Päivän virtenä, ennen evankeliumia, lauloimme keskiaikaista virttä 158, joka sanoittaa vavahduttavalla tavalla odotusta näkyvän maailman ja mitattavan ajan päättymisestä. Samalla kun näky on pelottanut, se on aina kiehtonut ihmiskuntaa. Juuri nyt, marraskuussa 2009, kiertää elokuvateattereita ensi-iltaelokuva nimeltä 2012. Perusjuoni rakentuu tulkinnalle, jonka mukaan muinaisen maya-kulttuurin kalenteri kertoisi maailmanlopun tulevan joulukuun 21. päivänä vuonna 2012. Olen nähnyt elokuvasta vain lyhyen esittelykatkelman, mutta niin kuin arvata saattaa, nykytekniikalla tehdyt katastrofikuvaukset ovat vaikuttavia. Voi kuvitella, että monelle katsojalle herää samanlaisia pelkoja kuin ehkä joskus keskiajalla, kun pysähdyttiin katselemaan kirkkojen seinille kuvattuja viimeisen tuomion näkyjä. Toisaalta moni varmasti teatterista ulos astuessaan toteaa tutun ja turvallisen elämän olevan totta ja elokuvan vain fiktiota, kuvitelmilla leikkimistä. En tiedä, onko kyseessä pelkojen torjunta vai julkisuuden kipeys, mutta niitäkin tutkijoita on jo ilmaantunut, jotka julistavat maya-kulttuurin kalenterin ajoituksessa tapahtuneen virheen. Oikea päättymishetki olisikin vielä 208 vuotta kauempana, vuodessa 2220.
Kristittyinä voimme varmasti sanoa, ettei näkyvän maailman päätös tapahdu 21.12.2012. Perustetta ei tarvitse etsiä maya-kalenterin ajoituksesta eikä mistään muustakaan muinaisesta kulttuurista tai ennustuksesta. Perusteeksi riittää yksinkertaisesti se, että nyt näkyvän maailman päättyminen tapahtuu silloin, kun meidän Herramme, Jeesus Kristus, palaa lupauksensa mukaan maan päälle kaikille näkyvällä tavalla. Jeesus itse sanoo, että ”Sitä päivää ja hetkeä ei tiedä kukaan, eivät taivaan enkelit eikä edes Poika, sen tietää vain Isä” (Matt.24:36). Voimme siis olla varmoja, ettei 21.12.2012 ole se hetki. Mutta sitä johtopäätöstä emme voi tehdä, että maailmalla olisi aikaa ainakin tuohon päivään saakka. Isän Jumalan päättämä aika ja hetki voi aivan hyvin olla tänään tai huomenna.
Jeesus sanoo: ”Kun Ihmisen Poika tulee kirkkaudessaan kaikkien enkeliensä kanssa…” (Matt.25:31). Jeesusta pidetään ihmiskunnan keskuudessa oikeastaan uskonnosta riippumatta varsin korkeasti kunnioitettuna ja monia hänen sanojaan toistetaan mieluusti esimerkillisen elämän yleispätevinä ohjeina – ainakin silloin, kun ne eivät satu rajoittamaan omia mielihaluja. Sen sijaan hänen puhettaan paluusta tähän maailmaan ei oikein tahdota sulattaa – edes kristityiksi kutsuttujen joukossa. Kristuksen paluu ja viimeinen tuomio heitetään mieluusti myyttisten ja vanhentuneiden uskonnollisten käsitysten romukoppaan. Surullisen voimakkaasti asia tulee esiin monissa hautajaisissa. Liian usein kukkavihkojen saatesanat takertuvat jonkin määrittelemättömän ja muodottoman ikiunen toivotuksiin tai keskittyvät siihen, miten ihmisen ikuisuus toteutuu siinä muistossa, joka jää kaipaaville omaisille ja ystäville. Ei inhimillinen muisto elä sanan varsinaisessa merkityksessä yhtä ihmisikää kauempaa, eikä ikiunta ole olemassakaan, sillä kaikki meidät herätetään. Jeesus sanoo: ”Kaikki kansat kootaan hänen eteensä”. Toisessa lukukappaleessa apostoli Johannes sai katsella samaa asiaa näkynä: ”Näin myös kuolleet, suuret ja pienet, seisomassa valtaistuimen edessä… Meri antoi kuolleensa, Kuolema ja Tuonela antoivat kuolleensa…” (Ilm.20:12,13). Uskontunnustuksessa, jonka valtaosa suomalaisista osaa ulkoa, sanotaan kyllä selvästi, mitä on odotettavissa. Lopussa lausutaan: ”Minä uskon…ruumiin ylösnousemiseen ja iankaikkiseen elämään”. Toinen uskonkohta taas lausuu Jeesuksesta Kristuksesta: ”…ja on sieltä [taivaasta] tuleva tuomitsemaan eläviä ja kuolleita”. Siis joka ainoassa jumalanpalveluksessa ja monessa muussakin yhteydessä muistutetaan siitä, mistä tänä sunnuntaina erityisesti on puhe. Ei meiltä tietoa puutu, mutta uskoa sitäkin enemmän.
Jeesuksen sanojen ja Johanneksen näyn yhtäpitävä viesti on, että edessämme on jako kahteen ihmisjoukkoon. On vain kaksi mahdollisuutta, ei siis todellakaan mitään kompromisseja tai välimuotoja. On merkillistä, kuinka vaikeaa jo nyt meille ihmisille on hyväksyä joko – tai –ajattelua. Erityisesti uskonnollisissa ja hengellisissä asioissa pidetään kehittymättömänä sellaista ajattelua, joka uskaltaa julistaa jotakin totuutena. Raamattu, Jumalan sana ja ilmoitus, on jo aikoja sitten ja hyvin laajalla rintamalla alistettu sellaiseen tarkasteluun, jossa kysymys totuudesta ajelehtii kulloistenkin mielipiteitten ja muodissa olevien ajatussuuntausten mukana milloin mihinkin suuntaan. Jako kahteen tuntuu liian rankalta tulevaisuudelta, ja siksi takerrutaan omiin toiveuniin julistamalla esimerkiksi: kaikki pääsevät taivaaseen.
Sekä Jeesuksen että Johanneksen kuvauksessa jako kahteen perustuu siihen, miten ajallinen elämä on eletty. Johannes kertoi: ”Kirjat avattiin, avattiin myös elämän kirja, ja kuolleet tuomittiin sen perusteella, mitä kirjoihin oli merkitty, kukin tekojensa mukaan” (Ilm.20:12). Jos Raamatussa olisi vain tämä kuvaus viimeisestä tuomiosta ja maininta elämän kirjasta jäisi huomaamatta, meillä ei lopulta olisi mitään toivoa. Ensimmäinen ajatus toki olisi, että hyvä ihminen voisi todella ansaita taivaan. Näinhän ilmeisesti suuri osa ihmisistä nytkin ajattelee. Sekin kuuluu usein hautajaisten viimeisissä tervehdyksissä. Ajatukselta vie kuitenkin pohjan Raamatun sanoma kokonaisuudessaan. Jeesus opetti myös sen, kuinka Jumala vaatii täydellisyyttä. Jeesus itse avasi meille Jumalan käskyjen perimmäisen luonteen ja täydellisyyden vaatimuksen, niin, ettei kukaan meistä voi kuvitellakaan täyttäneensä Jumalan tahtoa. Pelkästään oikeudenmukaisuuden ja lain vaatimuksen mukaan tuomittuina meille olisi mahdollinen vain ikuisen kadotuksen tuomio.
Jeesuksen itsensä kuvaus viimeisestä tuomiosta avaa meille toisenlaisen näköalan. Hänenkin mukaansa tuomio perustuu siihen, miten olemme elämämme eläneet. Mutta se on uutta ja yllättävää, että viimeisellä tuomiolla hämmästellään. Sekä lampaat että vuohet joutuvat hämmästymään. Lampaiksi Jeesus kutsuu niitä, joille tuomio on vapauttava ja taivaan iloon saatteleva. Vuohiksi Jeesus kutsuu iankaikkiseen rangaistukseen joutuvia. Molempien joukkojen tuomion perusta on siinä, mitä on tehty tai jätetty tekemättä, mutta kohde yllättää: Jeesus sanoo, että tämän te olette tehneet tai jättäneet tekemättä minulle. Jeesus Kristus on siis avainhenkilö. Hän on sitä alusta alkaen. Hänen kauttaan on luotu koko maailma. Hän on lunastanut syntiinlangenneen maailman. Hän itse sanoo olevansa ainut tie, totuus ja elämä. Apostolien todistus on, ettei ole muuta nimeä, jossa olisi pelastus, kuin Jeesus Kristus. Meidän suhteemme Tuomariin itseensä ratkaisee lopulta sen, kumpaan joukkoon me kuulumme.
On todennäköistä, että viimeisellä tuomiolla kumpaankin joukkoon kuuluvilla on omassa elämänhistoriassaan hyvin samankaltaisia tekoja. Yhteen yksityiskohtaan on syytä kiinnittää huomio. Lampaitten tuomio perusteltiin teoilla, mutta vuohien tekemättä jättämisillä. On vain yksi selitys. Vuohien toivo perustuu siihen, mitä on itse tehty. Silloin on täyttä totta se, mitä Raamattu sanoo meistä: ei ole yhtään vanhurskasta. Aina on jäänyt tekemättä sitä, mitä rakkaus ja laki olisivat vaatineet tehtäväksi. Se, joka ilmoittaa vastaavansa itse teoistaan Jumalan edessä, joutuu vääjäämättä tappiolle. Lampaitten hämmästys taas oli suuri siitä, mitä heidän todettiin tehneen. Taivaaseen ei mennä laskemalla oman elämän aikaansaannoksia. Kaikki se, mistä kuningas Jeesuksen mukaan kiittää lampaita, on vain seurausta siitä, että on uskottu Kristukseen. Usko Kristukseen omistaa todella kaiken sen, minkä Jeesus Kristus itse on tehnyt eläessään ihmisen elämän niin kuin Jumalan hyvä tahto vaatii. Meillä on tuomari, joka on ottanut jo edeltä käsin meidän tuomiomme kantaakseen. Samalla hän on lahjoittanut meille kaiken sen, mitä meiltä Jumalan edessä vaaditaan. Usko Kristukseen kutsuu kyllä myös jo tässä ajallisessa elämässä meitä rakastamaan ja palvelemaan toinen toistamme. Siksi myös meidän tekomme voivat olla Jumalan mielen mukaisia. Jeesuksen lähellä asiat pysyvät kuitenkin oikeassa järjestyksessä. Hän pitää huolen siitä, että emme voi lähteä laskemaan tekojamme. Jeesuksen antamasta rakkaudesta syntyvät teot, jotka yllättävät kerran tekijätkin.
Ja niin he lähtevät, toiset iankaikkiseen rangaistukseen, mutta vanhurskaat iankaikkiseen elämään. Tämä on totta, sillä se on Jumalan sanaa. Me kaikki mahdumme tuohon lyhyeen toteamukseen. Mutta kumpi tie on edessämme? On kestämätöntä lähteä järkeilemään Jumalan hyvyydestä sitä, ettei hän voisi ketään tuomita iankaikkiseen rangaistukseen. Ensinnäkin emme millään tavoita Jumalan mieltä ja kaikkivaltiutta. Toiseksi, ja meille tärkeimmäksi: hän ilmoittaa tahtovansa, että kaikki ihmiset pelastuisivat. Kun jokainen meistä kaipaa sisimmässään pelastusta ja Jumalakin sitä meille tahtoo, miksi me itse teemme asiasta niin vaikean? Usko yksinkertaisesti ja rohkeasti se, minkä jo kasteessa olet omaksesi saanut: Jeesus Kristus on sovittanut sinut. Hän antaa sinun syntisi anteeksi ja on sinulle tie taivaaseen. Hän on tuomari, joka itse on kantanut meille kuuluvan rangaistustuomion. Uskossa Kristukseen tuomiopäivästä tulee todellakin Kristuksen kuninkuuden suuri juhlapäivä, sillä ”ei nyt siis ole mitään kadotustuomiota niille, jotka Kristuksessa Jeesuksessa ovat” (Room.8:1).