Jeesus tekee matkaa. Hän kutsuu seuraamaan itseään. Jeesuksen toiminta herättää kiinnostusta, mutta toisaalta se kuohuttaa. Sama kutsu kuuluu tietysti meillekin.
Itse asiassa jo tuo kutsu on lahjaa. Omassa sisäisessä elämässä saa käydä Kristuksen luokse, olla hänen kanssaan vuorovaikutuksessa. Se on sitä meidän sisäistä elämäämme, joka ei aina näy ulospäin. Paljonhan siinä on salattua meille itsellemmekin. Mutta se on sitä, mitä sisin kaipaa ja ikävöi. Se on yhteyttä – yhteyttä Jumalaan, Kristukseen, rakkauteen, iloon, kiitollisuuteen.
Välillä tuo yhteys tuntuu tavoittamattomalta. Silloin mieli hapuilee ja kyselee, miten saisi siihen osallisuuden.
Evankeliumissa kuulemme kriittisen keskustelun. Jeesusta epäillään, hänet laitetaan näytön paikalle: ”… näytä merkki taivaasta…” – näytä toteen se, mitä sinusta sanotaan. Jeesus ei kuitenkaan lähde mukaan. Hän kääntää asian takaisin ja antaa ymmärtää, että vain oman elämänne kautta löydätte näytön ja vakuuden. Muuta merkkiä teille ei anneta kuin ”Joonan merkki”.
Matteus näki tärkeäksi puhua tästä seurakunnalle, joka eli näyttöjen paineessa. Juutalaiset vetosivat kirjoituksiin, lain ytimeen, tooraan. Saddukeuksia, juutalaista pappissäätyä, loukkasi ylösnousemususko, jota ei toorasta löytynyt. Fariseuksia, uskontoon sitoutuneita maallikoita, puolestaan loukkasi vapaamielinen asenne tooran sääntöihin. Seurakunnassa ei annettu sapattisäännöille eikä puhtaus- ja ruokasäännöille niille kuuluvaa merkitystä.
Mikä sitten vakuuttaa seuraamisen mielekkyydestä? ”Anna merkki taivaasta…” – ”muuta merkkiä teille ei anneta kuin Joonan merkki…”
Joonan merkin myötä Jeesus vie meidät toisenlaiseen elämän katselemiseen ja elämän kohtaamiseen. Raamattu ei olekaan sääntökokoelma, jolla omiatuntoja kuormitetaan.
Raamattu – tuo Jumalan kohtaamisen kirja – on valtaisa kokoelma elämänkohtaloita, joissa kuuluu ja näkyy Jumalan ja ihmisen vuorovaikutus ja yhteinen matkanteko. Raamattu on sitä varten, että myös me pääsisimme mukaan tuohon vuorovaikutukseen, saisimme sisäisessä maailmassamme käydä Kristuksen luokse.
Joonan merkki vie meidät katselemaan omaa elämäämme Joonan rinnalla. Vanhan testamentin kertomus Joonasta sisältää vahvoja kuvia siitä, mitä ihminen ja ihmisenä oleminen on. Joonan kirja on lyhyt ja ytimekäs, ehkä humoristinen ja ironinen, mutta paljon puhuva.
Kertomus alkaa tehtävän antamisella: ”Mene julistamaan Niniveen.” Joona tajuaa, mitä häneltä odotetaan, mutta hän ei haluakaan. Joona pakenee; hän astuu laivaan, joka lähtee aivan vastakkaiseen suuntaan.
Ihmisenä olemisen peruskuva tulee esiin jo Raamatun alkulehdillä. Adam ja Eeva, toimittuaan toisin kuin oli kutsuttu, piiloutuivat puutarhassa. He kyllä kuulivat ja tunsivat kysyvän äänen: ”Missä olet?”, mutta koettivat kätkeytyä. Kristikunnan perinteessä synti ja sen ilmeneminen on nähty muun muassa taipumuksena piiloutua, kätkeytyä – salata.
Sillä on seuraamuksensa. Kätkettyjen motiivien myötä myös yhteinen elämä menee helposti sekaisin. Joonan symbolisessa tarinassa elämä joutuu myrskyyn ja lähiympäristö kaaokseen. Joona itse koettaa unohtaa tekemisensä ja nukkua laivan uumenissa, olla kuin kaikki olisi kunnossa.
Mutta tosiasiat eivät häviä. Joona joutuu lopulta kasvotusten asioiden, ihmisten ja perimmältään Jumalan kanssa. Kertomuksessa kulkee koko ajan mukana tulkinta, jonka mukaan Herra itse pysäyttää Joonan; Herra itse nostattaa myrskyn. Lopulta Joona suostuu siihen, mitä on tapahtunut. Muuta vaihtoehtoa tai pakopaikkaa ei enää ole: ”Heittäkää minut mereen.”
Mutta samalla alkaakin uusi vaihe. Joonan jää paljaana Jumalan eteen. Mereen heittäminen ja kalan kitaan joutuminen ovat vahvoja kuvia periksi antamisesta ja suostumisesta siihen, mitä elämä on. Elämä ei ole omassa varassa eikä omassa hallinnassa.
Elämä voi olla raskasta ja elämänvoimia tuhoavaa niin kauan, kuin ihminen itse kantaa taakkojaan. Kun Herra nostattaa myrskyn, ihminen ei enää kestä. Mutta kun aavistaa, että myrskykin on Herran käsissä ja että ei olekaan yksin, tilanne muuttuu. Taakat eivät välttämättä häviä, mutta niiden tuhovoima häviää, niiden luonne muuttuu. Taakkojen alta ei enää tarvitsekaan paeta, kun se ei kuitenkaan auta.
Joonan tarina jatkuu pimeydessä, valaan vatsassa. Tuomioon suostuminen onkin itse asiassa putoamista Jumalan syliin. Syvimmässä pimeässä onkin valo mukana. Sisäisessä elämässään Joona alkaa asettua Jumalan, Herran eteen, ja käymään hänen luokseen, keskustelemaan hänen kanssaan. Pimeässä, meripedon vatsassa, hän rukoilee: ”Sinä heitit minut syvyyteen, merten sydämeen… Syvyydet saartoivat minut… Tuonelan kohdusta minä huudan apua, ja sinä, Herra, kuulet ääneni… Sinä, Herra, minun Jumalani, nostit minut elävänä ylös haudasta…”
Pimeys ja valo yhtä aikaa; helvetti ja taivas, kuolema ja ylösnousemus mahtuivat samaan matkaan.
Jeesus siis sanoo, että muuta merkkiä teille ei anneta kuin Joonan merkki. Kristuksen kutsusta vakuuttuminen tapahtuu oman elämän kautta, Jumalan lahjana, siinä, että Herra itse painaa meidät myrskyyn ja meren syvyyteen, pimeään, jossa Hän itse antaa meidän aavistaa valonsa ja uuden vapauden.
Tähän liittyy Joonan merkin toinen näköala: ”… Niin kuin Joona oli meripedon vatsassa kolme päivää ja yötä, niin on ihmisen Poikaa oleva maan povessa kolme päivää ja yötä.” (Matt. 12)
Kärsimisellään, kuolemallaan ja ylösnousemisellaan Kristus itse pyhitti sen elämänrakenteen, jossa me elämme tai jota emme voi välttää. Juuri pakeneva, motiivinsa salaava ja yhteisönsä sotkeva ihminen on Jumalan rakastama, Kristuksen sovittama. Uskonpuhdistus nosti esiin sen, että Jumala vanhurskauttaa – tekee kelpaavaksi – juuri jumalattoman.
Kristuksen antaman elämän salaisuus – ja siis myös seurakunnan elämän salaisuus – ei siis ole uskollisessa tooran sääntöjen tutkimisessa ja noudattamisessa. Sääntöjen taipumuksena on erottaa ihmisiä. Ne eivät yhdistä.
Se salaisuus, josta seurakunta elää, löytyy oman elämän kautta Kristuksen, Jumalan kanssa. Itse kunkin sisäinen salattu elämä nousee arvoon arvaamattomaan.