(Ordinaatiomessu)
Täällä Tuomiokirkossa on monia kasvoja katseltavaksi. Kun nostat katseesi, näet freskoja ja lasimaalauksia. Niissä on ihmisten kasvoja. Onpa yhden enkelinkin kasvot, niin, ja parit luurangonkin kasvot, jos nyt luurangolla kasvoja on. Mutta enkelin kasvot on osaksi peitetty, ja luurangonkin hymy on vain kallon ja leukaluun muodon luoma harha. Todellisia ihmisten ilmeitä on luettavissa enkeliä kantavien poikien kasvoilta, samoin kuin seppelettä kantavien poikien kasvoilta sekä alttarilta haudoistaan ylösnousseitten, uuteen elämään kutsuttujen ihmisten kasvoilta.
Mitä noilta kasvoilta näkyy? Taiteilijat ovat kuvanneet erilaisia tunnetiloja hyvin hienovaraisesti, jopa niin hienovaraisesti, että ilmeitä on vaikea tulkita. Tai sitten suomalaisten tunnetilat eivät heijastu kasvoille muutoin kuin niin sanottuina mikroilmeinä, tahattomina silmänräpäyksen mittaisina värähdyksinä, jotka ehkä paljastavat, mitä sisällä liikkuu. Mutta näiden freskojen kasvot ovat peruslukemilla. Missään ei näy hymyn häivähdystä, ei edes ikuiseen elämään kutsuttujen kasvoilla. Ehkä se kertoo siitä vakavuudesta, jolla ollaan Jumalan edessä. Siinä ei virnistellä. Vaikka usko voi tuottaa iloa, perusilme on kuitenkin totinen, ainakin suomalaisella kristityllä.
Kun katsot ympärillesi kirkossa, näet myös kasvoja. En pyydä sinua nyt tulkitsemaan niitä, sillä sellainen olisi kiusallista. Nimittäin naapurisi tulkitsisi silloin myös sinua, etkä ehkä pitäisi sitä mieluisana arvailuna. Sen sijaan pyydän vain hetkisen katsomaan naapurisi kasvoja. Sinä näet ihmisen, elävän ihmisen. Sinä näet lähimmäisen. Et ehkä tiedä, mitä hän tarvitsee, mitä hän odottaa ja toivoo, mitkä hänen elämänsä kysymykset ovat. Mutta hän on yhtä kaikki sinun lähimmäisesi. Hän on tullut kirkkoon ja tuonut omat kasvonsa Jumalan kasvojen eteen. Hän on tullut kuulemaan Jumalan ääntä ja rukoilemaan häntä. Hän on tullut myös kuten sinä, osana ihmisten yhteisöä. Ei siis ainoastaan Jumalan kasvojen eteen, vaan myös muiden ihmisten katseille näkyvänä. Ja niissä kasvoissa sinä voit nähdä myös heijastuman Jumalan kasvoista.
Tuomiosunnuntain evankeliumissa kansat kootaan valtaistuimen eteen. Mutta itse valtaistuimella istuvaa Tuomaria ei kuvailla. Hänen kasvoistaan ei sanota mitään. Sen sijaan luetussa Ilmestyskirjan kappaleessa sanotaan, että ”hänen kasvojensa edestä pakenivat maa ja taivas, eikä niistä jäänyt jälkeäkään” (Ilm. 20:11). Kaikkivaltiaan kasvoja ei kukaan voi katsoa, sillä kaiken Luojana, maailmankaikkeuden kuninkaana ja Herrana hän on kaiken lähde eikä häntä voi lähestyä joutumatta hänen majesteettiutensa rusentamaksi. Jumala on Pyhä, ja kun hän tutkii ihmistä, ei ihminen kestä hänen katsettaan vaan joutuu synteineen pakenemaan – jos vain hänellä olisi mitään, mihin paeta, kun kerran itse taivas ja maakin Jumalan edestä väistyvät pakoon.
Tuomiokirkon alttarifreskossa ei näy Jumalan kasvoja, ei näy myöskään hänen valtaistuintaan. Silti näemme, että ylösnousseitten kulkue on menossa kohti Kaikkivaltiaan valtaistuinta. Heillä ei ole muutakaan suuntaa, mihin mennä. Kaikki ihmiset saapuvat kuin kulkueena Jumalan eteen, kun hän heidät luokseen käskee. Elämä, jonka ihmiset ovat häneltä saaneet, annetaan hänelle takaisin, eikä ihmisellä olekaan muuta annettavaa kuin se, minkä hän on Pyhälle Jumalalle velkaa. Mutta miten hän voi tulla Jumalan eteen, onhan hänen elämässään ollut paljon itsekkyyttä, laiminlyöntejä, toisten sivuuttamista ja alistamista; sanalla sanoen, onhan hänellä vain syntiä kuormassaan? Siksikö alttarifreskon ihmisten kasvot ovat niin vakavat? Heidän kasvoiltaan paistaa paljaus, ovathan he valkeista vaatteistaan huolimatta alastomia Jumalan edessä.
Evankeliumin kuvaus tuomiosta esittää paradoksin. Yhtäältä pelastuakseen olisi pitänyt tehdä hyviä tekoja, mutta toisaalta ne, jotka osoittavat tehneensä tekoja, eivät kuitenkaan niiden vuoksi pelastu. Lähimmäisen kasvoissa ei olekaan nähty Kristusta, vaan on huomaamatta kuljettu hänen ohitseen, kun on etsitty tilaisuuksia tehdä palveluksia Kristukselle eikä lähimmäiselle. Ne taas, jotka eivät mielestään ole tehneet mitään tekoja Kristukselle, ovatkin niitä tehneet lähimmäiselle kiinnittämättä asiaan erityistä huomiota. He ovat palvelleet lähimmäistään ilman uskonnollisia taka-ajatuksia. He ovat palvelleet vapaasta sydämestä tilanteen kohdalle sattuessa, Jumalan ulospäin suuntautuvasta rakkaudesta, ei omasta pyrkimyksestään palvella Jumalaa.
Alttarifreskossa on monenlaisia ihmisiä, nuoria ja vanhoja, miehiä ja naisia, ja myös hahmoja, joista ei osaa sanoa. Ihonvärit ja vaatteet vaihtelevat. Taiteilija on tuon ajan maailmankuvan tavoin halunnut kuvata, että koko ihmiskunta on Jumalan edessä samanarvoinen. Kenelläkään ei ole tuotavana muuta kuin oma itsensä. Mutta jospa nämä kaikki kulkueen ihmiset olisivat katsoneet toisiaan jo eläessään? Jospa heidän katseensa olisi kohdistunut toisten kasvoihin, jospa he olisivat nähneet vieraissa kasvoissa Kristuksen? Kenties silloin heidän kasvonsa loistaisivat, kun he ylösnousemuksessa kulkevat Kristuksen eteen. Silloin he, niin kuin Paavali kirjoittaa korinttilaisille, näkisivät Jumalan, joka tuntee heidät läpikotaisin – ja silti kestäisivät tuomiolla hänen rakkautensa tähden: ”Nyt katselemme vielä kuin kuvastimesta, kuin arvoitusta, mutta silloin näemme kasvoista kasvoihin. Nyt tietoni on vielä vajavaista, mutta kerran se on täydellistä, niin kuin Jumala minut täydellisesti tuntee. Niin pysyvät nämä kolme: usko, toivo, rakkaus. Mutta suurin niistä on rakkaus.” (1.Kor. 13:12-13)
Tässä messussa joukko uusia kirkon työntekijöitä etsii Kristuksen rakastavia kasvoja. Osa heistä vihitään diakonian virkaan ja yksi pappisvirkaan. Meitä kaikkia Kristus kutsuu tänään luokseen. Saakoon hänen rakastava katseensa valloittaa meidät niin, että se säteilee rakkautena myös niiden kasvoihin, joita kohtaamme – ja joiden ohitse emme kulje. Sellaista siunausta käymme nyt teidän osaksenne rukoilemaan. Astukaa siis rohkeasti alttarin ääreen.