Tuomiosunnuntaina toimitettavassa piispantarkastuksessa on aika jylhä kaiku. Taustalla tuntuu aavistus kaiken päättymisestä, jopa päättymisestä kehnolla tavalla. On pelko, ettei läpäise tarkastusta, kun piispaa paljon suurempi herra istuu aikain päätteeksi jakamaan oikeutta. Silloin selviää, kuka on oikea ja kuka väärä, kuka on hyvä ja kuka paha, kuka onnistunut ja kuka epäonnistunut.
Viimeinen tuomio on suuren piispantarkastuksen päivä. Suuri kaitsija tutkii ja läpivalaisee. Mutta toisin kuin meidän tarkastuksessamme, hänen ei tarvitse kauan neuvotella, vaan hän yksinkertaisesti jakaa kansat kahtia. Toiset pelastukseen, toiset kadotukseen. Hänen kriteerinsä tuntuvat selkeiltä, mutta eivät kuitenkaan vastaansanomattomilta. Molemmathan ryhmät hämmästelevät, toiset sitä, että milloin he eivät muka olisi Herraa auttaneet, toiset puolestaan hämmästelevät sitä, milloin he muka olisivat Herra auttaneet. Kuulostaa siltä, että ensin mainittu ryhmä oli mielestään kyllä aina Herran nähdessään häntä palvellut, toinen puolestaan ei ollut Herraa nähnytkään eikä niin ollen tiennyt häntä palvelleensakaan. Tästä saamme jo vinkin, miten tämä kertomus tulee ymmärtää. Palaan siihen tuonnempana.
Jeesus osoittaa, ettei Jumalaa voi palvella palvelematta lähimmäisiä, heitä, jotka ovat nälkäisiä, janoisia, kodittomia, alastomia, sairaita ja vankeudessa. Tällaisten ihmisten ohi on helppo kävellä, hehän eivät kuulu meihin – meillä on ruokaa ja juomaa, meillä on koti ja vaatteita, olemme terveitä ja vapaita. Me viihdymme kaltaistemme joukossa, emme heikkojen ja puutteenalaisten joukossa. Vähäisimmissä veljissä, joista Jeesus puhuu, on jotain epäilyttävää – siksi emme tahdo olla heidän kanssaan tekemisissä.
Miten ajankohtainen sanoma tämä onkaan! Meidän luoksemme on yhtäkkiä ilmestynyt kokonainen joukko, joka tarvitsee majapaikkaa, joka on nälkäinen ja janoissaan, kenties joutunut kiertämään vankiloiden kautta, saanut jättää kotiinsa nipun vaatteitaan ja ottamaan mukaansa vain sen, minkä pystyy kantamaan. Sadat tuhannet ihmiset ovat viime kuukausina kulkeneet lohduttomalla kansainvaelluksella Euroopan maasta toiseen. Kymmenet tuhannet heistä ovat saapuneet meidän luoksemme. Otammeko heidät vastaan, majoitammeko, ruokimmeko ja vaatetammeko?
Tätä kysymystä on pohdittu kaupungeissa, kunnissa ja seurakunnissa, niin myös täällä Lahdessa. Täällä on nähty myös muunlaisia hiippoja kuin piispanhiippa, ainakin yhden kerran. Mutta se riitti kertomaan, millaisia vastaanottajia me olemme. Eri puolilla maata on heitetty jopa polttopulloja. Sellaista voi pitää murhapolton yrityksenä. Onneksi on myös päinvastoin; monin paikoin ovat kaupunkilaiset, kuntalaiset ja seurakuntalaiset lähteneet nopeasti lähimmäisenrakkauden ajamana liikkeelle kyseenalaistamatta näiden ihmisten hätää. Kirkon ja kristittyjen tehtävänä on osoittaa vieraanvaraisuutta ja puhua lähimmäisyyden puolesta; valtion ja viranomaisten tehtävänä on puolestaan tutkia, kuka saa turvapaikan.
Tuomiosunnuntai kääntää katseen maailmanloppuun. Mihin me silloin katsomme? Emme osaa sanoa, mihin aikaan katseemme kiinnittyy. Mistä tietäisimmekään Jumalan salaisuuksia? Emme voi tietää, milloin aika päättyy; emme omalta kohdaltamme emmekä muunkaan maailman kohdalta. Meidän tehtävämme on vain elää tätä elämää ja rakentaa huomispäivää.
Mutta ei Jeesus kehotakaan meitä arvuuttelemaan maailman loppumisen hetkeä. Sellaisen ennustelu saa ihmisen vain pelkäämään. Riittää, kun katsomme lähelle, aivan ympärillemme. Ihmiskunnalla on itsellään tuhon avaimet omissa käsissään. Niitä hypistellään ja helskytellään silloin, kun aseet, pommit, terrori-iskut ja vihan ja koston teot saavat vallan.
Ei Jeesus kehota meitä pelkäämään kosmisia mullistuksia. Ei hän puhu enempää siitä, miten kaikki päättyy. Ei hän kuvaile millaista silloin on, kun kaikki katoaa – hän ei anna meidän kuvitella, miltä näyttää, kun taivas ja maa pakenevat valtaistuimelle istuvan edestä. Meidän huomiotamme ei tule kiinnittää tähtien putoamiseen taivaalta vaan siihen, mitä tapahtuu meidän luonamme, omassa elämässämme. Jos emme enää tunnista lähimmäistemme hätää, silloin ovat tuomiot jo alkaneet. Silloin olemme jo kulkeneet Herran ohitse, emme ole omistaneet elämäämme Jumalan emmekä lähimmäisen palvelukseen. Sellainen maailma totisesti on tuomittu oman mahdottomuutensa vuoksi, sellainen maailma luo itse itselleen tulijärven. Sellaista maailmaa on syytäkin pelätä.
Jeesuksen opetuksen mukaan Jumalaa ei voi palvella ohittamalla lähimmäiset. Lähimmäisen ohi kulkeminen on myös Jumalan ohi kulkemista. Kukapa meistä ei olisi sitä tehnyt. Mutta kuka sitten voi pelastua, kuka voisi kestää tuomiolla? Voiko ihminen niin omistaa elämänsä lähimmäiselle, että hän saisi pelastuksensa varmistetuksi?
Jeesuksen kertomuksessa tuomion ansainnut joukko muistutti kyllä palvelleensa Herraa. Tämä kadotukseen joutuva joukko oli siis pitänyt silmällä, milloin häntä voisi miellyttää, mutta ei ollutkaan palvellut niitä vähäisimpiä, joihin Herra oli kätkeytynyt. Toinen, pelastuvien joukko, ei ollut huomannutkaan Herraa eikä ollut kiinnittänyt huomiota siihen, että voisi palvella Jumalaa – he olivat kiinnittäneet huomionsa vähäisimpiin ja palvelleet siis lähimmäisiään, mutta juuri heissä palvellut Herraa. Jako ei siis kertomuksessa synny sillä perusteella, onko palvellut vai ei, vaan sillä perustella, onko yrittänyt laskelmoida palvellakseen Jumalaa vai onko palvellut ihmisiä pyrkimättä saavuttamaan mitään Jumalan silmissä.
Tuomiosunnuntain evankeliumi ei puhu niinkään tuomiosta kuin armosta. Se on vapauttava eikä vangitseva sanoma. Se on armon tuomio. Vain luottamalla Jumalan armoon voi vapautua tarpeesta yrittää miellyttää Jumalaa. Vain saamalla kaiken lahjaksi voi itse antaa. Ihmisen uskonnollinen energia, se voima jota haluttaisiin käyttää hurskaasti Jumalan palvelemiseen, voi silloin vapautua lähimmäisen palvelemiseen. Silloin ei enää etsitä, missä Jeesus näkisi minun palvelukseni; silloin etsitään, missä minä näkisin lähimmäisen. Ja silloin myös Jeesus kätkössänsä näkee ihmisen sydämen.
Vastauksena tähän sanomaan nouskaamme tunnustamaan yhteinen kristillinen uskomme.