäjät ja alistajat, sortajat ja murhamiehet Jumalan tuomittaviksi.
Me sen sijaan tuskin edes huomaamme heitä, kun itse seisomme Tuomarin edessä. Sillä meillä on riittävästi tekemistä sen kysymyksen kanssa, kuinka me käytimme Jumalalta saamamme lahjan. Meistä, sinusta ja minusta, on kyse. Kysymme, kuinka meidän käy Viimeisellä tuomiolla.
6.
Näin kysyessämme kiinnitän huomiotamme siihen, mitä meiltä silloin oikeastaan kysytään, kun päätetään, kummassa paikassa vietämme iäisyytemme, Jumalan ikuisessa armon valtakunnassa vai helvetissä, jossa ei ei edes tunneta sanoja ”armo” ja ”rakkaus” ja josta ei koskaan pääse pois.
Mihin asioihin Tuomari kiinnittää huomionsa?
Ilman muuta on Jumalallekin tärkeää, olemmeko olleet tarkkoja verojen maksamisessa ja noudattaneet nopeusrajoituksia, olemmeko olleet uskollisia aviopuolisollemme ja käyttäneet vain kohtuullisesti alkoholia tai kieltäytyneet siitä kokonaan, olemmeko ajatelleet hiilijalanjälkeämme ja miettineet tupakoinnin terveydelllisiä vaikutuksia itseemme ja perheeseemme, olemmeko olleet kiroilematta ja välttäneet pahanpuhumista ja paljon kaikkea muuta sellaista. Näistä asioista ei päivän evankeliumissa kuitenkaan puhuta mitään.
Ylipäätään Tuomari ei puhu asioista, joita meidän olisi vältettävä. Hän ei sano ”älä maista, älä koske”. Sen sijaan Hän on kiinnostunut asioista, joita meidän olisi pitänyt tehdä. Hän ei niinkään puhu säntillisen kunnollisesta elämästä, vaan rakkaudesta, jota meidän tulisi osoittaa ja elää todeksi.
Tuomari puhuu yksinkertaisista hyvistä teoista, kuten ruoan antamisesta nälkäiselle, veden tarjoamisesta janoiselle, vieraiden majoittamisesta, sairaista huolehtimisesta tai vankien luona vierailemisesta. Näiden pienten tekojen keskipisteenä ei myöskään ole niiden tekijä, vaan avun tarpeessa oleva lähimmäinen ja hänen hätänsä.
Varsinaisen merkityksensä nämä teot kuitenkin saavat vielä kauempaa tai ehkä paremminkin pelottavan läheltä. Pienistä teoista tulee niin suuria, että sitä vavisuttaa ajatellakin. Sama koskee laiminlyöntejämme.
Sillä pienet rakkauden teot tai niiden laiminlyönti eivät lopulta kohdistukaan vain ihmisiin, vaan heissä, avuntarpeessa olevissa ihmisissä, Tuomariin itseensä. Ne koskevat tai ovat koskematta Häntä itseään sellaisena, kuin Hän makaa seimessä, vaeltaa työtä tehden, saarnaten ja parantaen ja lopulta ristillä kuollen. Tuomari puhuu vesimukillisesta, jonka annamme Hänelle, kun autamme Hänen janoon uupuvia veljiään ja sisariaan, mutta myös nauloista, joita lyömme Hänen ruumiiseensa silloin, kun jätämme auttamatta heitä.
7.
Mutta keitä sitten ovat ne, joita Herra tarkoittaa puhuessaan ”vähimmistä veljistään” ja sisaristaan? Keitä he ovat? Niin kysymme, jotta tietäisimme auttaa heitä.
Päivän evankeliumin kertomukseen Viimeisestä tuomiosta vedotaan usein silloin, kun syytetään kristittyjä itsekkyydestä ja siitä, että he kyllä puolustavat opinkappaleitaan, mutta vähät välittävät lähimmäisensä hädästä. ”Lähimmäisellä” tarkoitetaan tällöin ylipäätään köyhiä ja erityisesti maailman nälkää näkeviä, sotien ja luonnonmullistusten uhreja tai niitä, jotka kovan talouden alimmaisina taakankantajina uupuvat kuormansa alle. Ja varmasti Jeesus tarkoittaa myös heitä.
Emme saa sulkea silmiämme emmekä sydäntämme maailman hädältä sellaisena, kuin se televisiossa ja sanomalehdissä tulee olohuoneeseemme. Emme saa kääntää katsettamme pois myöskään lähellämme elävien hädästä. He kaikki ovat Jumalan kuvaksi luotuja ihmisiä. Heidän kärsimyksensä on myös meidän Herramme kärsimystä, jonka Hän syntiinlankeemuksen seurauksena otti synnittömänä kantaakseen.
Kuitenkin ennen muuta Jeesus tarkoittaa meidän uskonveljiämme ja -sisariamme. Hän tarkoittaa niitä, jotka ovat ahtaalla Hänen nimensä todistuksen tähden. Hän tarkoittaa niitä, jotka ahkeroivat ja väsyvät Hänen elopeltonsa työntekijöinä. Hän tarkoittaa niitä, jotka täällä kulkevat hyvä sanoma mukanaan ja kärsivät sen tähden vaivaa ja vainoa, nälkää ja janoa. Ja joskus heitä myös suljetaan vankilaan Herran Jeesuksen tähden.
Ja aivan varmasti Herra tarkoittaa niitä pieniä ja avuttomia, jotka Hän on pyhässä kasteessa ottanut omikseen ja antanut meidän hoidettaviksemme. Hän tarkoittaa myös niitä Hänen omiaan, jotka kauan kilvoitelleina ovat vanhuutensa päivinä meidän apumme tarpeessa – ja tietysti sitä, jonka vierellä istut kirkossa ja jonka kanssa astut Herran pöytään. Hänen hätänsä on myös sinun hätääsi, ja hänessä, Kristuksen hengellisen ruumiin jäsenessä, saat auttaa Herraa itseään.
8.
Mutta kuinka käy, kun sinulta kerran kysytään, mitä loppujen lopuksi teit ja mitä jätit tekemättä? Tämä kysymys oli se, joka jälleen kerran sai minut ahdistuksen valtaan ja epätoivon partaalle. Entä sinut?
Ajatteletko, että olet hyvinkin vahvoilla, kun kysytään, mitä teit sinä aikana, joka sinulle täällä annettiin? Ajatteletko, ettet sinä kuulu niihin, joiden huulilla täällä olivat hurskaat puheet ja nöyrä armonpyyntö, mutta joiden sydän Viimeisellä tuomiolla paljastuu kylmäksi ja kovaksi. Ajatteletko, ettet kuulu niihin, joille Tuomari joutuu sanomaan, ettei Hän tunne heitä, vääryyden tekijöitä?
Vai koetko aivan toisin? Koetko, ettei sinulla ole esittää yhtään sellaista hyvää asiaa, jonka varmasti olisit tehnyt Herralle Jeesukselle Hänen köyhissä pyhissään? Koetko päivän evankeliumia kuullessasi, että helvetin liekit jo nuolevat jalkojasi, ja kohta putoat sinne kokonaan – sinä, joka olit aina kova ja rakkaudeton etkä muistanut heikkoa veljeäsi täällä, maan päällä?
9.
Kumpi siis oletkin, rakas veljeni ja sisareni, palaa vielä päivän evankeliumiin ja muistele tarkasti, mitä äsken alttarilta kuulimme. Muistatko, mitä sekä hyväksytyt että hylätyt vastasivat, kun heiltä kysyttiin heidän hyvistä teoistaan Kristuksen pieniä köyhiä kohtaan? Muistatko, että kummatkaan heistä eivät tienneet mitään näistä teoista.
Ne, jotka pääsivät Jumalan ikuiseen armon valtakuntaan, olivat ylen määrin hämmästyneitä. Eivät he tienneet koskaan tehneensä hyvää Jeesukselle. Ei heillä ollut mitään tarjota Hänelle. He tulivat tyhjin käsin tuomiolle ja pelastuivat yksin armosta, Kristuksen tähden, uskon kautta.
Se usko ei ollut ollut heissä kuitenkaan tyhjää luulemista. Heidän itsensäkään tietämättä se oli kasvattanut heissä hyviä rakkauden hedelmiä. Pyhä Henki oli ne kypsyttänyt, mutta vasta nyt he itse näkivät ne.
Samoin kävi myös niiden toisten, niiden, jotka eivät koskaan päässeet Taivaan iloon ja riemuun. Eivät hekään tässä ajassa tienneet, että he olivat vaikka kuinka monta kertaa, ehkä joka päivä kohdanneet Herran Hänen pienissä omissaan. Kyllä he olisivat auttaneet, jos olisivat vain tienneet! Mutta nyt oli liian myöhäistä!
10.
Meille se ei kuitenkaan ole myöhäistä. Meidät on kutsuttu joka päivä elämään uskossa Jumalaan ja rakkaudessa lähimmäisiin. Ja siitä me kerran myös teemme tilin.
Mutta silti tulemme Tuomiolle tyhjin käsin. Me emme tiedä täällä auttaneemme Herraa, kun olemme tehneet sen, mikä on meidän velvollisuutemme. Ja jos alamme ajatella, että tekemällä hyvää ansaitsemme jotakin sille tilille, joka avataan Viimeisellä tuomiolla, erehdymme raskaasti. Samoin kuitenkin erehdymme, jos ajattelemme, että ”kun kerran emme pelastu teoista, vaan uskon kautta, ei ole mitään väliä sillä, kuinka elämme”.
Kumpikaan ei pidä paikkaansa. Sillä on merkitystä, mitä teemme tai jätämme tekemättä. Kumpikin huomataan Viimeisellä tuomiolla.
Mutta teot eivät meitä pelasta. Ne vain todetaan, joko niiden olemassaolo tai niiden puute merkkinä pelastavan uskon puuttumisesta. Tässä ajassa me emme kuitenkaan voi laskea mitään niiden varaan. Meille ei tässä ajassa jää mitään muuta vaihtoehtoa kuin Jeesus Kristus ja Hänen täytetty työnsä meidän hyväksemme. Meille ei jää mitään muuta kuin sokea usko syntien anteeksiantamukseen Hänessä.
Vain Herra Jeesus näkee nyt sen, minkä me näemme vasta Viimeisellä tuomiolla. Me näemme täällä vain Hänet ja Hänen täytetyn työnsä, Hänen täydellisen rakkautensa hedelmät. Ja ne riittävät meidän pelastukseemme ajasta yli ikuisuuden rajan.
Viimeinen tuomio on pelottava, järkyttävä ajan loppu. Meille, jotka tunnemme Tuomarin, se on kuitenkin suloinen Viimeinen päivä. Sen jälkeen alkaa onnellinen ikuisuus niille, joille tässä ajassa annettiin synnit anteeksi ja jotka siellä, perillä, näkevät sen, mitä heidän oli vaikea täällä uskoa – että heidän uskonsa ei ollutkaan tyhjää puhetta, vaan Jumalan teko, joka kasvoi runsaan hedelmän rakkaudessa.
Jäädään, ystävät, Tuomarin turviin. Tunnemme Hänet! Hän on meidän Vapahtajamme Jeesus Kristus, eikä yksikään, joka Häneen uskoo, joudu häpeään, vaan saa armosta iankaikkisen elämän. Tervetuloa siis, suloinen viimeinen päivä! Amen.