(Piispanmessun saarna)
Jeesuksen puhe viimeisestä tuomiosta on sinänsä meille saarna. Kuultuamme sen ”sydänjuuret väräjää”. Kuitenkin sanomme: tämä on pyhä evankeliumi. Menneen ajan aikamuoto puhuu lopun ajan tapahtumien peruuttamattomuudesta. Jeesus tulee kunniassa ja kirkkaudessa kooten valtaistuimensa eteen kaikki kansat, elävät ja kuolleet. Jokaisen polven, meidänkin, pitää notkistumaan Isän edessä ja tunnustamaan, että Jeesus Kristus on Herra.
Muistelen lapsuuteni pyhäpäiviä korpi-Kainuun syrjäkylässä. Oli tärkeää, että pyhä pyhitettiin oikealla tavalla. Kirkonajaksi hiljennyttiin. Oulusta kuunneltiin radiojumalanpalvelus, kun matka oli pitkä oikeaan kirkkoon. Poikasena sain merkitä virsien numerot paperille. Lakki piti ottaa pois päästä. Tutun laulun sanoin kyselen: –Mitä ymmärsin, sit´en tiedä, pyhätunnelman muistan vain, sitä milloinkaan ei viedä, ei ryöstetä sielustain.
Jotakin samaa pyhäistä tunnelmaa on tuomiosunnuntain evankeliumissa: Meidän tulee peljätä ja rakastaa Jumalaa. – Emme sitä ehkä paljon ymmärrä, mutta kuuntelemme sitä kuin lakki pois päästä.
Kohta pyhäpäivisin kirkonmenojen jälkeen lampaat alkoivat määkiä karsinoissaan, lehmät äännellä parsissaan, hevonenkin kopistella pilttuussaan. Kaikki mitä kristillinen rakkaus ja tarve vaati ilmaisi itseään. Jostakin lapsuuden jumalanpalveluksen saarnasta onkin jäänyt mieleen sana kuin lohduksi ja kehotukseksi: Tuomiosunnuntai ei vielä ole tuomiopäivä. Vielä on mahdollisuus ojentautua Pyhän Sanan mukaan.
Oulun 1700-luvun jälkipuolella elänyt kirkkoherra Juhana Wegelius tutkistelee postillassaan, minkä opetuksen Herramme kätkee lampaisiin viimeisen tuomion evankeliumissa. Lammas on itsessään heikko mutta hyödyllinen. Niin on kristittykin. Jeesus ei puhu tässä niinkään uskosta vaan kätkee kristityn uskon Kristuksen luokse tulemiseen: –Tulkaa. Tämä paimenen kutsuhuuto on se, jota lampaat ovat tottuneet noudattamaan. Kutsua kuulemalla he löytävät parhaat laitumet ja ruokapaikat. Kristus on tänäänkin syntisen ”ainut neuvo huonolle, ainut turva heikolle, ainoa anteeks´ antamus, ainoa synnin sovitus, ainoa puhdas pyhitys”, virren tekijää lainaten. Siksi vanhat kilvoittelijat neuvoivat: –Tuomarin pitäisi tulla tutuksi jo täällä ajassa.
Uskonharjoitus on Jeesuksen luokse tulemista
Tuomiosunnuntain evankeliumi meille on Jeesuksen sanoissa ”tulkaa”. Siunaus on hänen luokseen tulemisessa täällä ja kerran ikuisuudessa. Kysymys ei ole hyvästä tai huonosta, väärästä tai oikeasta, heikosta tai vahvasta uskosta vaan hänen luokseen tulemisesta. Vuohikin vielä otetaan laskuihin, koska elämme armon aikaa. Kristuksen luokse tuleminen on siis uskon tärkein harjoitus.
Jeesus syntisten ja vähäosaisten ystävä
Meitä suuresti rohkaisee Jeesuksen suhtautuminen kärsiviin ja vähäosaisiin. – Niin alhaalla ei kukaan kulje etteikö siellä Jeesus ois. Jeesus on kärsimyksen ja ristin seassa hoviväkensä keskellä. Ei terveet tarvitse parantajaa vaan sairaat. Tämä rohkaisee toisia, mutta myöskin voi muodostua loukkaukseksi. Jeesuksen rakkaus on paljon suurempi kuin osaamme ymmärtää. Oudoksumme sellaista rakkautta, joka ylittää uskomme.
Heikko on hyödyllinen
Jeesus voi ja tahtoo meitä käyttää työssään. Itsessään heikkona kristitty onkin Herrassaan vahva ja hyödyllinen. Jeesuksen luokse tulemisen jokapäiväisessä harjoituksessa hän hoivaa toiset heikot ja vähäosaiset. Sitä hän syystä ihmettelee. Milloin se tapahtui? Milloin Jeesus tuli nälkäisenä ja kodittomana hänen luokseen? Ei hän sitä tiedä eikä aina tarvitsekaan tietää.
Ei ole siis lampailla mitään omaa, mihin hän voisi viimeisellä tuomiolla vedota. He ovat ymmällä ja tietämättömiä, kun Jeesus heitä kiittää. He ovat olleet vain siunauksen pyytäjiä, joskus niin tyhjiä ja puuttuvia, että on pitänyt ainakin salassa polvistua kotonakin tai tulla kirkkoon, seuroihin, ehtoollispöytään siunausta pyytämään. Ei ole heillä hyviä tekoja. Vain se, että Herramme itse on sanonut olevansa vähäosaisten ja syntisten ystäv,ä rohkaisee tulemaan hänen luokseen.
Jumalan siunauksen varassa jo täällä
Jeesuksen luo tuleminen johtaa meitä toisen ihmisen luo. Kun me palvelemme ihmistä palvelemme myös Jumalaa. Kauniilla tavalla Svebiliuksen katekismuksen huoneentaulu on vuosisatojen aikana opettanut Suomen kansaa: Kun kukin sääty omassa kutsumuksessaan tekee parhaansa, palvelee Jumalaa ja lähimmäistään niin talo pärjää ja pysyy pystyssä. Mutta siihen lammaskin tarvitsee villoineen päivineen Jumalan siunauksen jo täällä ajassa puhumattakaan vuohista.
Ihan olkapäälleen
Kävin jokin aika sitten täällä seurakuntamme päiväkodissa. Kanttorimme laulatti ja kertoi kertoi enkeleistä, minulla oli aiheena Hyvä paimen. Kerroin miten hellästi Jeesus irrottaa piikkipensaasta piene lampaan, joka oli sinne tarttunut ja nostaa sen hartioille ja kantaa kotiin iloiten. – Ihanko olkapäille, keskeytti innostuneena pieni poika. – Ihan olkapäille, vastasin pojalle, joka hymyili iloista pienokaisen hymyä. Ja mieleeni nousi lastenvirren 498 säe: – Kuin paimen kantaa olallaan pienintä karitsaa/ niin Jeesus seurakunnassaan ain hoitaa horjuvaa./ Jeesuksen veri puhdistaa,/ niin tunnonrauhan saan/ ja lapsen tietä taivaltaa/ taas jaksan uudestaan.