Jos kysyisimme vastaantulevilta ihmisiltä, miten he haluaisivat kirkon elämää ja toimintaa uudistaa, vastausten hajonta olisi epäilemättä suuri. Ihmisten kokemukset kirkosta ovat kovin erilaiset: joku osallistuu säännöllisesti seurakunnan toimintaan, joku taas harvakseltaan, joku ei koskaan.
Sana ”kirkko” tai ”seurakunta” ei tuo kaikille mieleen samoja asioita. Mutta kun nyt puhun seurakunnasta, tarkoitan sillä kastettujen ihmisten yhteisöä, kuten tätä Heinolan seurakuntaa.
Sana ”kirkko” ei siis merkitse kaikille samaa. Myös odotukset poikkeavat toisistaan. Taidan jakaa monien toivomuksen kun sanon, että touhukkaan tekemisen sijasta kirkkomme voisi olla myös levon ja rukouksen tyyssija.
Kirkostamme kyllä löytyy joka lähtöön jotakin. On lestadiolaista rippiä, viidesläistä uudestisyntymistä, evankelisen liikkeen omistavaa uskoa, körttiläistä alatien kristillisyyttä ja karismaattisen liikkeen vahvaa kokemuskristillisyyttä.
Uskonpuhdistuksen – tai kuten nykyään sanotaan: reformaation – muistopäivänä meitä muistutetaan siitä, että Jumala antaa kirkolle uudistumisen aikoja ja niitä ihmisiä, jotka auttavat palaamaan kristillisen uskon perusteisiin.
Tällaisia ihmisiä on kirkon elämässä aina ollut. Kirkon pitkä historia tosin tuntee ajanjaksoja, jolloin usko on ollut kuin sammuva hiillos. Mutta sitten on tapahtunut jotain, jolloin tummuneet hiilet ovat pelmahtaneet liekkiin.
Näin tapahtui jo kauan sitten Telppäs-niityllä Savossa, kun kesken heinänteon tuli tuulen puuska ja kaatoi ihmisiä maahan. Tästä sai herännäisyys eli körttiläisyys alkunsa.
Samoin viime vuosisadan vaihteessa, kun Helena Konttinen piti horrossaarnojaan, syntyi uukuniemeläisyydeksi kutsuttu herätysliike, joka yhä kostuttaa hengellistä maaperää.
Nämä ja monet muut vastaavat hengenilmiöt ovat syntyneet ilman, että kukaan olisi osannut etukäteen arvata. Meidän Jumalamme on yllätysten Jumala, jonka aivoituksia eivät parhaatkaan seurakuntasuunnitelmat pysty ennalta tietämään.
Kun katsomme menneeseen, näemme joukon ihmisiä, jotka ovat tänne syntyneet, täällä eläneet ja täältä jo lähteneet. Monet ovat olleet Kristuksen asialle syttyneitä ihmisiä, jotka ovat näyttäneet muille tien kohti uutta.
Nykyisin kehittelemme kirkossamme mahtavia organisaatioita, tehostamme toimintaamme − olemme ajanmukaisia.
Kun Martti Luther ryhtyi palauttamaan kirkkoa alkuperäiselle pohjalle, hän ei suinkaan pyrkinyt modernisoimaan kirkkoa, vaan saattamaan voimaan sen, mikä kirkossa oli alkuperäistä ja apostolista.
Toki reformaatiossa oli muustakin kysymys kuin vain tästä, mutta ytimeltään siinä oli kyse uskonvanhurskaudesta, joka oli jäänyt katveeseen ja Raamatulle vieraat korostukset tulleet tilalle.
Luther siis halusi poistaa ne kirkon elämään pesiytyneet vääristymät, jotka olivat tulleet esteiksi ihmisen ja Jumalan kohtaamiselle.
Luovuttamatonta oli sen muistaminen, että ihminen pelastuu yksin armosta, uskon kautta, Kristuksen tähden. Tämän pelastusnäyn halusi Luther palauttaa voimaan.
Pelastus on lahja, ei ihmisen oma ansio. Näin jo varhaiset kristityt opettivat. Heidän uskonsa perustui siihen, että Jeesus oli ristillä sovittanut kaikkien ihmisten synnit.
Kun siis uudistamme kirkkomme ja paikallisseurakuntiemme elämää, meidän tulisi aina uudelleen palata kristillisen uskon perusteisiin, Raamattuun ja uskon vanhurskauteen.
Mutta jotkut muistot tökkivät ainakin minua vastaan. Jo rippikouluiässä heristin korviani, kun joku pappi tai maallikkojulistaja kehotti parannukseen. Oletkos tehnyt parannusta pohjamutia myöten, jyrisi kirkkokansalle eräs pelottavaääninen saarnamies.
Hiljaisessa mielessäni kapinoin tuota kysymystä vastaan. Nyt myönnän tuon kysymyksen oikeutuksen, mutta silti rohkenen sanoa: en ole tehnyt riittävästi parannusta, enkä tule koskaan tekemään. Jos olisin omasta mielestäni tehnyt kyllin parannusta, hengellinen elämäni lopahtaisi saman tien.
Mitä turhia enää kilvoitella tai edes rukoilla, kun parannuskiintiö on tullut täyteen! Mutta ei se näin mene.
Tämä tällainen on itsepetosta. Jos nimittäin yrittäisin tehdä pohjamutiin saakka parannusta, mistä tietäisin, milloin olen tavoitetason saavuttanut. Mistä voisin tietää, millainen uskon tai parannuksen määrä riittäisi Jumalalle. Ja jos en tietäisi, jäisin ikuisesti epävarmaksi.
Ei, vaan lähtökohtani on täysi avuttomuuteni ja kykenemättömyyteni kelvata Jumalalle. Jokainen meistä on Jumalan edessä pieni ja vähäinen, epäuskoinen ja osaamaton. Emme voi itse itseämme pelastaa. Siksi ainoa toivomme on paeta Kristuksen armon suojaan.
Näin Kristus kantaa heikkoja ystäviään, ottaa epäuskomme hartioilleen ja lahjoittaa meille uskonsa. Mutta Jeesuksen seuraamisen ei ole helppo tie. Ken ottaa Mestarimme opetukset todesta, joutuu väistämättä ristiriitaan tämän maailman normien kanssa.
Maailmassa, jossa elämme, on voimassa kilpailun ankara laki: ellet selviydy, joudut syrjään. Jumalan edessä asiantila on kuitenkin toinen: kaikki perustuu armoon ja ihmisen ansiottomuuteen.
Jumala näet tekee salattua työtään ihmissydämissä, pyhässä sanassaan, kasteessa ja ehtoollisessa. Uskon ja epäuskon rajoja emme me voi piirtää, vaan ainoastaan Jumala näkee ne.
Päivän evankeliumissa ovat Jeesuksen sanat: ”Te olette maan suola”. Olla suolana – eikö se ole yhtä kuin hengellistä valveilla oloa, Kristuksen tien seuraamista? Maailman menoon ei ole syytä silmät ummessa heittäytyä, mutta Kristuksen valoa saamme toki elämäämme pyytää.
Me voimme käydä läpi kirkon historiaa, tutkia uskonpuhdistuksen vaiheita, osallistua nykykirkon kehityskeskusteluihin ja toteuttaa erilaisia hankkeita ja projekteja.
Mutta varsinainen kysymyksemme on, miten voisimme toteuttaa uskonpuhdistuksen omassa itsessämme, miten voisimme olla maailman suolana.
Mitään uusia uskontunnustuksia emme tarvitse, emme mitään, mikä ei olisi jo vanhastaan voimassa. Me tarvitsemme yhä syvenevää synnin ja armon tuntoa, pyhän läsnäoloa, lähimmäistemme huomioon ottamista, Kristuksen kohtaamista.
Millaisia olemmekaan, Jeesuksessa Kristuksessa olemme pelastetut – hänessä, joka avaa eteemme uuden todellisuuden, armon, sovinnon ja anteeksiannon.
Omassa rajoittamattomassa vapaudessaan on Jumala ilmoittanut meille itsensä. Jeesuksessa Kristuksessa Hän on tullut luoksemme ja sulkee meidät yhteyteensä.
Näin tapahtui jo kastehetkellämme ja näin tapahtuu myös tänään, kun kuulemme nuo tutut sanat: sinun puolestasi annettu, sinun puolestasi vuodatettu.