Tuomiosunnuntain evankeliumi asettaa sielun pienelle paikalle herättäessään meidät kysymään sitä, millaisia ihmisiä me olemme heikkoja ja hädänalaisia kohtaan. Olemmeko kohdanneet janoiset ja nälkäiset ja lievittäneet heidän hätäänsä itse tai esimerkiksi ajamalla hätääkärsivien asiaa. Olemmeko unohtaneet ne oman onnensa nojaan, jotka ovat hetkellisesti poissa mielestä, sairaina tai ehkäpä vankilassa tekojaan sovittamassa – ehkäpä myös syyttä suotta vangittuna poliittisten mielipiteidensä tai uskontonsa tähden.
Rakentamalla oikeudenmukaisia rakenteita eli valtiollis-lainsäädännöllisesti voidaan tehdä paljon ihmisten tasapuolisen ja ihmisarvoisen kohtelun puolesta. Pelkät viranomaispalvelut eivät kuitenkaan voi korvata henkilökohtaista lähimmäisen huomaamista silloin, kun toinen tarvitsee apuamme ja inhimillistä, säädyllistä kohtelua riippumatta siitä, kuinka rakastettava ja arvostusta herättävä hän persoonana on. Ihmisen moraalin ja hengellisyyden tulisi olla kasvamista huomaamaan heikoimman ja yleensä apua tarvitsevan tarve – oli tämä sitten yksinäinen mistä syystä tahansa. Arkinen elämä ja usko eivät ole toisistaan erillisiä vaan sisäkkäisiä ja rinnakkaisia todellisuuden ulottuvuuksia. Jos uskonharjoitus ja hengellisyys johtaa kovasydämisyyteen, syytä on vakavaan itsetutkisteluun.
Luin tässä äsken kuvauksen namibialaisen piispan puheesta, jossa hän kuvaili kristinuskon vaikutusta paikalliseen yhteiskuntaan. Verrattuna esimerkiksi naapurimaahan Angolaan hän näki kristinuskon hapattaneen yhteiskuntaa niin syvällisesti, että tämä kristillinen vaikutus oli heijastunut maahan siten, että kaikkein verisimmät kahakat oli voitu välttää. Oli voitu elää keskinäisestä anteeksiannosta ja rakentaa sovintoa, joka on tehnyt mahdolliseksi yhteisen elämän. Tietysti uskoakin on voitu käyttää verukkeena sotimiseen myös kristittyjen piirissä, mutta tarkoitusperiin on silloin sotkeutunut ns. astian makua enemmän tai vähemmän. Jeesuksen selkeä sanahan seuraajilleen oli, että heidät tunnetaan siitä, että heidän välillään vallitsee rakkaus.
Usein korostetaan sitä, että kristillinen rakkaus, lähimmäisyys, ulottuu kaikkiin ihmisiin ja olemme velvollisia auttamaan myös ei-kristittyjä, koska Jumalan luomiahan me olemme ja hän on meille jokaiselle antanut elämän lahjaksi. Meillä ei ole oikeutta halveksia Luojan töitä toisissamme, vaikka meidän ei tarvitsekaan hyväksyä kaikkea sitä, mitä he tekevät. Lienee kuitenkin syytä ajoittain korostaa myös erityisesti kristittyjen välistä keskinäistä rakkautta ja huolenpitoa. Aina on opetuslasten kesken ollut myös keskinäistä välienselvittelyä ja kiistelyä siitä, kuka saa sanoa painavimman sanan ja mikä on se oikea kanta. Keskinäinen kiistely ei kuitenkaan seurakuntaa rakenna, ja sehän olisi kaiketi tarkoitus, että seurakunta rakentuisi ja antaisi todistuksen maailmalle myös elämälleen.
Matteuksen evankeliumiss, josta myös kuulemamme perinteinen tuomisunnuntain evankeliumi on, on myös vuorisaarna. Siinä kristittyjä luonnehditaan maan suolaksi. Tarkoitus ei ole lisätä kipua kirveleviin haavoihin vaan varjella välinpitämättömyyden ja henkisen sekä hengellisen velttouden tai toisaalta myös hengellisen jäykkyyden vaaroilta. Kun elämä on mautonta, kadottanut arvonsa, eksytään helpommin myös mauttomuuksiin; toisaalta mauttomuudet juuri tekevät elämästä mautonta, arvotonta.
Vapaaehtoinen toisen huomioon ottaminen ja etuoikeuksista luopuminen on aina ollut hankalaa. Tuloksiakin oikeuskamppailujen myötä on tosin syntynyt ja yksilöä on joissakin tapauksissa opittu kunnioittamaan entistä enemmän. Yksilöllisyyttä ei kuitenkaan ole ilman kanssaihmisyyden ajatusta. Elämä on yhteinen asia, vaikka se jokaisen yksilön kohdalla onkin ainutkertainen. Jotta emme ajautuisi mielivaltaan vaan tasapuolisuus toteutuisi, tarvitsemme säännönmukaisuutta, yhteisesti hyväksyttyjä ja julkilausuttuja lakeja.
Lakikin voi toki olla joskus epäoikeudenmukainen tai altis väärintulkinnoille, niille porsaanrei´ille, jotka kenties kääntävät lain alkuperäisen tarkoituksen jopa päälaelleen. Jos kuitenkaan lain suojaa ei yleisesti ottaen haluta kunnioittaa, tämä johtaa ennen pitkää viidakon lakiin tai vahvimman oikeuteen. Vallankumous syö lapsensa yhä vielä. Ehdoton yksilön vapauden vaatimus vie lopulta äärimmäisen itsekkyyden ja minäkeskeisyyden tielle. Synnin olemushan on perimmältään määritelty juuri itseensä käpertymiseksi. Ihminen haluaa olla kuin Jumala ja varmistaa omat etunsa ennen kaikkea muuta. Vapaus ja vastuu edellyttävät toisiaan. Vapaus ilman vastuuta vie mielivaltaan ja vastuu ilman vapautta orjuuteen.
Tuomiosunnuntain evankeliumi muistuttaa kristillisen uskomme läpikotaisin sosiaalisesta luonteesta. Ehtoollinen ilmentää tätä syvällä tavalla. Sen kauttahan Kristus lujittaa meidän yhteyttämme häneen ja toinen toisiimme ihmisinä. Meidät on luotu elämään yhdessä ja käyttämään lahjojamme yhteiseksi parhaaksi. Mikään elämänalue ei ole moraaliltaan yhdentekevä, koska elämä on kokonaisuus ja elämme kaikkina aikoina Jumalan edessä. Hän on meitä tuleva tuomitsemaan ja antamaan meille ansiomme mukaan. Meistä ei ole toinen toisemme tuomareiksi hengellisessä eli lopullisessa mielessä. Ajallinen, julkiseen lakiin perustuva tuomiovalta on eri asia. Siinä on aina kyse ajallisesti määräytyneestä, rajallisesta rangaistuksesta. Iankaikkisuus on Jumalan kädessä.
Taivaallinen Isä ei halua kenenkään joutuvan iankaikkiseen kadotukseen. Päivän evankeliumissahan luonnehditaan pahaa paikkaa ”ikuiseksi tuleksi, joka on varattu Saatanalle ja hänen enkeleilleen”. Sitä ei ole siis varta vasten varattu yhdellekään ihmiselle. Tämä ei kuitenkaan tarkoita vielä sitä, että kaikki pelastuisivat. Voimme sitä kyllä toivoa, mutta olisi toiveajattelua ja liikoja luvattu selittää iankaikkinen rangaistus olemattomaksi. Jumala on rakkaus, mutta hän ei voi oikeamielisyytensä tähden katsoa syntisyyttämme, pahuuttamme sormien välistä. Synti ei ole vain yksittäisiä tekoja, vaan se on turmiovalta, joka erottaa meidät Jumalasta, jos emme syntejämme saa anteeksi. Itse ja omin voimin emme voi itseämme puhdistaa ja pestä. Turmeltu mikä turmeltu.
Pelastuvia kutsutaan vanhurskaiksi. Sana ”vanhurskas” merkitsee oikeamielistä, pelastuvaa, Jumalalle kelpaavaa. Meillä luterilaisuudessa on painotettu uskonvanhurskautta. Se taas merkitsee sitä, että kadotustuomiolta voi pelastua vain kasteen ja uskon kautta Kristukseen – armosta. Katumus on sitä, että myönnämme vajavuutemme ja kiitämme Jumalaa siitä, että hän pitää liittonsa voimassa ja ottaa eksyneet vastaan. Muuta tietä ei ole itsekeskeisyydestä vapautumiseen. Vanhurskaiden kerrotaan yllättyneen saamastaan taivaspaikasta. Se ei ollut palkkio laskelmoidusta projektista vaan Jumalan tahdon mukaisesta elämän perussuunnasta. Tuon perussuunnan lähtökohta ja suunta on juuri Kristuksen risti, itsensä lahjoittavan, jopa uhraavan Jumalan rakkauden perusvertauskuva. Jumala sovitti hyvyydessään maailman itsensä kanssa. Hän ei vain julista meitä vanhurskaiksi vaan Kristuksessa myös tekee meistä vanhurskaita. Meidät on kutsuttu elämään sellaisina kuin olemme – kristittyinä. Kaiken olemme lahjaksi saaneet. Lahjaksi siis antakaamme.