Lokakuun 31. päivänä 1517, siis 496 vuotta sitten, augustinolaismunkki Martti Luther lähetti kahdelle piispalle 95 teesiä kirkon uudistamiseksi. Tästä alkoi tapahtumasarja, joka johti koko läntisen maailman mullistukseen ja katolisen kirkon jakautumiseen. Tuon tapahtuman seurauksena vietämme tänään uskonpuhdistuksen muistopäivää.
Kaikki alkoi yhden ihmisen kamppailusta Jumalan edessä. Hurskas munkki Martti Luther taisteli pitkään etsien rauhaa sielulleen. Peruskysymykseksi nousi yhä uudestaan: Kelpaanko minä Jumalalle? Riitänkö minä Jumalalle?
Saadakseen sielulleen rauhan ja vakuuttuakseen Jumalalle kelpaamisesta Luther kilvoitteli nuoruuden luostarivuosinaan ankarasti. Hän itse kuvaa luostarissa viettämiään vuosia seuraavasti: ”Olen ollut hurskas munkki ja pitänyt järjestöni säännöt niin tarkasti, että voin sanoa: jos milloinkaan joku munkki on munkkiutensa ansiosta päässyt taivaaseen, niin minunkin olisi sinne pitänyt päästä. Sen todistavat kyllä kaikki luostaritoverini, jotka tunsivat minut. Sillä minä olisin, jos sitä olisi kestänyt vielä kauemmin, kiduttanut itseni kuoliaaksi valvomisella, rukouksella, lukemisella ja muulla työllä.”
Luther yritti kaikin voimin ansaita Jumalan armon hyvillä töillä, itsekieltäymyksellä ja katumusharjoituksilla. Mutta mistään niistä ei ollut apua. Hän oli ajautunut umpikujaan. Hän ei päässyt eteenpäin. Sisäisessä taistelussa Luther yhä uudelleen palasi pyhään kirjaan, Raamattuun. Erityisen tarkkaan hän luki Paavalin kirjeitä. Lopulta hän löysi ilosanoman Roomalaiskirjeestä: ”Uskosta vanhurskas saa elää.” (Room 1:17). Jumala vanhurskauttaa eli kelpuuttaa syntisen yhteyteensä ja pelastuksen osallisuuteen yksin armosta, Jeesuksen Kristuksen tähden, uskon kautta. Pelastuksessa on kyse lahjasta. Armo on lahja.
Meille tuntuu olevan ominaista se, että on vaikea ottaa vastaan lahjaa. Jotenkin se täytyy korvata. Vielä vaikeampaa on ottaa vastaan Jumalan armoa. Jollakin tavalla yritämme ansaita pelastuksen. Mutta ihmisen on tultava kokonaan tyhjäksi. Usein taitaa olla niin, että armo löytyy vasta sitten kun on ahdinko ja hätä, sitten kun kaikki inhimillinen toivo on menetetty.
Kuninkaan virkamiehellä oli hätä. Hänen poikansa oli hyvin vakavasti sairas. Taudista ei kerrota muuta kuin että hänellä oli kova ”kuume” (kreikan pyretos, pyr = tuli). Sananmukaisesti lapsi oli niin kovassa kuumeessa, ”tulikuuma”, että hän oli voimaton ja heikentynyt niin, että oli kuolemaisillaan.
Kuninkaan virkamiehellä oli niin suuri ahdistus, että hän tuli lähes 30 kilometrin matkan Kapernaumista Kaanaan, jossa oli kuullut Jeesuksen olevan. Hätä oli niin kova, että korkea-arvoisen kuninkaan virkamiehen oli tultava köyhän rakennusmiehen luokse pyytämään apua.
Lapsen sairaus sattui isään kipeästi. Varmasti hän olisi maksanut mitä tahansa saadakseen pojan terveeksi. Hän oli joutunut huomaamaan, että elämän jatkuminen ei ole ihmisen vallassa. Ja niin hän tuli Jeesuksen luokse ja pyysi Jeesusta mukaansa parantamaan kuolemaisillaan olevan pojan.
Jeesuksen vastaus isälle tuntuu kovalta: ”Te ette usko, ellette näe tunnustekoja ja ihmeitä.” Mutta lapsen isä nöyrtyi Jeesuksen edessä. Hän ei voinut muuta kuin pyytää: ”Herra, tule ennen kuin poikani kuolee.” Niin Jeesus sanoi hänelle: ”Mene kotiisi, poikasi elää.”
Mies uskoi Jeesuksen sanan ja lähti. Iloisen viestin tuojat tulivat vastaan. Poika oli toipumassa. Ja niin kuninkaan virkamies ja koko hänen perheväkensä uskoi Jeesukseen.
Kuninkaan virkamies on meille tänään esikuvana kahdessa uskon ydinasiassa. Ensinnä siinä, kenen puoleen meidän on hädässä käännyttävä. Kun joudumme ahdinkoon, kun vaikeudet saartavat, kun tiemme on johtanut umpikujaan, saamme turvautua Jeesukseen.
Näemme ympärillämme paljon hätää ja ahdistusta. On huolta työn päättymisestä tai voimat ovat loppumaisillaan liian työmäärän alla. Taloudelliset vaikeudet ahdistavat. Sairaudet koettelevat. Erilaiset menetykset tekevät kipeää. Olemme huolissamme läheisistämme. Ihminen ei tänäänkään pysty jatkamaan omaa elämäänsä eikä läheistensä elämää. Hädässämme, surussamme ja ahdistuksessamme saamme käydä Jeesuksen luokse.
Jeesus-keskeisyys on tyypillistä luterilaisuudelle. Lutherin mukaan ensimmäinen tosi kirkon tuntomerkki on evankeliumin elävä julistus. Todellinen kirkko on siellä, missä julistetaan vapaaksi tekevää evankeliumia Jeesuksesta Kristuksesta, Jumalan Pojasta, kaikkien syntisten ystävästä, sielujemme paimenesta ja kuoleman voittajasta. Hänessä Jumala tuli lähelle meitä tavallisia ihmisiä, ihmisiä, jotka unelmoimme hyvästä elämästä, mutta myös horjahtelemme uskossa ja kompastelemme elämänvaelluksessa. Nykyaikana monet tuntuvat kuvittelevan, että Kristus kahlitsee ja vie vapauteni. Tosiasiassa hän vapauttaa ja tahtoo meille hyvää. Päivän evankeliumiteksti on tästä hyvä esimerkki.
Toiseksi kuninkaan virkamies on esikuvana siinä, että hän uskoi Jeesuksen sanan. Hän lähti kotiin Jeesuksen sanan varassa, tietämättä poikansa parantumisesta. Hän uskoi näkemättä. Usko on riippumista kiinni Jumalan sanassa. Sanassaan hän tahtoo puhutella, lohduttaa, rohkaista, opastaa eteenpäin. Ennen kaikkea Jumala tahtoo Sanassaan kirkastaa meille sen, kuinka paljon hän on meitä rakastanut: Sanassa eteemme tuodaan ristiinnaulittu Kristus – meidän edestämme kärsinyt ja kuollut.
Luterilaiset uskonpuhdistajat eivät halunneet hajottaa kirkkoa, vaan uudistaa sitä palaamalla Kristuksen yksinkertaiseen evankeliumiin. He eivät halunneet perustaa uutta kristinuskoa tai edes sen uusia tulkintoja. Uudistusta tarkoittava sana ”reformi” palautuu latinan sanaan reformatio, joka tarkoittaa muotoilemista. Se tarkoittaa jonkin palauttamista entiseen muotoonsa tai aidon normin mukaiseksi. Oikeastaan reformi tarkoittaa uudistuksena vanhan palauttamista ennalleen. 1500-luvun reformaatiossa oli kyse juuri tästä. Kirkon uudistumisen perimmäinen pyrkimys on saattaa kirkko olemustaan vastaavaan hahmoon: ”Kirkko olkoon kirkko”, kuten Oxfordin Life and Work -konferenssissa 1937 todettiin. Reformaatio ei ole uuden kirkon luomista, vaan oikean kirkon jälleen löytämistä. Sellaista uudistamista kirkkomme tarvitsee. Koska Kristuksen evankeliumi voi löytyä aitona ja väärentämättömänä vain pyhistä kirjoituksista, uskonpuhdistajat halusivat myös palata Raamattuun. Tämän takia luterilaisuus oli ja on Raamattu-liike.
Tänään uskonpuhdistuksen muistopäivänä Kristuksen kirkon palvelukseen vihitään kaksi pappia. Pappisvihkimyksen ajankohdaksi juuri tämä päivä on osuva. Teidän, Aki ja Heikki, työnne ja viranhoitonne eivät perustu omaan valintaanne tai tahtoonne, osaamiseenne tai taitoonne. Pappeutenne perustana on Jumalan kutsu tehtävään ja lupaus varustaa siihen. Luterilaisuudessa on korostettu, kuinka pappi on Jumalan sanan palvelija (minister verbi Divini). Se opastaa pappia jatkuvasti palaamaan kristillisen uskomme perusteisiin, Raamattuun ja sen julistamaan uskonvanhurskauteen.
Reformaation perinnöstä eläviä kirkkoja kutsutaan yleisesti ”evankelisiksi” kirkoiksi. Oma kirkkomme on ”evankelis-luterilainen” kirkko. Tämä merkitsee sitä, että evankeliumi Jeesuksesta on sekä kirkkomme elämän sisältönä että papin työn perustana.
Luterilaisuuden sydänääni on vapaus. Kelpuuttaminen armosta, ilmaiseksi, lahjana, vapauttaa jatkuvasta hyväksytyksi tulemisen ja saavutusten hankkimisen kamppailusta. Pelastuksessa painopiste ei ole siinä, mitä me teemme tai olemme tekemättä. Pelastuksen perusta on siinä, mitä Jumala tekee. Hän armahtaa. Hän antaa synnit anteeksi Jeesuksen Kristuksen tähden. Sitä papin tulee julistaa sanoin ja teoin. Siitä pappi saa myös itse elää ja siihen turvautua.