Kun olen jutellut niiden ystävien ja samaan kahvipöytään osuneiden ihmisten kanssa, jotka ovat kirkon meiningeistä kaukana, kuulen toistuvasti arvion. Kirkko ei kiinnosta, koska luterilaisuus tai jopa koko kristinusko on niin tuomitsevaa ja ankaraa. Erityisesti silloin kommentti ihmetyttää, kun puhujana on vaikkapa astangajoogan harrastaja, jonka aamu alkaa viideltä toista tuntia kestävällä harjoituksella, tietenkin tyhjin vatsoin tai ihminen, joka mittaa elämäänsä rahalla ja menestyksellä. numeroilla ja internetosumilla. Se jos mikä kuulostaa minun korviini ankaralta.
On sitä ankaruuden kokemusta aktiivisten luterilaistenkin piirissä. Kun juttelee ihmisten kanssa ,niin aika monelle tärkeää on Jumalan armollisuus. Moni kristitty (mikä siis yleensä tarkoitta minua ja yhtä kaveria, niin kuin tässäkin tapauksessa) on joutunut selvittämään omassa jumalasuhteessaan ankaran ja tuomitsevan Jumalakuvan malleja. Sellaisia ovat tarjonneet ehkä vanhemmat, ehkä ne on omaksuttu toisten kristittyjen puheista.
Sen lisäksi meillä on vielä oppi-isänä Martti Luther, jonka lause ”yksin armosta” on juurtunut ajatteluumme niin, että tätä Matteuksen evankeliumin kohtaa on aika hankala selittää.
Kuitenkin se on siinä, jokavuotinen tuomiosunnuntain muistutus kerran koittavasta punnitsemisen päivästä. Päivästä, jolloin mitataan nimenomaan tekoja, eikä armosta puhuta sanaakaan. Päivästä, joka herättää pelottavia ajatuksia siitä, millä puolella itse tulen olemaan, kun tuo hetki koittaa.
En usko silti, että tämä teksti on se, miksi luterilaisuutta pidetään joskus tuomitsevana ja ankarana uskontona. On yleismaailmallisen ymmärrettävää, että jokaisen tulisi auttaa tarvitsevaa. Ei, tuomitsevuuden ja ankaruuden kuva muodostuu niistä kokemuksista, jolloin toisen ihmiset määrittelevät jollain tapaa olemuksellisesti vääränlaiseksi, tuomittavaksi, koska uskoo eri lailla tai rakastaa toisenlaisesti. Tai ylipäänsä siitä, kun uskon nimissä keskitytään tuomitemaan muita, eikä tutkita sitä ainoaa sielua, johon itse voi vaikuttaa, nimittäin omaa.
Entäpä sitten ne sisäiset mallit, joissa Jumala on kulmat kurtussa, vihko kädessä rikkeitä kirjaava Kaikkivaltias? Pelko ja ahdistus eivät totta tosiaan kuulu rakkauteen ja siitä ajattelen Jumalasuhteessa olevan kyse. Ihan varmasti on niin, ettei Jumalan rakkaudesta ja armollisuudesta voi liikaa puhua, mutta puhe on puhetta, jos se ei muutu kokemukseksi armosta. Se on halpaa armoa, niin kuin Dietrich Bonhoeffer sen sanoo:
”Halpa armo on kirkkomme verivihollinen. Halpa armo on armoa alennusmyyntitavarana, pilkkahintaan tarjottuna anteeksiantamuksena, halpahintaisena lohdutuksena.
Kävin tarkastamassa Kari Kuulan Hyvä, paha ja synti –teoksesta, uskallanko sanoa sen mitä nyt aion tämän tekstin perusteella sanoa. Kyllä uskallan. Ei tehtävämme täällä kirkossa kaikesta edellä sanotusta huolimatta ole puhua vain armosta ja rakkaudesta. On puhuttava valinnoista ja vastuusta, joka meille on myös annettu. Sillä on väliä, miten me täällä elämme ja siitä tämä evankeliumiteksti meille puhuu. Eikä se ole ainoa. Raamatun ja Uuden testamentin lävitse kulkee tieto siitä, että jonain päivänä meidän tekomme punnitaan.
Lutherin yksin uskosta ei ole koko hänen opetuksensa ydin. Luen pätkän Augsburgin tunnustuksesta, joka on kirkkomme keskeisin opin lähde:
Edelleen meikäläiset opettavat, että hyvien tekojen tekeminen on välttämätöntä. Niitä ei ole tehtävä sen takia, että luottaisimme niillä ansaitsevamme armon, vaan sen takia, että se on Jumalan tahto.
Lutherin ajattelun olen joskus ymmärtänyt näin. Luther ajattelee, että usko, jonka saamme Jumalalta lahjaksi, herättää meissä halun välittää tätä rakkautta eteenpäin. Kaiken alku on siis lahjaksi ja armosta saadussa uskossa. Ja tällä tiellä kristitty voi aina kasvaa (tai siis vähetä ja antaa Kristuksen kasvaa). Kristityn tie on oppimista lähimmäisen huomioimisessa ja Jumalan rakkaudelle avautumisessa.
Aattelen, että yksi syy meidän armollisen Jumalan kaipuullemme on krooninen syyllisyys (sitä muuten kutsutaan kai häpeäksi tunnekielellä) ja siihen auttaa vain kallis armo. Tämä kuvaus on nyt omakohtaisesta kokemuksesta. Kun on tehnyt väärin, omatunto soimaa, ei kiiruhdakaan lääkitsemään sitä sillä lauseella, että no Jumala on armollinen. Vaan kun ihan oikeasti pohjamutia myöten kokee oman syyllisyytensä eli ottaa vastuun teoistaan ja pyytää niitä anteeksi, saa kokea kalliin armon. Jumala haluaa antaa anteeksi, Kristuksen takia niin kuin tähän tavataan lisätä.
Kari Kuula, Paavalin kirjeiden osaaja, oli Paavalin opetuksista löytänyt toisen mielenkiintoisen ajatuksen. Ylösnoussut Kristus vaikuttaa seuraajissaan niin, että he kykenevät elämään Jumalan tahdon mukaista elämää. Tässä Paavalin mallissa siis pelkoa ja ahdistusta ei kannata tuntea, sillä meitä ei ole potkaistu yksin tälle matkalle. Kasteessa lahjaksi saatu usko on vähän kuin sellainen Kristusälykello, joka muistuttaa meitä toimimaan oikein lähimmäisiä ja luomakuntaa kohtaan, vaikka se nyt on vähän huonohko vertaus Kristuksen elävästä läsnäolosta elämässämme.
Se hetki koittaa jonain päivänä, jolloin Ihmisen Poika tulee kirkkaudessaan kaikkien enkeliensä kanssa. Viimeistään sinä päivänä kallis armo on totta. Se on sitä, että näemme totuuden omasta tilastamme. Ymmärrämme, että tähän ei lohduttelut auta ja on liian myöhäistä tehdä muutosta. Saamme pyytää anteeksi ja kokea kalliin armon, sen että kaikesta huolimatta, meidät on armahdettu. Meidän kyvyttömyytemme ja ohikatsomistemme takia Jeesus on kerran naulittu ristille ja antanut henkensä. Meidän takiamme.
Ja sitten loppukevennys kristityn tien kulkijoille: sehän etenee näin: kaatua ja nousta, kaatua ja nousta. Nousta kerran enemmän kuin kaatua. Ja kun taas kerran taas on sortunut samaan heikkouteen kuin aina ennenkin, voi ajatella kuin Tommy Hellsten kirjoittaa: ole kiitollinen, sillä se vei sinulta halun tuomita muita. Siihen tuomiosunnuntai ei nimittäin meitä kutsu.