Rakkaat kristityt!
Vuosi sitten Suomessa ei juurikaan puhuttu pakolaisista. Toki pakolaisia ja muita maahan muuttajia on tullut monen monen vuoden aikana – mutta vain muutamia satoja ja tuhansia. Nyt pakolaiskysymys on lähes jokaisen huulilla. Tänään ajattelin avata erään näkökulman.
Ennen kuin ensimmäistäkään Uuden Testamentin kirjaa tai kirjettä oli kirjoitettu – oli Aleppoon perustettu kristillinen seurakunta. Parituhatta vuotta sitten. Muutaman kymmenen kilometrin päässä oli Antiokia – jossa Uuden testamentin mukaan Kristuksen seuraajia ensimmäiseksi alettiin kutsua kristityiksi. Ollaan niillä seuduilla jonne Saulus Tarsolainen – myöhemmin nimellä Paavali tunnettu apostoli – jatkoi matkaansa kohdattuaan Kristuksen Damaskoksen tiellä. Kun uutisista kuulet Aleppon kaupungin nimen – tiedä, että puhutaan seudusta, jossa kristillinen kirkko syntyi. Puhumme seudusta, jossa kristittyjä on ollut jo lähes kaksituhatta vuotta.
Ennen nykyistä Syyrian sotaa Syyriassa kristittyjä oli noin 10% väestöstä. Aleppon miljoonakaupungissa eli noin satatuhatta kristittyä. Kirkkoja oli n. 45. Nyt tilanne on aivan toinen. Kristittyjä on tietenkin paljon kuollut, heidän tilanteensa on vaarallinen. Ja on selvää, että ne jotka ovat voineet ovat lähteneet – Turkkiin, jonka raja on varsin lähellä ja sitten muualle, Eurooppaan – ja osa myös tänne Suomeen.
Kirkko elää Aleppossa edelleen –tosin paikalle ovat jääneet köyhimmät. Monet ovat työttömiä ja sen myötä on vaikea selviytyä, saada ruokaa. Katolinen Caritas järjestö tekee edelleen työtä. Ja tiedämme, että Suomesta ainakin Suomen Lähetysseura pyrkii auttamaan sodan keskellä eläviä köyhimpiä.
Hyvin vastaavanlainen tilanne on Irakissa.
Kristityt eivät ole ainoita, joilla menee huonosti ja joiden elämäntilanne on hyvin epäinhimillinen. Se, miksi kerron heistä, liittyy yksinkertaisesti vain siihen, ettemme erilaisen uskon vuoksi pitäisi heitä jotenkin ihmisinä toisenlaisina. Hätä on mahdoton ja elämän olosuhteet toivottomat.
Maahamme tulevien pakolaisten joukossa on hyvin monenlaisia ihmisiä. Heitä on monenlaisia, muslimeja, kristittyjä – ja molempia näitä varmasti hyvin monella tavalla ajattelevia. He tulevat hyvin kipeistä ja tuskallisista elämän olosuhteista.
Heissä me kohtaamme erään kärsivien joukon. Muitakin tietenkin on. Moni meidän keskellämme kärsii. Kuka mistäkin.
Kun luemme päivän evankeliumia – me löydämme sieltä eri tavoin kärsiviä. Monen siinä luetellut kohtalo muistuttaa pakolaisten kohtaloa. Vangit, sairaat, nälkäiset, janoiset, kodittomat…
Me elämme maailmassa, jossa Jeesuksen kuvaamat ihmisten kohtalot ovat täyttä totta. Meillä kristityillä ei ole varaa suhtautua kuin yhdellä tavalla: Toivottamalla tervetulleeksi. Kaikki muut suhtautumistavat pistävät meidät selittelemään, etsimään tekosyitä suhtautumisellemme.
Vuosi vuoden jälkeen meitä muistutetaan tuomiosunnuntaina tästä. Ja hyvä on, että muistutetaan. Me tarvitsemme sitä herätystä ja muistutusta ja sitä omantunnon kolkutusta – mikä siitä seuraa.
Ja sitten kuitenkin – samanaikaisesti. Meidän kristillinen uskomme eroaa kaikista maailman muista uskonnoista yhdessä asiassa. Meidän uskomme on armon usko.
Rakkaus velvoittaa meidät rakastamaan. Uskomme antaa meille luvan turvautua Jeesukseen Kristukseen syyllisyytemme sovittajaan. Me odotamme tuomiota – oikeudenmukaisuuden toteutumista – mutta odotamme vapauttavaa tuomiota vastoin omantuntomme syytöksiä. Me uskomme Vapahtajaan, joka armahtaa meitä, joiden elämän kulku on ollut monella tavalla vajaata ja viallista.