Tuomiosunnuntaihin liittyy yleisessä mielipiteessa kaksi väärää mielikuvaa. Toinen on se, että siinä pelotellaan ihmisiä tuomiolla. Ja toinen, että kirkon saarnaama pelastus yksin Jumalan armosta Kristuksen tähden kääntyy päälaelleen. Jeesushan puhuu vain teoista ja niiden tekemättä jättämisestä. Uhratkaamme aluksi muutama minuutti näihin mielikuviin.
Kuulemissamme Jeesuksen sanoissa on kyllä kieltämättä väkevää puhetta tuomiosta. Ja sekö siinä on päätarkoitus? Ei suinkaan vaan tuomioon kätketty kehotus vastuulliseen ja toista sekä toisen elämäntilanetta huomioon ottavaan asenteeseen ja käyttäytymiseen. Ja sitä paitsi kadotus on valmistettu Jumalan viholliselle ja tämän enkeleille, ei ihmisille. Siitä Jumala haluaa pelastaa ihmiset kutsumalla heidät evankeliumin välityksellä yhteyteensä, johon ihminen alunperin luotiinkin.
Kääntäen voisi sanoa myös niin, että Raamatun puhe viimeisestä tuomiosta on myös lohdullista sikäli, että kaikki se vääryys, mikä tässä maailmassa jää oikaisematta ja ikään kuin voimaan, kohtaa kerran varmasti vääjäämättömän tuomion, josta ei ole valitusoikeutta. Onhan tämä tieto tärkeä jo ihmisen mielenterveyden tähden, varsinkin niiden, jotka ovat joutuneet väärinkohtelun uhreiksi. Olenkin joskus sanonut, että jos kaikki ottaisivat puheen viimeisestä tuomiosta tosissaan, tämä maailma olisi paratiisi.
Sitten se toinen mielikuva. Eikö periluterilainen opetus, että pelastumme yksin armosta, pidäkään paikkaansa, kun Jeesus antaa hyville teoille niin äärettömän suuren painoarvon? Kyllä opetus ”yksin armosta” pitää paikkansa. Nimittäin pelastuneethan eivät tienneet tehneensä Jeesuksen mainitsemia tekoja. Toisin sanoen he eivät olleet rakentaneet taivaskelpoisuuttaan ansaintalogiikan varaan. Teot olivat vain heijastumaa siitä, mitä sydämessä oli.
Puhe viimeisestä tuomiosta on siis voimakas kehotus hakeutua Elämän, suurella kirjaimella, yhteyteen. Siinä Jumalan ja Krituksen yhteydessä mekin saamme elämää, joka parhaimmillaan voi heijastua ympäristöön. Seurakunnan yksi funktio on, että ihmiset eläisivät ihmisiksi. Tosin tiedämme kyllä, että vajaaksi se meiltä jää ja usein toimissamme on oman astian maku, mutta sellaisinakin Kristuksen armosta saamme olla Elämän yhteydessä jopa Jumalan työtovereita.
Mitä se ihmisiksi eläminen sitten kulloinkin on? Siihen ei ole yhtä vastausta. Periaate on ”rakkaus edellä”. Vuosia sitten pääsiäisen alla vaimoni oli tapansa mukaan varannut suklaamunia annettavaksi pienille virpojille. Minua oli alkanut vähän närästää se, että virpojalapset puetaan noidiksi. Miksi eivät voi esiintyä omana itsenään pieninä lapsina? Päätin, että minä en ainakaan noidille anna suklaamunia. Niinpä sitten koitti palmusunnuntai ja ovikello soi. Menin vähän tiukkapipoisena avaaman oven. Talon edustalla seisoi kaksi pikku noitatyttöä ja heidän takaan isä onnellisesti hymyillen. Tiesin, että perhe oli hiljattain menettänyt pienimmän lapsensa. Isän olemuksesta heijastui voimakkaasti se, kuinka hän halusi onnellisena tukea lastensa touhuja. Siihen suli Marttisen pojan tiukkuus. Isän onni ja lasten ilo menivät kaiken edelle. Vaimoni ja minut virvottiin ja suklaat annettiin.
Meille on tuttu Uuden testamentin kertomus miehestä Betesdan lammikolla, jossa hän oli odottanut jo pitkään veteen pääsyä parantuakseen. Hän oli sairastanut 38 vuotta. Kun ”Jeesus kysyi: ’Tahdotko tulla terveeksi?’ Sairas vastasi: ’Herra, minulla ei ole ketään, joka auttaisi minut altaaseen, kun vesi kuohahtaa. Aina kun yritän sinne, joku toinen ehtii ennen minua.” (Joh. 5: 6-7) Suomenkielinen raamatunkäännös on hyvää ja sujuvaa kieltä ja kääntää miehen vastauksen aivan oikein, mutta alkuperäinen kreikankielinen teksti tuo siihen vielä yhden tärkeän lisän. Sanantarkasti mies vastaa Jeesukselle: ”Herra minulla ei ole ihmistä, joka auttaisi minut altaaseen.” Siis minulla ei ole ihmistä. Ihmisyyden syvin merkitys näkyy suhteessa toiseen. Voisimme kehottaa itseämme: Annetaan hyvän tapahtua! Olkaamme ihmisiä toisillemme!
Tämä sama ajatus sisältyy myös Isä meidän -rukoukseen. Olemme varmaan ihmetelleet sitä, kuinka Jeesus opettaa meitä siinä perustelemaan anteeksipyyntöämme omalla anteeksiantamisellamme toisille: ”niin kuin mekin annamme anteeksi.” Olen joskus tällä kohtaa sanonut, että auta meitäkin antamaan anteeksi. Mutta jos käännämme järjestyksen toisinpäin, niin asia kirkastuu. Jos meidän pitäisi antaa anteeksi jollekulle toiselle emmekä anna, niin emmehän mekään voi pyytää Jumalalta anteeksi. Eli anteeksi antaminen on itse asiassa hyvä teko lähimmäistä kohtaan. Se auttaa hänet ns. jaloilleen.
Tuomiosunnuntai kehottaa meitä itsetutkisteluun. Me kannamme mukanamme paljon sellaisia asioita, asenteita, taipumuksia, joista osaa synniksikin sanotaan, ja huolia, jotka vain taakoittavat elämänkulkua. Nuorensin syyskuussa autoani 12 vuodella. Vanha ja isohko 17 vuoden ikäinen uskollinen ratsu sai vaihtua vireään varsaan. Kun tyhjensin vanhan autoni tavaroita ennen luovutusta, niitä kertyi seitsemän pientä pussia. Kaikki, mitä oli autoon kerääntynyt ja olin siinä säilyttänyt, oli ollut mielestäni tarpeellista – kaiken varalta. Tästä tavaramäärästä uuteen autoon palautui vain kolme pussia. Itsekin vähän ihmettelin, että saatoinko todella luopua niin monesta varmuuden vuoksi -asiasta. Mutta kun olin luopunut, tuntui todella huojentavalta. Eihän minun tarvitse kaikkea raahata mukanani.
Ja näinhän se on ylipäätänsä kaiken elämän ja uskonkin suhteen. Me keräämme kaikenlaista painolastia. Ja kuitenkin vain vähän on tarpeen eli jäädä Kristuksen eteen hänen ohjattavakseen ja armahdettavakseen. Ja kuten Paavo Ruotsalainen sanoi, että jos ei muuta osaa, niin voi sairastaa Kristukselle. Siionin virsi 7 alkaa: ”On yksinkertaisuus sanoa helppo suula, vaan työläs yksinkertaiseksi tulla on.” Virsi päättyy sanoihin: ”En muuta voi, kuin lapsen lailla uskoa ja yksinkertaisuutta yhä rukoilla.” Lapsi uskoo, mitä hänelle sanotaan. Hän heittäytyy siihen luottamukseen, mitä hänelle kerrotaan. Eräs naispuolinen kollegani oli vuosia sitten kastamassa perheen pienimmäistä. Toimituskeskustelussa hän mm kysyi muutaman vuoden ikäisen isosiskon nimeä. Kastetilaisuudessa itse kastamisen jälkeen on vuorossa rukous, jossa muistetaan koko perhettä ja sukulaisia. Kollegani mainitsi tässä rukouksessa isosiskon nimeltä. Kun tilaisuus oli päättynyt, tyttö tuli papin luokse ja sanoi: ”Kuule, pappi, se oli hyvä rukous.” Lapsi otti täydellä lapsen uskolla vastaan sen, että hänetkin vietiin rukouksessa Jumalan eteen ja hoidettavaksi. Olkaamme mekin yksinkertaisen luottavaisia ja avoimia Jumalan edessä. Kolmiyhteinen Jumala tekee työnsä meissäkin.