Miksi uskonpuhdistuksen muistopäivän evankeliumissa, joka on katkelma Jeesuksen vuorisaarnasta, puhutaan meistä kristityistä maan suolana ja valona sekä hyvistä teoista, jotka saavat kiittämään Isää taivaassa? Luterilainen uskonpuhdistushan tunnetaan ennen muuta siitä, että usko Kristukseen ja kolmiyhteisen Jumalan hänessä lahjoittamaan armoon ja anteeksiantamukseen palautettiin kunniaan, eivät ihmisen teot. Kuten päivän Vanhan testamentin kohdassa profeetta Jeremian kirjassa sanotaan: ”Näin sanoo Herra: – Kirottu on se mies, joka turvaa ihmisiin, katoavaisten ihmisten voimaan, mies, jonka sydän luopuu Herrasta!”
Mutta onko näiden kahden kohdan välillä itse asiassa vastakohta-asetelmaa? Vastausta tulee etsiä peruslähtökohdista eli itse uskonpuhdistuksen eli reformaation käsitteestä. Sehän tarkoittaa forman eli muodon palauttamista entiselleen. Kun reformoidaan kirkkoa, pyritään saamaan se enemmän itsensä eli Kristuksen ruumiin todellisuutta heijastavan kaltaiseksi. Kyse on uskon identiteetin eli minäkuvan kirkastamisesta – siitä, mistä kristillisessä uskossa itse asiassa on kyse. Muodon palauttaminen ei merkitse siis jonkin uudelleen muotoilemista tyhjästä ilman tietoa siitä, millainen tuo alkuperäinen muoto on ollut. Martti Lutherillakin oli käsitys siitä, että Jumala on pohjimmiltaan armon ja rakkauden Jumala. Hän ei kuitenkaan voinut sitä omalla kohdallaan kokea ja uskoa todeksi. Luther koki sisimmässään silloisen katolisen kirkon tarjoaman opetuksen riittämättömänä vapauttamaan hänet ahdistuksistaan, jotka tätä hurskausharjoituksissaan äärimmäisen tunnollista munkkia piinasivat.
Kyse oli siis armollisen Jumalan etsimisestä. Evankeliumi oli olemassa, mutta Lutherin persoonalle se ei ollut avautunut. Silloinen katolinen kirkko ei tähän ollut aivan syytön. Yksinkertainen sanoma Jumalan armosta syntiselle Kristuksessa ei mitä ilmeisimmin kaikunut tarpeeksi selkeästi. Monenlaiset taakat ja tarkoitushakuiset ihmisopit sen näyttivät hämärtävän. Kun Luther sitten löysi Roomalaiskirjettä tutkiessaan sanoman pelastavasta Kristus-uskosta, joka muodostaa pelastukselle riittävän perustan ilman lain töitä, ja Jumalan vanhurskaus paljastui hänen lahjoittavaksi, sovittavaksi työkseen eikä piinallisiksi, loputtomiksi vaatimuksiksi, hän halusi muidenkin löytävän tätä kuolemattomuuden lääkettä sieluilleen. Kirkon aarre piti nostaa selvemmin näkyville.
Muodon palauttaminen luterilaisen uskonpuhdistuksen mielessä on siis uskonopillisesti ennen muuta sen kristallinkirkasta esiin tuomista, että omat hyvät työt tai ansiot eivät voi olla se ratkaiseva muodon antaja kristillisyydelle. Kaiken keskuksessa on toisin sanoen Kristus, jonka tulee itse omassa persoonassaan palauttaa muoto muodottomaan, turmeltuneeseen ja vääristyneeseen syntiseen. Sisältö on tärkeää, mutta jos ei ole koossa pitävää tukirankaa, kokonaisuus hajoaa.
Luther ei toki ajatellut, että Pyhä Henki ei enää olisi Kristuksen lupauksen mukaisesti ollut läsnä kirkossaan. Hän oli kuitenkin vakuuttunut, että meille kristityillekin on annettu oma vastuumme siitä, miten kristittyinä elämme. Kristillisyyden mittapuu taas ei ole joidenkin ulkonaisten asioiden pakonomainen suorittaminen vaan eläminen vapaasti siitä armosta ja rakkaudesta, josta olemme päässeet osalliseksi ennen muuta Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen elämän, ristinkuoleman ja ylösnousemuksen kautta. Rakkaus yhdistää ja antaa voiman lähteä liikkeelle, toimia Kristuksena lähimmäiselle. Muodon eli voiman ja suunnan rakkautena ilmenevälle uskolle antaa Herramme ja Vapahtajamme, sisällön elämän todellisuus. Luther korostikin, että usko ei ole ihmiseen vuodatetun rakkauden muovaamaa vaan meissä uskon kautta läsnäolevan Kristuksen muovaamaa.
Kun suuri savenvalaja antaa meille oikean muodon, silloin täytämme tehtävämme virkistävän veden ammennusastiana lähimmäisille ja oivallisen astian tekijä on ansainnut kiitoksen. Sitäkin ihmeellisemmäksi ja kiitollisuutta herättäväksi tuo työ tulee sen vuoksi, että itsessään rikkinäinen astia tulee entistä ehommaksi tämän savenvalajan käsissä. Tietysti tällainenkin kielikuva on vain vaisu yritys kuvata sitä, mitä ihminen kokee löytäessään toivottomuuteen toivon, synkkyyteen valon ja lannistavaan pelkoon huojentavan rohkeuden. On syytä panna merkille, että kyse ei ole vain yksilön terapoinnista, vaan siitä, että ihmisessä saa toteutua luomistarkoitus, oman paikan täyttäminen tässä maailmassa entistä täydemmin. Siksi usko ei koskaan ole vain yksilön asia vaan aina myös yhteisön asia. Usko ohjaa täyttämään kutsumusta ihmisenä ihmisten joukossa, toisaalta yhteinen usko kannattelee yksinään eksyvää.
Kristillisen uskon syntymiseen tarvitaan aina kaksi, uskon synnyttäjä ja kohde sekä toisaalta uskova ihminen. Koska Jumalan rakkaus kohdistuu koko luomakuntaan, merkitsee hänen yhteydessään eläminen tämän rakkauden heijastamista. Hyvät teot eivät siis ole suinkaan mitään ihmisansioihin turvaamista ja uusmoralismia vaan elämistä siitä rakkaudesta, jota Jumalasta erillään oleva maailma ei itsessään tunne. Ei-uskovatkin tosin voivat toimia moraalisesti oikein ja viisaasti, mutta heidänkin sisimpäänsä on kirjoitettu nimenomaan Jumalan laki, jota he tietämättään soveltavat. Kun nähdään, että uskon luottamuksesta kumpuaa hyvyyttä, kohoaa mieleen ja kielelle luontevasti myös kiitos elämän antajalle ja pelastuksen tuojalle. Siksihän Pelastusarmeija ja kirkon diakoniatyö tai katastrofiapukin nauttivat suurta suosiota ja myötätuntoa, vaikka myötämielisyys ei vielä välttämättä tarkoita esimerkin mukaan tekemistä.
Kun kanava on välittämisen kautta aukaistu, on helpompi myös kertoa siitä, mikä hyvillä mielin tehtyjen hyvien tekojen taustalla on. Tätä lähestymistapaa lähetystyössä on kautta aikojen noudatettu. Kyseessä ei kuitenkaan ole eikä saa olla laskelmoitu myyntiohjelma vaan vilpitön kristityn kutsumuksen noudattaminen ilman taka-ajatuksia. Muussa tapauksessahan noudatettaisiin vain yleistä liiketoiminnan toimintaperiaatetta, joka pakottaa olemaan eettinen, jos markkinat sitä edellyttävät. Lähimmäisen hyvä on päämäärä itsessään. Siihen tosin sisältyy kristillisen uskon näkökulmasta myös armon evankeliumista eläminen.
Valona ja suolana oleminen tässä maailmassa on ohjaamista Kristuksen, toivon ja rakkauden lähteen luo. Se on Jumalan hyvien lahjojen vastaanottamista ja hänen osoittamansa hyvyyden rohkaisemana liikkeelle lähtemistä saadun välittämiseksi myös eteenpäin. Uskonpuhdistajamme opetti meille maallisen kutsumuksen arvon Jumalan palvelemisena arjessa, kun teemme yhteistä hyvää edistävän työmme työpaikalla, perhe-elämässä ja yleensä arjessa ottaen sen sydämen asiaksi. Toisaalta hänkin korosti hengellisen elämän säännöllisen hoitamisen merkitystä. Arjen vastapainoksi tarvitaan pyhää. Elämän perusarvot ovat kestävimmällä mahdollisella pohjalla, kun ne ovat juurtuneina elämän omaan lakiin. Ensimmäinen ja viimeinen on kuitenkin Jumalan armo ja anteeksiantamus, joka on tarjolla vain synninpäästön sanassa ja sanan näkyvässä hahmossa pyhällä ehtoollisella.