(Uskonpuhdistuksen muistopäivän saarna reformaation merkkivuoden pääjuhlassa Turun tuomiokirkossa)
Jeesuksen puheesta kuultaa ärtymys ja tuskastuminen. Nämä fariseukset ja saddukeukset eivät tajua, mitä heidän silmiensä edessä tapahtuu, nämä jotka ovat tietävinään kaikesta kaiken ja katsovat oikeudekseen asettaa toisen kyseenalaiseksi.
Jeesuksen ärtymyksen hyvinkin ymmärtää. Saddukeukset ja fariseukset odottavat, että Jumalan miehen on näytettävä merkki, on osoitettava olevansa puheittensa mittainen. On lunastettava paikkansa profeettana. Tässä kaikuu sama vaatimus, joka elää nytkin: näytä osaamisesi, näytä uskosi, osoita, että olet jonkin arvoinen. Se mikä nyt tulee vastaan turvapaikanhakijoiden puhutteluissa, elää paljon syvemmällä niin kirkossa kuin yhteiskunnassa, kovenevana ja vahvistuvana.
Jeesuksen vastaus on kiukkuinen: ei teille muuta anneta kuin Joonan merkki. Vastaus on erikoinen. Sitä ei seuraa mitään selitystä. Sanotaan vain, että Jeesus jätti heidät siihen ja lähti pois.
Joonan merkki. Joonasta ehkä muistetaan, että hän oli kolme päivää kalan vatsassa, kuoleman oma, mutta pääsi kuivalle maalle takaisin. Helpoin ja tavallisin tulkinta on, että Jeesus viittaa itseensä, omaan kuolemaansa ja ylösnousemukseensa kolmantena päivänä. Jos kysytään merkkiä siitä, että Jumalasta on kyse, siinä se on: ylösnousemus.
Jona var tre dagar i fiskens buk, i dödens grepp, men han återvände till torr mark. Jesus hänvisar till sig själv, sin egen död och uppståndelse på tredje dagen. Om vi ber om ett tecken på att det är fråga om Gud så har vi det här: uppståndelsen.
Niin tämän voi lukea, niin on luettu. Noille viisastelijoille, joille Jeesus sanansa tiuskaisee, tällaista tulkintaa ei kuitenkaan ole. He eivät vielä voi tulla ajatelleeksi, että Joonan merkki voisi viitata siihen, mikä on vasta edessäpäin, ylösnousemukseen. Sen sijaan he varmasti tunsivat Joonan yhtenä Vanhan Testamentin profeetoista. Siinäkin oli heille pureskeltavaa.
Kaikista profeetoista Jeesus nosti näkyviin juuri Joonan. Joona on profeetoista merkillisimpiä. Hänestä puuttuu kaikki profeetoille ominainen voima, viisaus ja itsetietoisuus. Hän on pikemminkin onneton säheltäjä, eräänlainen narri profeettojen joukossa.
Joonan kirja alussa Herra antaa Joonalle tehtävän: on mentävä suureen Niniven kaupunkiin ja julistettava sille tuhoa sen pahuuden tähden. Mitä tekee Joona? Lähtee pakoon. Ninive on idässä, Joona suuntaa länteen, merille.
Inhimillinen reaktio: enhän minä, ei kuulu minulle. Vaikka hyvinkin ymmärtäisi, että Jumalan tahtoa rikotaan, oli sitten kyse yhteiskunnallisesta eriarvoisuudesta, pakolaisten ja turvapaikanhakijoiden kohtelusta, ympäristön tuhoamisesta. Vaikka kuinka ymmärtäisi, että nyt mennään väärään suuntaan, sitä mieluusti antaa muitten huolehtia asioitten esiin nostamisesta. Ei sitä halua niskaansa hankalan mainetta eikä someryöppyjä.
Joona lähtee mieluummin merille. Laiva joutuu myrskyyn ja Joona joutuu kahnauksiin laivaväen kanssa, ja jotenkin siinä käy niin, että myrsky pannaan Joonan syyksi, ja hänet heitetään mereen. Jumala antaa suuren kalan nielaista Joonan.
På det sättet räddar Gud Jona. Inte för att Jona skulle ha gjort något rätt, utan trots det han hade gjort. Det här är kärnan i reformationens trosuppfattning. Det är fråga om nåd, ren och skär nåd.
Jumala pelastaa Joonan, ei sen tähden, että Joona olisi tehnyt jotain oikein, vaan siitä huolimatta, mitä hän oli tehnyt. Siis tämän karkulaisen, vastahakoisen, aran, kaiken sotkevan profeetan. Ollaan reformaation uskonymmärryksen ytimessä. Armosta tässä on kysymys, silkasta armosta.
Kalan vatsassa Joona intoutuu laususkelemaan viisauksia, profeetalle ominaisia sanoja. Siis siellä, missä kukaan ei ole kuulemassa. Jälleen jotenkin tuttu inhimillinen tilanne: oikeat sanat, mutta väärään aikaan ja väärässä paikassa.
Kolmen päivän kuluttua kala oksentaa Joonan kuivalle maalle. Ei onnistunut merille pakeneminen, tehtävä on taas edessä. Tällä kertaa Joona kokoaa itsensä ja menee Niniven kaupunkiin. Siellä hän kulkee kaduilla ja julistaa, että 40 päivän kuluttua Jumala tuhoaa kaupungin sen pahuuden tähden. Kaupunkilaiset säikähtävät, pukeutuvat säkkiin katumuksen merkiksi. Joona on nyt pää pystyssä: hän on vihdoin joku, hän on suuri profeetta, Jumalan sanansaattaja.
Mutta sitten: Jumala armahtaakin Niniven eikä kaupunkia tuhota. Joona loukkaantuu. Ensin pannaan profeettana huutamaan pitkin kaupunkia, sitten Jumala peruu uhkauksensa. Nolo tilanne, uskottavuus menee, vähemmästäkin ottaa itseensä.
Lopuksi Joona istuu kukkulalla ja katselee alas kaupunkiin. Aurinko paahtaa, Herra antaa risiinikasvin kasvaa varjostamaan Joonaa. Näin Herra kuitenkin pitää huolta. Sitten risiinikasvi kuihtuu, aurinko porottaa, ja Joona suuttuu taas: pidetäänkö häntä pilkkana, leikitteleekö Jumala hänen kanssaan. Jumala rauhoittaa Joonaa: siitä ei pidä hermostua, että Jumala armahtaa, armahtaa jopa suuren Niniven kaupungin, armahti Joonankin.
Joonan kirja on kertomus armosta, joka on suurempi kuin ihminen ymmärtää ja joka koko ajan yllättää ihmisen.
Jonas bok är en berättelse om nåd som går utöver det människan kan förstå och som hela tiden överraskar. Jonas bok är också en berättelse om den lilla människan som kämpar på med sitt liv, den vanliga mannen vars försök att bli något alltid rinner ut i sanden.
Joona on Vanhan Testamentin Buster Keaton, Charlie Chaplin, Mr. Bean. hän on surullisen hahmon profeetta. Pieni, elämänsä kanssa räpiköivä ihminen, jokamies, jonka yritykset olla jotakin aina valuvat hiekkaan.
Siinäkö onkin Joonan merkki? Kaikkien suurten profeettojen, Jumalan viisaiden keskellä katsokaa Joonaa, tätä joka on vastahakoinen ja epävarma, herkkänahkainen ja tehtävänsä sotkeva.
Reformaatiojuhlassa tämä merkki on luontevaa tunnistaa. Jumalan katse kohdistuu arkiseen, tavalliseen. Hänelle riittää tämän elämän joonien oma kieli ja tämän elämän joonien elämisen ja uskon yritys, sellaiseen Hän katsoo.
Tässä ajassa, jonka merkit kertovat suoriutumisesta, onnistumisesta, pystyvyydestä ja tuottavuudesta, tässä ajassa, jossa usko niin helposti taittuu oikeaksi opiksi ja oikeaksi elämäksi ja jossa etsitään niin uskon, moraalin, oppineisuudenkin ja suoritusten sankareita, eteen asetetaan Joona, yksi meistä, se joka lähti pakoon, epäonnistui, joutui katsomaan sivusta, luuli Jumalan hylänneen hänet; Joona joka purkaa pettymystään somessa, Joona joka vetäytyy hiljaa työvoimatoimiston jonoon, Joona, joka sählää ihmissuhteensa ja tulee heitetyksi yli laidan, Joona, joka on epävakaa persoona ja aina väärässä paikassa.
Joonan Jeesus nostaa fariseusten ja saddukeusten eteen, ja meidän eteemme. Jotta näkisimme, että Jumalan armo on enemmän kuin kukaan ymmärtää.