Rakkaat kristityt!
Tänään on uskonpuhdistuksen muistopäivä. Sitä vietetään vuosittain 22. sunnuntaina helluntain jälkeen. Ensi vuonna uskonpuhdistuksesta eli reformaatiosta tulee kuluneeksi viisisataa vuotta – ja teema tulee seurakunnissa varmasti olemaan esillä paljonkin.
Uskonpuhdistuksen muistopäivä on saanut minut, jostain syystä, pohdiskelemaan kristillisen uskon luonnetta. Oliko Jeesus uuden uskonnon perustaja? Tai oliko kenties Luther uuden uskonnon perustaja naulatessaan teesinsä Wittenbergin kirkon oveen? Joskus pelkään, että vastaus voisi olla ”kyllä” – mutta itse uskon ja toivon, että vastaus on ”ei”.
Muistan, kuinka teologiaa opiskellessani ajattelin, että mikään ei ole sen käytännöllisempää kuin systemaattinen teologia ja dogmatiikka eli kristillinen oppi. Kun opin omaksuu – niin pelastuksen asia on selvä. Hieman pelottavaa on selailla pappisuran alkuaikojen saarnoja – onneksi niihin ei tarvitse palata eikä pitää niitä uudestaan.
Papiksi valmistuttuani aloin pian huomata, että seurakunnan elämä oli jotain muuta kuin oppilauselmien toistamista. Kysehän onkin elämästä. Me elämme hyvin monenlaisten arkisten kysymyksien keskellä. Elämä on täynnä iloa ja surua, syntymiä ja kuolemia. Toinen elää yltäkylläisyydessä – toinen köyhyydessä. Me elämme historiallista poikkeusaikaa, jota kutsumme rauhaksi. Tämä rauhanaika on maamme historiassa harvinaisen pitkä. Kuulemme silti uutisia sodista ja kohtaamme sotaa paenneita ihmisiä keskellämme.
Elämä on täynnä ihmettelyn aiheita – miten tämä kaikki voi olla olemassa? Miksi kaikki on olemassa? Onko elämässä mieltä? Mikä on oikein, miksi koen aika ajoin syyllisyyttä? Entä mitä on kuolema? Mitä kuoleman jälkeen?
Elämässä moni on kokenut varjelusta ja johdatusta. Kuka johtaa elämääni. Kuka antaa elämälleni arvon? Millainen sinä Jumala olet – sinä, joka olet kaiken perusta ja kaiken takana?
Kun kuuntelee kirkollista keskustelua – joskus tuntuu, että uskosta on tullut oikeassa olemisen kilpailu. Kuka tietää parhaiten, mikä on totta ja oikein?
Muistan jo opiskeluaikana kuulleeni eräältä papilta opetuksen: ”Kristillistä oppia ei voi perustaa evankeliumeihin.” Hän varmasti tarkoitti sillä, että opilliset ajatukset löytyvät Paavalin kirjeistä. Paavali ensimmäisten joukossa, sanoitti uskon sisältöjä. Kuten esimerkiksi päivän lukukappaleessa: ” Minä en häpeä evankeliumia, sillä se on Jumalan voima ja se tuo pelastuksen kaikille, jotka sen uskovat, ensin juutalaisille, sitten myös kreikkalaisille. Siinä Jumalan vanhurskaus ilmestyy uskosta uskoon. Onhan kirjoitettu: ”Uskosta vanhurskas saa elää.””
Minua on kuitenkin alkanut puhutella evankeliumit yhä enemmän siksi, että niiden ydin onkin jossain muussa kuin opillisissa lauselmissa. Evankeliumit ovat kuvausta elämästä. Ne ovat kuvausta ihmisten arjesta. Evankeliumeissa toistuu kerta toisensa jälkeen kohtaamisia. Jeesus kohtaa ihmisiä. Tänään huolestuneen isän, jonka poika on tekemässä kuolemaa. Näitä kohtaamisia on, vaikka kuinka paljon – lähes joka sunnuntai toisensa jälkeen me kuulemme niistä.
Jeesuksen ja ihmisten kohtaamisissa me näemme mitä tarkoittaa Jumalan rakkaus. Voimme huomata, kuinka hän pysähtyy, kuuntelee ja näkee. Vastaus on joskus yllättäväkin. Se, jota pidettiin arvottomana – saa arvon. Se, jota pidettiin erityisen pahana – kuulee anteeksiantamuksen sanat.
Elettyä ja koettua elämää – ei periaatteita, vaan käytäntöä.
Kun Jeesus puhuu – hän nimenomaan puhuu. Emme tiedä hänen kirjoittaneen kuin kerran hiekkaan. Aina on kuulijoita – heitä, joille hänellä on asiaa. Hänen sanansa liittyvät hyvin usein aivan konkreettiseen tilanteeseen – riippumatta siitä puhuuko hän ”suoraan” vai ”vertauksilla”.
Evankeliumeiden kirjoittajat ovat vuosikymmeniä myöhemmin sitten koonneet vähän omienkin painotustensa mukaisesti Jeesuksen sanoista ja kohtaamisista evankeliuminsa. Heidänkään kirjoittamansa sana ei ole tipahtanut taivaasta – he ovat kirjoittaneet muistiin, että tulevat sukupolvet – me mukaan lukien – saisimme kuulla ja lukea Jeesuksesta.
Johannes evankeliumiansa kirjoittaessaan käytti paljon vastakohtaisuuksia. Valo ja pimeys. Tai kuten päivän evankeliumissa elämä ja kuolema – poika oli tekemässä kuolemaa, mutta Jeesuksen sanoessa: ”Poikasi elää” – elämä alkoikin voittaa.
Evankeliuminsa loppupuolella Johannes kertoo kirjoittaneensa Jeesuksen teoista, että me, jotka emme ole nähneet, voisimme uskoa. ”Autuaita ne, jotka eivät näe, ja kuitenkin uskovat.” Eräs Johanneksen vastakohtaisuuksista oli siis myös ”näkeminen ja uskominen”.
Juuri tuo uskominen ilman näkemistä on syy, miksi uskonpuhdistuksen päivään on valikoitunut päivän evankeliumi. ”Mies uskoi, mitä Jeesus hänelle sanoi ja lähti.”
Reformaatiosta voidaan sanoa paljon ja kaikenlaista. Monet reformaation iskulauseet voivat olla tuttuja: yksin uskosta, yksin armosta, Kristuksen tähden. Tai kristitty on ”yhtä aikaa syntinen ja vanhurskas”, mutta ehkä kuitenkin merkittävintä oli se työ, mitä Luther teki kääntäessään Raamatun saksan kielelle – kansan kielelle. Hän avasi Raamatun sanan kaikille lukutaitoisille. Ota itse selvää. Näin ovat ihmiset Jumalan puhuttelussa eläneet ja olleet jo kauan ennen meitä. Liity joukkoon.
Miksi haluaisin olla sitä mieltä, etteivät Jeesus tai Luther perustaneet uskontoa. Siitä yksinkertaisesta syystä, että sanat vain kuvaavat todellisuutta. Elämä on ensin. Jumalan antama elämä on ensin.