Tuomiosunnuntai, Mt. 25: 31 – 46, Esko Väyrynen

Mitä olette tehneet?
Kysymys yllättää ainakin meidät luterilaiset, joille on opetettu, että pelastus tulee yksin armosta. Olisiko pitänyt todella tehdä jotakin. Me saanemme lausutuksi ihmettelymme: Eikö pelkkä armo riitäkään.
Mutta nokkelina atomiajan kasvatteina toki osaamme varmaan vielä viimeisellä tuomiollakin puolustautua: Kyllä me yritimme auttaa heikompiosaisia uskovia. Sitähän todistaa esim. Hangon seurakunnan Yhteisvastuu-keräyksen paras tulos Helsingin hiippakunnassa vuonna 1972. Olimmehan me kannattamassa vaatimuksia, että kirkon on tuettava myös työtätekevien oikeutettuja vaatimuksia. Juuri meidän ansiostamme kirkko lakkasi olemasta parempiosaisten puolella. Me innostuimme yhteiskunnallista oikeudenmukaisuutta tavoittelevasta aatteesta. Siitä on todistuksena, että olemme äänestäneet vaaleissa köyhän ihmisen asiaa ajavia ehdokkaita.
Nerokkaan puolustuspuheemme onttous on siinä, että hätäännyksissämme unohdamme Mestarin sanoneen jo opetuslapsilleen: Jos te osoitatte ystävällisyyttä ainoastaan veljillenne, niin mitä erinomaista te siinä teette. (Mt. 5:47) Osaamme kyllä huulillamme hokea pelastuvamme yksin armosta, mutta epäuskon vallatessa mielen osaamme luetella pitkät ansiolistat.
Juutalaiset kirjanoppineet saivat elää Mestarin kanssa, mutta eivät häntä tunteneet. He odottivat mahtavaa ruhtinasta. Siitä syystä heillä jäi huomaamatta sairaiden ja syntisten auttaja. Heillä oli väärä ennakkokäsitys Messiaasta.
Kun me haluamme osoittaa hurskautemme syvyyttä, niin me tavoittelemme ennätyksiä. Käymme ahkerasti sanan harjoitustilaisuuksissa ja osoitamme avarasydämisyyttämme murehtimalla kaiken maailman hätää krsivistä. Meitä vaanii aivan sama vaara kuin kirjanoppineita. Tavoitellessamme määrää ja muodissa olevia asioita, unohdamme lähellä olevan ihmisen. On niin helppo koota rahaa Vietnamin lastensairaalan rakentamiseen, koska itse vältymme näkemästä hätää ja kärsdimystä.
Kumminkin, kun me kerran säikähtyneinä havahdumme tuon kysymyksen -” mitä olette tehneet” – edessä, niin meiltä kysytään loppujen lopuksi hyvin yllättävää: mitä olette tehneet YHDELLE, vieläpä kaikkein vähimmistä. Kunpa emme vain huomaamattamme parahtaisi: Herra, hän haisikin niin pahalle. Läheisyydessämme kärsivän ja apua tarvitsevan auttaminen on usein kaikkein vaikeinta ja vastenmielisintä, mutta viimeistä tuomiota ajatellen hyvin ratkaisevaa. Jeesus smaistaa itsensä juuri noihin meille niin kiusallisiin ja vastenmielisiin kanssaihmisiin. Hän vain kysyy meiltä ratkaisevalla hetkellä suhtautumistamme yhteen heistä. Silloin unohdetaan kaikki meidän jumalisuutemme ja hartauden harjoituksemme.
Eräs ystäväni oli kerran kertonut kaverilleen huolensa äitinsä pelastumisesta iankaikkiseen elämään. Hänestä oli alkanut näyttää sille, että hänen äitinsä osoitti korostettua vieraanvaraisuutta ja näin haluaa olla muita parempi. Ystäväni oli vetänyt tästä sen johtopäätöksen, että jos äiti kuvittelee saavuttavansa ansioilla myös iankaikkisen elämän. Ystäväni oli huolestunut äitinsä pelastuksesta. Kaveri, jolle hän ahdistustaan kertoi, sanoi: kuule, kyllä hän varmasti pelastuu. Tähän toinen innostuneena: no miten ja sai vastauksen: katso, hän pelastuu armosta.
Armo on sitä, että Kristus, Jumalan ainoa Poika kärsi ristinkuoleman meidän epäuskoisten tähden. Maailman tuomarin silmissä ei ollut ketään niin halpaa tai arvotonta, että hän tämän tähden olisi kieltäytynyt lunastustyöstä. Hän kuoli meidänkin puolestamme, jotka kyllä olemme valmiit vastustamaan yhden vähimmän palvelua.
Syntisinä ja vajavaisina ihmisinä me emme pystyisikään suorittamaan palveluksia koko maailman tuomarille. Jeesus ei vaadikaan meiltä sellaisia tekoja. Hän tulkitsee itselleen suoritetuksi palvelukseksi, jos me jaksamme suorittaa vähäisen ja ehkä vastenmielisenkin palveluksen jollekin omassa lähipiirissä.
Palvelu ei ole oman pelastuksemme ehto. Se on vain meidän kiitollisuutemme ilmaus siitä, että Jumalan ainokainen Poika lunasti kärsimisellään ja kuolemallaan meidät kadotukseen tuomitut. Jos me palvelemme omassa lähipiirissä apua tarvitsevia, niin se on todistus siitä, että olemme hyväksyneet pelastuksen Jumalan Pojan lahjana ja olemme luopuneet yrityksistä ansaita omilla teoilla pelastus.
Kirjanoppineet hämmästyivät siitä, että luvattu Messias olikin vain sairaiden ja syntisten auttaja. Meidät hämmentää se, että ylösnousseelle Kristukselle, viimeisen tuomion puheenjohtajalle aikomamme palvelukset on alistuttava osoittamaan tuttavapiirimme kurjimmalle lähimmäiselle.
Tämän nöyryyttävän palvelun tehneet menevät iankaikkiseen elämään. Siinä on se teko, jota Kristus kaipaa viimeisellä tuomiolla.