1.
Tuomiosunnuntai on päivä, jonka mielellään pyyhkisi kokonaan pois kirkollisesta kalenterista. Eihän adventtiakaan enää oikein viitsitä viettää. ”Joulu tänne ja heti” jo ennen vanhan kirkkovuoden loppua – se näyttää olevan nykyisin tavoitteena. Ajatus vakavasta valmistautumisesta tai jopa paastosta ennen suurta juhlaa on muuttunut vieraaksi.
Joulun ”evankeliumia” ei kuitenkaan ole ilman ”adventin lakia”. Niin se on. Laajemmin tämä pitää paikkansa koko elämäämme koskien. Sen tähden myöskään kirkkovuoden viimeistä pyhää, Tuomiosunnuntaita, ei pidä jättää väliin. Sillä se, mistä tänään puhutaan, eli Viimeinen tuomio, on totta, halusimme sitä tai emme.
Se ei siis ole painajainen, josta voisi herätä. Sitä ei voi paeta. Se on todellisuutta, jonka me kaikki kerran kohtaamme. Se on muuttumaton taustakuva, jota vasten oma, häilyvä elämämme eletään.
Totta on sen vuoksi myös tuomiosunnuntain evankeliumi sellaisena, kuin se jokaisen kirkkovuoden päätteeksi luetaan. Se kertoo siitä, mihin kaikki kirkkovuodet lopulta päättyvät.
Ja vaikka päivän evankeliumissa puhutaan ”lampaista” ja ”vuohista”, se koskee meitä, ihmisiä. Ajan ja ikuisuuden taitekohdassa meidät, meidät kaikki kootaan Jumalan eteen, ja Kuningas, Jeesus Kristus, istuu valtaistuimelleen tuomitakseen elävät ja kuolleet. Silloin jokainen meistä joutuu oman ikuisuutensa kynnyksellä vastuuseen siitä, kuinka käytti ihmiselle annetun lyhyen ajallisen elämän ajan.
2.
Emme siis ole emmekä voi olla pelkkiä katsojia tässä näytelmässä. Emme voi vaihtaa kanavaa ja seurata sen sijaan jotakin viihdyttävämpää ohjelmaa. Olemme tässä lähetyksessä ”livenä” mukana.
Siitä eivät meitä säästä raha eikä yhteiskunnallinen asema, eivät oppiarvot eikä peritty omaisuus, ei edes korkea kirkollinen virka eikä aktiivinen toiminta seurakunnassa. Ei ole vakuutusta, jonka voisimme ottaa Viimeisen tuomion varalta, eikä valitusosoitetta, jossa riitauttaa oikeuden päätös. Tuomarin eteen joudumme myös siitä riippumatta, elimmekö siivoa ja sovinnaista elämää vai panimmeko sen raikulipoikina ja humutyttöinä kierrätykseen.
Viimeisellä tuomiolla olemme myös ehdottoman tasa-arvoiset kaikkien ihmisten kanssa. Siellä seisovat rinta rinnan maailman suuret ja mahtavat, obamat, merkelit ja putinit, ja tuntematon tehtaantyttö jostakin Aasiasta, kuuluisat uskonnolliset johtajat ja nimettömät ateistit, miljardöörit ja keppikerjäläiset. Eikä kukaan heistä tuo tuomiolle mukanaan mitään muuta kuin muistot oman elämänsä historiasta, oli se sitten pitkä ja onnellinen tai lyhyt ja traaginen, täynnä saavutuksia tai sarja epäonnistumisia. Raha, omaisuus, koulutus ja asema – ne kaikki jäävät tänne.
3.
Tai oikeastaan, tarkemmin ajatellen, jotakin elämästämme me sentään viemme mukanamme Viimeiselle tuomiolle. Ovathan siellä ne ihmiset, joiden kanssa vietimme aikamme täällä.
Eikä siellä ole vain niitä miljardeja, joita usein sanotaan ”kaukaisiksi lähimmäisiksemme” ja jotka tunnemme nimettöminä kasvoina lehdistä ja televisiosta tai joista lähetystyöntekijät kertovat meille. Siellä ovat myös oma perhekuntamme, sukulaisemme, naapurimme, työkaverimme, liikekumppanimme ja alaisemme. Siellä ovat vanhempamme, lapsemme ja sisaruksemme.
Tapaamme siellä lähikaupan myyjän, lastemme opettajan, automme huoltajan ja lääkärimme. Paikalla ovat poliisi ja veroviranomainen ja myös ne, jotka vuosi vuodelta kohtaamme eri tilanteissa heiluttelemassa laatikkoa, johon olisi tarkoitus koota rahaa maailman nälkää näkeville tai hädänalaisille Suomessa.
Ja heidätkin tapaamme siellä, ne hädänalaiset. Siellä he ovat koottuina maan ääristä ja aivan läheltämme. Siellä on kerjäläinen, johon törmäsin Helsingissä käydessäni, pummi, joka oli sammunut puistoon ja sateessa liftannut tyttö, jonka ohi ajoin eräänä pimeänä iltana.
Ja sehän on selvää, että Viimeisellä tuomiolla ovat uskonveljeni ja -sisareni, joiden kanssa tein yhteistä matkaa maan päällä. Siellä olemme me kaikki, jotka nyt istumme kirkossa vierekkäin, ja minä, joka seison sitä vastapäätä. Siellä on koko Kristuksen taisteleva seurakunta – myös ne sadat ja tuhannet kristiveljemme ja -sisaremme, joita eri puolilla maailmaa vainotaan, tapetaan ja ajetaan maanpakoon.
Jotkut heistä muuten päätyvät tänne Suomeen. Viimeistään Viimeisellä tuomiolla tapaamme heidät, jos emme täällä haluaisikaan olla tekemisissä heidän kanssaan tai suorastaan haluaisimme lähettää heidät takaisin sinne, missä pippuri kasvaa.
4.
Nämä ovat ne ihmiset, joiden kanssa vietimme ajallisen elämämme. Toiset heistä tunnemme ja muistamme hyvin. Toisia emme koskaan huomanneet. Lopulta he kuitenkin ovat elämästämme kootun yksityiskohtaisen muistojen ketjun ohella ainoa asia, jonka viemme täältä mukanamme rajan toiselle puolelle. Mukanamme ovat lähimmäisemme ja kysymys, kuinka vietimme aikamme maan päällä heidän kanssaan.
Siinä, Kirkkauden Valtaistuimen edessä, meidät jaetaan ”vuohiin” ja ”lampaisiin”, kadotettuihin ja pelastuneisiin. Paikalla ovat myös ne, joihin Tuomari oikeuskäsittelyn aikana viittaa sanoessaan ”vuohille” ankarat sanansa ja lohdulliset sanansa ”lampaille”:
He ovat niitä ”vähimpiä veljiä” (ja sisaria), joita maan päällä eläessämme olimme joko auttaneet tai jättäneet auttamatta. Rinnallamme ja ympärillämme ovat ne, joissa olisimme voineet hoivata itseään Tuomaria, Herraamme Jeesusta. Ja varmasti lähimmät lähimmäisemme ovat siinä meitä kaikkein lähimpinä – ne, joita emme tunne vain lehtijutuista ja television ulkomaanraporteista, vaan joiden kanssa ihan todellisesti vietimme päivämme ja vuotemme.
5.
Jeesus ei siis puhu mistään merkillisestä eikä oudosta asiasta. Tämä meiltä helposti unohtuu, ainakin meiltä, jotka saarnaamme lakia Tuomiosunnuntain evankeliumin pohjalta. Syynä siihen on se, minkä vasta meidän sukupolvemme läpäisevästi tiedostaa – että maailma on pieni ja että kaikki ihmiset kaikkialla kuuluvat yhteen. Hengitämme samaa ilmaa ja kulutamme yhteisiä luonnonvaroja. Ja toinenkin oivallus liittyy tähän kokemukseen: että me suomalaiset kuulumme pieneen, hyvinvoivaan vähemmistöön, joka kuluttaa valtaosan maailman resursseista myös taloudellisen laskusuhdanteen keskellä.
Niinpä samoin kuin kertomus Lasaruksesta ja rikkaasta miehestä, tämänkin päivän evankeliumi innoittaa meitä vertailemaan hyvinvoivaa Pohjolaamme maailman riistettyjen ja kärsivien köyhien osaan. Näemme Jeesuksen vertauksen ”vähimmät veljet” Afrikan ja Aasian nälkää näkevissä ja orjuutetuissa köyhissä. Silmiemme edessä ovat kuumuudessa kuivuvat pellot siellä ja täpötäydet marketit täällä.
Emmekä me saakaan unohtaa kuivuuteen kuolevien peltojen viljelijöitä. Hekin ovat lähimmäisiämme, jotka tarvitsevat apua. Vaikkemme voi auttaa kaikkia maailman kärsiviä, emme saa sulkea sydäntämme niiltä muutamilta, joita voimme varoillamme tukea. Pienistä puroista kasvaa valtava virta. Ainakin esirukouksin voimme kantaa maailman kärsiviä Isän eteen.
6.
Silti ne ”vähimmät veljet” (ja sisaret), joista Jeesus puhuu, löytyvät myös paljon lähempää. He saattavat asua samassa talossa kanssamme. Jeesus sanoo: ”Joka holhoo senkaltaisen lapsen minun nimeeni, hän holhoo minun“ – eli uudemman käännöksen sanoin „ joka ottaa tykönsä yhden tämänkaltaisen lapsen minun nimeeni, se ottaa tykönsä minut“ (Matt. 18:5). Ei siis tarvitse mennä eikä lähettää rahojaankaan maan ääriin voidakseen rakastaa lähimmäisessään Jeesusta.
Sillä ainakin lapsemme meillä on mukanamme Viimeisellä tuomiolla. Ja heihin Jeesus varmasti viittaa puhuessaan rakkaudesta, jota olemme osoittaneet Hänelle, tai jonka olemme evänneet Häneltä. Ja ovathan siellä myös vanhempamme ja sisaruksemme, naapurimme ja ystävämme. Heissä kaikissa meillä on mahdollisuus tehdä hyvää Herrallemme – ja tietysti niissä tuntemattomissa maailman köyhissä, sorretuissa ja vangituissa, joita emme myöskään saa unohtaa.
7.
Sillä totta on se, mitä P. Johannes kirjoittaa: „Jos joku sanoo ’minä rakastan Jumalaa’ ja vihaa veljeänsä, se on valehtelia. Sillä joka ei rakasta veljeänsä, jonka hän näkee, kuinka hän taitaa Jumalaa rakastaa, jota ei hän näe!“ (1 Joh. 4:20) Jumalaa rakastetaan rakastamalla lähimmäistä.
Niinhän Jeesus päivän evankeliumissa melkein sormella osoittaen opettaa meille: Hän yhdistää toisiinsa sen rakkauden, hyvät teot ja huolenpidon, jota osoitamme tai jätämme osoittamatta veljillemme ja sisarillemme, siihen rakkauteen, jota osoitamme tai jätämme osoittamatta Hänelle itselleen.
Mutta miksi näin on? Sen tähden, että meidät ihmiset on luotu Jumalan kuvaksi eli rakastavaan, yhdistävään suhteeseen toinen toisiimme. Keskinäisen rakkautemme pitäisi heijastaa sitä ehjää uskon suhdetta, joka meillä olisi Kolmiyhteiseen Jumalaan ilman esivanhempiemme lankeemusta. Rakastaessamme toinen toisiamme ja aivan erityisellä tavalla Adamin rakastaessa Eevaa ja Eevan Adamia ja liittyessä rakkaudessa toisiinsa, he heijastivat ja meidänkin tulisi heijastaa sitä yhdistävää Rakkautta, joka on Jumalan itsensä olemus Isänä ja Poikana ja Pyhänä Henkenä.
Sen tähden meidän keskinäinen rakkautemme ja rakkaus Jumalaan kuuluvat yhteen. Lankeemuksen jälkeen ne kuuluvat kuitenkin ennen kaikkea sen tähden, että kun sekä suhteemme Jumalaan että lähimmäisiimme särkyi, Jumala tuli avuksemme. Hän yhdisti oman, ainosyntyisen Poikansa jumaluuden ja meidän ihmisyytemme yhdeksi Persoonaksi ja Jumalan täydelliseksi inhimilliseksi kuvaksi Jeesuksessa Kristuksessa todellisesti, mutta ilman syntiä. Näin Jeesus saattoi meidän puolestamme ja meissä menetetyn Jumalan kuvan korjaamiseksi kärsiä omassa ruumiissaan meidän syntiemme rangaistuksen ja nousta meidän kuolemamme Voittajana haudasta.
Näistä molemmista syistä, luomisen ja lunastuksen tähden se, mitä me teemme tai jätämme tekemättä toisillemme, heijastaa sitä, mikä on suhteemme Jumalaan. Jumala-suhde ja ihmissuhteet kuuluvat erottamatta yhteen. Jos väitämme rakastavamme Jumalaa ja vihaamme veljeämme, valehtelemme itsellemme ja muille.
8.
Aivan erityisesti lähimmäisen ja Jumalan rakastamisen erottamaton yhteys ilmenee suhteessamme niihin veljiin ja sisariin, jotka ovat uskon kautta jäseniä Kristuksen hengellisessä ruumiissa eli Kirkossa. Vaikka me olemme velassa koko maailmalle siitä hyvästä, mitä olemme itse Jumalalta saaneet, meidät on kutsuttu rakastamaan varsinkin niitä, joissa Jeesus erityisellä tavalla kärsii ja on avun tarpeessa – Häneen uskovia veljiämme ja sisariamme. He ovat sen saman ruumiin jäseniä, johon itse kuulumme ja jonka Pää Herra Jeesus on. Sen tähden meidän pitää rakastaa heitä kuin omaa ruumistamme ja hoitaa heissä Jeesusta itseään, varsinkin heissä, joita vainotaan uskonsa tähden. Eikä heitä löydy vain kaukaa, vaan joskus yllättävänkin läheltä.
Lähellä meitä nämä veljet ja sisaret ovat myös Viimeisellä tuomiolla. Kuningas osoittaa heitä ja kysyy, näimmekö heidät, autoimmeko heitä, rakastimmeko heitä. Ja niille, jotka näkivät, auttoivat ja rakastivat, Hän avaa oven Isänsä valtakuntaan. Niiltä taas, jotka kulkivat heidän ohitseen, Hän sulkee Taivaan oven, ja Helvetti nielaisee heidät tuliseen kitaansa.
9.
Se tuntuu kauhealta, mutta onneksi kadotukseen ei kukaan joudu ilman omaa syytään. Siitä ei tarvitse olla huolissaan. Mutta entä ne, jotka pääsevät Taivaaseen?
Onko se ansaittu palkka heidän hyvistä töistään? Voimmeko siis sittenkin ja vastoin sitä, mitä meille on opetettu, ansaita autuuden tekemällä hyvää lähimmäisillemme? Emmekö pelastukaan yksin armosta, Kristuksen tähden ja uskon kautta ilman lain tekoja? Sillä Jeesus puhuu „Isänsä siunattuina“ niistä, jotka ovat eläessään auttaneet nälkäisiä, janoisia, kodittomia ja vangittuja.
Uskosta Hän ei sen sijaan tässä puhu yhtään mitään. Teoista on kyse. Ja sen tähden minä vapisen. Vapisen, kun ajattelen seisovani siinä, Kuninkaan edessä, kun elämääni aletaan tutkia. Millaiset ovat sen hedelmät?
Kyllä, olen saavuttanut opillista menestystä. Olen ollut arvostettu henkilö omalla paikallani. Hiukan varallisuuttakin minulle on siunaantunut. Ja minulla on virka Kristuksen kirkossa.
Monenlaista olen siis elämässäni saavuttanut. Mutta olenko rakastanut? Olenko rakastanut köyhiä, heikkoja, vangittuja ja sorrettuja? Olenko hoitanut itseään Herraa niissä pienissä ja avuttomissa, jotka on annettu vastuulleni? Olenko pannut itseni likoon heidän puolestaan?
10.
En ole. Tai jos olenkin joskus jotakin hyvää tehnyt, Vanha Aatami minussa on silloin kuiskaillut: ”No nythän sinä toimit, niin kuin Jeesus käski; varmasti saat siitä ansaitsemasi hyvän palkan”. Mutta siitäkään en saa iloita kuin hetken, kun mieleeni muistuvat ne lukemattomat laiminlyönnit ja suoranaiset pahat teot, joiden rinnalla pari hyvää tekoani ovat hyttysen piipitystä jylisevän kosken partaalla.
Niin minulla ei näytä olevan kolmatta vaihtoehtoa: joko kuvittelen olevani uskovainen, mutta petän itseni elämällä vain omaa etuani tavoitellen ja lähimmäisistäni vähät välittäen. Tai sitten ahkeroin hyvissä töissä, mutta lopulta silloinkin itsekkäästi, en lähimmäiseni parasta, vaan omia ansioitani ajatellen. Ja niitä voisin sitten muka esitellä Jeesukselle, kun Hän kysyisi minulta Viimeisellä tuomiolla, olinko auttanut Häntä lähimmäisissäni!
Oikeastaan on niin, että kun on kerran kuullut tämän kertomuksen, ei voi olla ajattelematta kytköstä lähimmäisen ja Jeesuksen rakastamisen välillä. Ajatus siitä kulkee välttämättä mukanani, kun hoidan pientä lapsenlastani, annan rahaa globaalien katastrofien torjuntaan, olen kiltti vaimolleni tai maksan säädetyt verot, joilla autetaan puutteenalaisia.
On kyllä hyvä, jos teen tätä kaikkea. Mutta jos teen sen ajatellen palkkaa, jonka siitä Jumalalta saan, palkka jää saamatta. Jos jotakin hyvää ehkä joskus tein, tein sen vain kiillottaakseni omaa kuvaani peilissä ja salassa ajatellen ansaitsevani sillä tavoin taivaspaikan itselleni. Rakastin silloinkin vain itseäni, en Kristusta lähimmäisessäni.
11.
Mikä minua siis voisi auttaa? Kuinka voisin kuulua niihin, joille Kuningas sanoo: ”Tulkaat, minun Isäni siunatut, omistakaat se valtakunta, joka teille on valmistettu maailman alusta!” Kuinka voisin pelastua, kun vähät hyvätkin tekoni olen tehnyt vain itsekkäistä syistä.
Ja kuitenkin, kuitenkin myös minä, jopa minä voin pelastua. Sinäkin voit. Jos luemme vähän tarkemmin päivän evankeliumia, näemme, että olemme sittenkin uskoneet oikein, kun olemme uskoneet ansiottomaan armoon emmekä tekojen oppiin.
Kuinka siis vastaavatkaan ”lampaat”, joille Taivaan ovi avautuu? Nyökyttävätkö he tyytyväisinä määkien päätään ja toteavat maireasti hymyillen, että ”no nyt minä saan maksun vaivoistani”, että ”nyt palkitaan se rakkaus, jota olen osoittanut Herralleni Hänen vähäisissä veljissään ja sisarissaan”?
Eivät. Eivät he nyökyttele. Eivät he hymyilekään. Päinvastoin. He ovat peräti hämmästyneitä, suorastaan kuin puulla päähän lyötyjä. Mitään tällaista he eivät osanneet odottaa. Näin he vastaavat Jeesukselle:
”Herra, koska me näimme sinun isoovan, ja ruokimme sinun, taikka janoovan, ja annoimme sinun juoda? Mutta koska me näimme sinun outona ja huoneeseen otimme sinun, taikka alastoinna ja vaatetimme sinua? Eli koska me näimme sinun sairaana, taikka vankina, ja tulimme sinun tykös?”
12.
Voi olla, että ”lampaat” tiesivät joskus tehneensä jotakin hyvää. Tiedänhän minäkin, että olen joskus jotakin hyvääkin tehnyt. Sinäkin tiedät sen itsestäsi.
”Lampaat” olivat kuitenkin kuulleet tämän päivän evankeliumin monta kertaa elämässään, niin kuin meistä vanhimmat ehkä jo kymmeniä kertoja. Sen tähden he tunsivat myös sen kiusauksen, joka on lähellä meitä jokaista. Hyvää tehdessään he joutuivat hymähtämään sydämessään: ”Siinä meni sekin ansionpoikanen, kun ajattelin, että ’tässä minä autan itseensä Herraa Jeesusta, ja sen tähden tästä voisi olla hyötyä taivaan portilla’”.
Niinpä lampaat seisovat Jeesuksen edessä alastomina ja vapisten ja muistossa omat suuret synnit ja lukemattomat laiminlyönnit ja sitten ne muutamat hyvät teot, jotka tehtiin epäpuhtain motiivein enemmän omaa pelastusta kuin lähimmäisen parasta ajatellen.
Kuningas ei kuitenkaan puhu lampaille näiden laiminlyönneistä eikä synneistä yhtään mitään. Ei yhtään mitään. Mutta miksei? – Koska Hän on itse ristillä ne kaikki jo maksanut ja sovittanut. Kaikki on annettu lampaille anteeksi, myös omahyväiset ja tekopyhät teot!
Laiminlyönneistä Kuningas muistuttaa sen sijaan vasemmalla puolella olevia vuohia. Lampaiden syntejä Hän ei kuitenkaan muista. Miksi ei? Koska he kuuluvat Hänelle. He ovat Hänen omiaan. He ovat Hänen oman laumansa armahdettuja lampaita, jotka on Kasteen portista johdatettu Hänen lammastarhaansa ja jotka pelastuvat uskon kautta ja yksin armosta, eivät ansiollisten tekojensa perusteella.
Tosin Jeesus ei puhu tässä heidän uskostaankaan yhtään mitään. Se on kuitenkin väkevästi läsnä. Pelastuvat, ”minun Isäni siunatut”, eivät itse näe pyhyyttään. He eivät tiedä tehneensä hyvää Herralleen. Sen sijaan he ovat eläneet uskossa syntiensä anteeksiantamiseen Kristuksessa, Hänen tähtensä ja Hänessä. Uskossa Herran Jeesuksen hyvät teot, Golgatan ristinuhrin hedelmät ja ylösnousemuksen voitto ovat tulleet armahdettujen syntisten osaksi armosta, eivät ansiosta. Ne eivät ole heidän tekojaan, mutta ne luetaan heidän hyväkseen, niin kuin lampaiden synti luettiin Jeesuksen syyksi Hänen kärsiessään ristillä.
Mutta missä tämä usko on, tämä jäsenyys Kristuksen hengellisessä ruumiissa ja oksana elävässä Viinipuussa, siellä on myös Pyhä Henki. Ja missä on Jmalan rakkauden Henki, siellä ovat silloin välttämättä myös uskon hedelmät, rakkauden teot. Niitä ei tehdä itsekkyydestä eikä ansioita tavoitellen, vaan Jumalan tahdosta ja lähimmäisen tarpeista käsin jakaen edelleen sitä rakkautta ja armoa, jota syntiset ovat runsaasti saanut osakseen.
”Usko ilman tekoja on kuollut”, mutta vain usko pelastaa, eivät teot. Ne ovat uskon hyviä hedelmiä, jotka Pyhä Henki antaa ajallaan ja tekee tavallaan. Me itse emme niitä useinkaan näe, mutta ne ovat silti totta.
Sen tähden, rakas veljeni ja sisareni, joka minun tavallani näet omassa elämässäsi kaikkea muuta kuin epäitsekästä rakkautta: älä katso tekoihisi äläkä niiden puutteeseen! Ethän niitä myöskään Viimeisellä tuomiolla näe.
Katso sen sijaan Tuomariin, joka sinun puolestasi riippui Ristin puussa ja siellä sovitti kaikki sinun syntisi ja laiminlyöntisi. Hän on tullut nähnyt sinut synnin vankina ja tullut luoksesi ja vapauttanut sinut. Hän on pukenut sinut, alastoman, omalla vanhurskaudellaan. Hän on ottanut sinut huoneeseensa, pyhään seurakuntaan. Hän ruokkii ja juottaa sinut armahduksen aterialla omalla ruumiillaan ja verellään, jotka Hän sinun puolestasi antoi ja vuodatti. Ja kerran Viimeisellä tuomiolla Hän kiittää sinua siitä, mitä et itse tiedä tehneesi.
Hänen tekonsa ovat hyvät, ja niistä sinäkin pääset uskossa osalliseksi. Hänessä sinunkin tekosi miellyttävät Jumalaa. Kristuksessa Sinäkin saat olla Isäsi siunattu ja pääset Taivaan iloon. Amen.