Tuomiosunnuntai ei pyhäpäivän nimenä taida houkutella satunnaisia kirkossa kävijöitä osallistumaan jumalanpalvelukseen. Paljon todennäköisempää on valita kirkkoon tulon päiväksi vaikka seuraava sunnuntai, kirkkovuoden alku, ensimmäinen adventti tai pysyä sitten joulukirkkoperinteessä. Luultavaa on, että sunnuntain nimi vahvistaa usein kuultua selitystä jumalanpalveluksen kiertämiseen: ”Siellähän heti tuomitaan!” On sääli, että tilanne on tällainen. Jos alkua juhlitaan, niin syytä on juhlia myös loppua. Kirkkovuoden lopun sanoma on sellainen yhteenveto kaikesta vuoden aikana julistetusta ja käsitellystä, että sen soisi olevan mahdollisimman monen korvan kuultavana.
Tuomiosunnuntain nimi tulee tietysti siitä tuomiosta, josta Jeesus kuulemassamme evankeliumissa puhui. On kuitenkin niin, että tuomio on vain yksi osa siinä valtavassa näkymässä, jonka Jeesus puheessaan ja jo aiemmin profeetat kirjoituksissaan avaavat eteemme, tulevaisuuteen. Kristikunnan perinteessä tämän päivän nimenä on myös Kristuksen kuninkuuden sunnuntai. ”Kun Ihmisen Poika tulee kirkkaudessaan kaikkien enkeliensä kanssa.” Jo tuo alkulause sisältää valtavan paljon; oikeastaan siinä on sama sanoma, jota tutkitaan koko adventin ajan. Adventti merkitsee tulemista, ja Kristuksen tulemisesta nytkin on puhe. Kun Kristus tulee kirkkaudessaan ja kunniassaan, silloin kaikella sillä, mitä koko kirkkovuoden aikana on käsitelty, on suuri merkitys. Kristillisen uskon sisällä on vahva korostus juuri nyt elettävän hetken merkityksestä. Toisaalta sitä merkitystä arvioidaan aina ajan päättymisen ja iankaikkisuuden valossa. Ajan päättyminen ei ole meille ihmisille mieleinen asia. Oikeastaan koko nykyinen elämäntapamme ja ajattelumme on rakennettu sellaisen harhakuvitelman varaan, ettei aika päätykään. Viime sunnuntain psalmin (90) rukous: ”Opeta meille, miten lyhyt on aikamme, että saisimme viisaan sydämen.” ei monelle tule mieleen.
Kristuksen tuleminen kirkkaudessaan on säännöllisimmin kirkkovuoden aikana esillä niissä hetkissä, jolloin on kokoonnuttu siunauskappeliin tai kirkkoon hautaan siunaamisen merkeissä. Koko toimituksen perusta on kuolleen ihmisen näkökulmasta se, että hänet saatetaan odottamaan Kristuksen tulemisen päivää. Se, mitä hautaan siunaamisessa sanotaan, toteutuu jokaiselle. Kun Kristus saapuu, kaikki herätetään. Mitä sen jälkeen sitten tapahtuu, siihen ei tuo hautaan siunaaminen vaikuta millään tavalla. Perusteet sille, miten olemassaolomme jatkuu, ovat aivan toiset, ja niistä Jeesus juuri puhuu päivän evankeliumissa. Hautajaisten kukkatervehdysten saatesanoja tai muistoadressien ajatuksia kuunnellessa joutuu liian usein toteamaan, ettei Kristuksen tulemista ja kaikkien kuolleitten herättämistä sittenkään pidetä todellisena asiana. Aivan liian yleistä on etsiä lohdutusta unohduksesta ja kaiken päättymisestä. Vain aika päättyy, olemassaolo ei. Jumalan edestä me emme kuollessakaan katoa minnekään, sillä Hän ei ole ajan rajoitusten kahleissa. Meidätkin Hän on luonut iankaikkisuutta, ei vain niitä 70-80 vuotta varten, minkä saamme keskimäärin elää ajallista elämää. Jos voimme edes aavistuksen verran ymmärtää iankaikkisuuden merkitystä ja painoarvoa, silloin meille ei varmasti jäisi mitään tärkeämpää kysymystä kuin ”Missä vietät iäisyytesi?” Tässä sopii samalla muistella, kuinka monta kertaa tuota kysymystä on naureskeltu puhelinpylväisiin tai muualle näkyviin liimattuna julisteena.
Ennen kuin Jeesus kertoo tulevan tuomion perusteista, Hän kuvaa myös sen, kuinka ihmiset erotetaan toisistaan ja jaetaan kahteen joukkoon. Tämä kahteen joukkoon jakaminen on jälleen sellainen asia, jota meidän inhimillisen luontomme on mahdoton hyväksyä. Meidän perustelumme sille, miksi se on vaikea hyväksyä, on vieläpä aivan oikea: jokaisesta ihmisestä löytyy hyvää ja pahaa! Pahaa varmasti sekä suhteessa Jumalaan että suhteessa muihin ihmisiin. Hyvää ainakin tämän ajallisen elämän puitteissa. Kun Jeesus vielä näyttää perustelevan jakoa sillä, mitä ihmiset ovat tehneet tai jättäneet tekemättä, nousee helposti jopa kapinamieltä. Mitä takeita meillä on siitä, että tuomio on oikeudenmukainen?
Jumalan edessä on pakko unohtaa se luonnollisen uskonnollisuuden rakentama kuva vaa´asta, jossa meidän hyvät ja pahat tekomme punnitaan. Jos todella näin tapahtuisi, niin kuin esim. Islam uskontona opettaa, silloin emme todellakaan voisi olla mistään varmoja. Jeesus sen sijaan opettaa, että jako on yksiselitteinen ja selvä. Siinä ei tarvita mitään arvontaa eikä punnitusta. Jo aiemmin Jeesus oli vertauksessa Rikkaviljasta kertonut siitä, kuinka Ihmisen Poika lähettää enkelinsä kokoamaan ja lajittelemaan kaikki ihmiset (Matt.13:36-43). Siinä kirkkauden kuninkaan työssä, jossa ihmiset jaetaan, toimivat siis varsinaisina työmiehinä Hänen seurassaan saapuvat enkelit. Jaon perusteen täytyy olla niin selvä, ettei virheitä yksinkertaisesti voi sattua.
Esikuva tulevasta tuomiosta löytyy kaukaa menneisyydestä, siitä hetkestä, kun Israelin kansa oli lähdössä Egyptin orjuudesta kohti luvattua maata. Viimeisenä yönä ennen lähtöä Jumala surmasi jokaisen egyptiläisperheen esikoisen, jotta Israel vihdoin saisi luvan lähteä. Kun tuhooja kulki yöllä, se ei mennyt sisään israelilaisten koteihin, joiden ovenpieliin oli sivelty teurastetun karitsan verta. Silloin, kun Jumala antoi ohjeen kansalleen siitä, miten piti toimia, Hän sanoi myös: ”Tämä olkoon ikuisena säädöksenä, niin teille kuin lapsillennekin.” (2.Ms.12:24). Säädös on ikuinen, mutta sen varsinaisen merkityksen ja sisällön meille paljastaa vasta Uusi testamentti, jossa Jumalan Karitsa, Jeesus Kristus, astuu esikuvallisen teurastetun karitsan paikalle. Niin kuin teurastetun ja lähtöateriana syödyn karitsan veri oli pelastavana merkkinä, niin on nyt ja myös tuomion päivänä Kristuksen veri se, mikä ratkaisee. Siinäkin esikuva toteutuu keskellämme, että karitsa syötiin, ja Jeesus antaa itsensä syötäväksi ja juotavaksi alttarin sakramentissa. Kun sanoin alussa, että tämä kirkkovuoden lopun näkymä sitoo yhteen kaiken, mitä koko vuoden aikana on tutkittu ja julistettu, tarkoitin juuri tätä. Kuinka usein ja eri yhteyksissä onkaan puhuttu siitä, millä tavalla Jeesus Kristus tuli ja tulee edelleen keskellemme sanassa ja sakramenteissa ja miten Hän jakaa lahjaksi syntien anteeksiantamusta ja pääsyä taivaan kansalaisen asemaan. Kaikki se, mitä Jeesus tarjoaa ja ilolla lahjoittaa, tähtää siihen hetkeen, kun Hän palaa kirkkaudessaan. Silloin olemme joko siinä joukossa, jotka herätetään kuoleman unesta tai sitten siinä joukossa, joka odottaa Häntä vielä ajallista elämää eläen. Ratkaisevaa on kuitenkin, onko meille tässä elämässä kelvannut syntien anteeksiantamuksen lahja. Olemmeko me Jumalan Karitsan verellä puhtaaksi pestyjä? Se on merkki joka näkyy kaikille Jumalan enkeleille päällimmäisenä ja oikeastaan ainoana asiana, mikä näkyy. Erehtymisen vaaraa ei ole.
Miksi Jeesus sitten vastaa tuomiota ihmetteleville niin kuin vastaa, puhuen siitä, mitä he ovat tehneet tai eivät ole tehneet? Ei Jeesus tarkoita, että meidän olisi ruvettava pitämään kirjaa hyvistä teoistamme, vaikka Jumala alunperin onkin luonut meidät juuri niitä varten. On syytä huomata, että valtakunnan perineet ihmiset eivät Jeesuksen mukaan itse edes tiedä tehneensä mitään sellaista, mistä heitä kiitetään. Merkittävää on huomata, että Jeesus puhuu tekemisissä tai tekemättä jättämisissä juuri ihmisen suhteesta Häneen itseensä, Kirkkauden Kuninkaaseen. Teot tai tekemättä jättämiset saavat kyllä muodon suhteessa toisiin ihmisiin, mutta niiden varsinainen perusta on suhde Jeesukseen Kristukseen. Siinä suhteessa ei taas ole kyse mistään kaupanteosta tai muusta ansioitumisesta. Se on yksipuolinen suhde: Jeesus antaa kaiken ja me saamme ottaa kaiken lahjana vastaan. Viime kädessä myös teot seuraavat lahjana; eivät nekään ole meidän aikaansaannostamme.
Jos Jeesus saa tulla meidän sydämemme Herraksi – ja niin olkoon jokaisen meidän kohdallamme – Hän itse meissä rakastaa myös lähimmäisiämme. Hän saa aikaan sen, että me lähdemme liikkeelle, emmekä kulje toisen ihmisen hädän ohitse. Nyt meillä on täällä Kemijärvellä tässä suhteessa paljon tehtävää. Silti Jeesuksen palvelijana toimiessamme joudumme varmasti kokemaan myös sen kivun, ettemme osaa, jaksa tai edes aina halua auttaa niin kuin voisimme. Olen varma siitä, ettei kukaan Kirkkauden Kuninkaan palvelija voi katsella omaa elämäänsä tyytyväisesti myhäillen. Siksi ei ole mikään ihme, että viimeisellä tuomiollakin hämmästellään: Herra, milloin tämä kaikki on tapahtunut?”
Ja niin he lähtevät, toiset iankaikkiseen rangaistukseen, mutta vanhurskaat iankaikkiseen elämään. Mihin minä? Mihin sinä?