Tänään on uskonpuhdistuksen muistopäivä. Tai reformaation, kuten kirkkohallitus haluaisi sitä kutsuttavan ekumeenisen kirkkopolitiikan korrektiuden vuoksi. Kyse oli kuitenkin samasta asiasta: kirkon kristillistä uskoa tarkasteltiin kirkon keskeisimmän dokumentin eli Raamatun valossa ja tästä prosessista tehtiin ne johtopäätökset, jotka johtivat protestanttisten kirkkojen eroon katolisesta kirkosta. Perinteisesti tätä on kutsuttu uskonpuhdistukseksi siksi, että kirkon opista ja käytännöistä siivottiin pois paljon vuosisatojen aikana mukaan tulleita opillisia käsityksiä ja toiminnallisia käytäntöjä. Oppi selkeytettiin oleellisesti samaan, mitä Paavali kirjoittaa Roomalaiskirjeessä tämän päivän epistolatekstin alussa: ”Jokainen, joka huutaa avukseen Herran nimeä, pelastuu.” Tai – kuten Paavali tässä samassa Roomalaiskirjeessä siteeraan Habakukin kirjaa: ”Uskosta vanhurskas saa elää.” (Hab 2:4 / Room 1:17) tai kuten vanha Kirkkoraamattu sen käänsi: ”Vanhurskas on elävä uskosta.” Kuten tunnettua, tuo lause oli se, mikä ns. kolahti Lutherille ja josta uskonpuhdistus alkoi.
Voisi sanoa, että koko Roomalaiskirje on tuon uskonvanhurskauden tematiikan käsittelyä. Sen, kuten sitä varhaisemman Galatalaiskirjeenkin, keskeisin sanoma on luvuissa kolme ja neljä, jossa Paavali käsittelee vanhurskautta ja perustelee sitä ”uskon isän”, Aabrahamin esimerkillä. Sen, joka haluaa oppia tuntemaan uskonvanhurskauden sisältöä, olisi hyvä perehtyä näihin.
Tämä päivän tekstimme on kirjeen toisesta ”huippukohdasta” eli 9-11 luvuissa olevasta Israelin asemaa koskevasta käsittelystä. Osoitettuaan aiemmin, että ihmisen pelastuminen ei perustu hänen syntyperäänsä tai tekoihinsa vaan uskoon, Paavali osoittaa, että Israelilla on samalla tavoin mahdollisuus pelastua uskon kautta kuin kristityilläkin. Hän käyttää mm. esimerkkiä oliivipuun oksastuksesta: oliivipuu on Jumalan kansa ja pakanakristityt on oksastettu sen jaloon runkoon, Kristukseen – miksipä siis siitä aikaisemmin karsittuja oksia ei voisi oksastaa uudelleen.
Piispa Aimo T. Nikolaisen (Roomalaiskirje, 180-181, Suomalaisen Uuden testamentin selitys 6, Kirjapaja 1975) mukaan Paavalin päättelyketju on viisiosainen ketjupäätelmä, joka lähtee lopputuloksesta:
”Ihmiset huutavat avuksi Herraa Jeesusta, koska he uskovat häneen. He uskovat, koska ovat kuulleet hänestä. He kuulevat, koska toiset saarnaavat heille. Nämä saarnaavat, koska heidät on lähetetty. Valtuuttaja on sama Herra Jeesus, jonka nimen avuksihuutamisesta ketjun alussa oli puhetta. Kehä on sulkeutunut.”
Paavalin mukaan Israelin kohdalla ketju katkesi uskon kohdalla.
Hän perustelee ajattelunkulkuaan lainauksella ilosanoman tuojasta Jesajan kirjassa, joka rabbienkin mukaan liittyy messiaaniseen aikaan.
Tekstimme päättyy toteamukseen, että vaikka pelastus on tarkoitettu kaikille, kaikki eivät ota sitä vastaan vaikka sitä on heille jatkuvasti julistettu.
Jos peilaamme tätä Paavalin ajattelua omaan aikaamme ja siihen, että yhä useammat kääntävät selkänsä kristillisyydelle, olemme saman kysymyksen äärellä kuin Paavalikin: miksi? Miksi ihmiset eroavat kirkosta? Miksi kristillisyyttä vastustetaan niin voimakkaasti? Miksi se sanoma, joka on meille elämän tärkein asia, ei kelpaa muille?
Itselleni tulee mieleen parikin lausumaa, jotka olen joskus kuullut. Toisen mukaan eräs ihminen sanoi, ettei hänellä ole mitään Jeesusta vastaan mutta tämän kannattajakuntaa hän ei voi sietää. Toinen henkilö taas totesi, että hän ei kuule mitä kristityt sanovat kun heidän tekonsa huutavat niin lujaa.
Tällaiset lausumat – oli niitä oikeasti lausuttu tai ei – kirkon jäsenmäärän laskun ohella panevat meidät pohtimaan, mikä on mennyt pieleen?
Tänään, kuten sanottu, on uskonpuhdistuksen muistopäivä. Uskonpuhdistuskin lähti tilanteesta, jossa aika moni asia kirkossa oli mennyt pieleen. Luther nousi protestoimaan sitä – ja kuten tunnettua – sai kirkollisen eliitin vihat niskoilleen. Samalla hän kuitenkin sanoitti sen, mitä moni oli jo mielessään ajatellut: tämä ei ole oikeaa kristillisyyttä. Luther onnistui kiteyttämään kristillisyyden sen ytimeen: ”Vanhurskas on pelastuva uskosta.” Samalla hän onnistui antamaan suunnan sille, miten kristityn tulisi elää.
Missä on tämän päivän Luther? Kuka sanoittaisi sen, mikä on oleellista uskossamme? Ehkä hän jossain vaiheessa tulee. Siihen asti meidän muiden tehtävänä on jatkaa asian pohdiskelua.
Mikä on oleellista kristillisessä uskossamme?
Jeesus itse kiteytti sen rakkauden kaksoiskäskyyn: ”Rakasta Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistäsi niin kuin itseäsi.” (Matt. 22:36-39// Mark 12: 28-34// Luuk 10: 25-28).
Tuo ensimmäinen kohta liittyy päivän tekstiimme. Jumalan rakastaminen on luottamista Häneen. Usko Jumalaan ei ole ensisijaisesti opillista tietoa vaan suhde. Suhde, joka perustuu siihen, että Jumala hyväksyy minut kaikista virheistäni huolimatta. Se on samalla sitoutumista Hänen kanssaan olemiseen. Tuo edellä mainittu uskonpuhdistuksen synnyttänyt lainaus on alun perin Habakukin kirjassa (2:4) muodossa: ”Vanhurskas on elävä uskollisuudestaan.” Se ei siten tarkoita oikeaa oppia vaan suhdetta. Samalla tavoin kuin vanhemmat rakastavat lastaan tämän kiukutteluista huolimatta, Jumala rakastaa meitä. Me emme aina arvosta sitä ja kuljemme harhaan mutta tiedämme, että tuhlaajapojan lailla meillä on aina paluu Hänen tykönsä. ”vaikka me olemme uskottomat, pysyy Hän uskollisena” (”Tim 2: 13), kuten Paavali kirjoittaa nuorelle Timoteukselle.
Jumala ei edellytä meiltä sitä, että olisimme jotenkin erilaisia tai käyttäytyisimme joidenkin sääntöjen mukaan. Hän haluaa vain, että olisimme Hänen kanssaan. Olisimme Hänen rakkautensa valossa. Sen rakkauden, joka karkottaa synnin pimeyden ja kylmyyden. Hänen rakkautensa on se, joka muuttaa meitä. Eivät meidän omat yrityksemme.
Tämän pitäisi olla meille selvää rippikouluopetuksen pohjalta. Siksi tuntuukin melko absurdilta kun kristittyjen parissa törmää jatkuvasti ajatteluun: ”kyllä sinä pelastut armosta, mutta silti näitä sääntöjä sinun tulee noudattaa, jotta pelastuisit.” Herätyskristilliset piirit ovat auliisti nostamassa esiin seksuaalisuuteen ja alkoholinkäyttöön liittyviä normeja pelastuksen edellytyksenä. Progressiiviset kristityt taas nostavat esiin sellaiset sosiaalieettiset kysymykset kuin rikkauden ja köyhyyden, sodan ja luonnonsuojelun. Raamatun eri kohdista on tehty lakipykäliä, jotka sitovat samalla tavoin kuin Mooseksen laki sitoi juutalaisia. Kuitenkin molemmat suunnat periaatteessa tunnustavat, että armosta kaikki pelastuvat.
Ehkä olisi hyvä taas muistaa Lutherin ohje Raamatun tulkitsemisessa: se on tärkeää, mikä kirkastaa Kristusta. Muu on kehällistä, eikä liity pelastukseen mitenkään.
Tuon Rakkauden kaksoiskäskyn toinen osa on yhtä tärkeä kuin ensimmäinenkin. Kristillinen usko ei ole vain opillista totenapitämistä. Apostoli Jaakob (2:26) kiteyttää tämän toteamalla, että ”Niin kuin ruumis ilman henkeä on kuollut, niin on uskokin kuollut ilman tekoja.” Ei kuitenkaan pidä ajatella, että nuo teot olisivat edellytys pelastukselle. Ei, ne ovat lähtökohtaisesti seuraus siitä, että Jumala on pelastanut meidät. Kuitenkin tuota uskon ja tekojen suhdetta voi tarkastella vertauksen kautta. Olen usein verrannut uskon ja tekojen suhdetta erääseen kokemukseeni Lapin vaellusrippiksellä.
Tiesin aiemmilta käynneiltäni, että erään tunturin kupeessa oli pieni lampi, joka oli syntynyt siinä olevaan notkelmaan. Vesi tuossa lammessa tuli eräästä vuoripurosta, joka jatkui lammen jälkeen alaspäin. Vesi siinä oli erityisen raikasta. Tuolle lammelle sitten suunnistimme leirin kanssa mutta se kesä oli ollut normaalia kuivempi ja virkistävän lammen sijasta löysimme vain haisevan mutalätäkön. Vesi oli jäänyt seisomaan ja haihtumaan eikä sitä ollut riittänyt laskujokeen.
Jumalan lahjojen kohdalla on usein samalla tavoin. Jos ne jäävät meille, niin ne alkavat haista. Siten Jumalan lahjojen jakaminen eteenpäin on sitä lähimmäisten rakastamista, josta Jeesus puhuu Rakkauden kaksoiskäskyssä. Vain antamalla niitä eteenpäin, kristillisyytemme pysyy raikkaana.
On myös muistettava, että kun Paavali päivän tekstissämme puhuu julistamisesta, tämä ”kätten evankeliumi” on myös paljon tehokkaampi keino julistaa ilosanomaa kuin vaikkapa tämä minun saarnani.
Uskonpuhdistuksen toinen merkittävä korostus uskonvanhurskauden ohella oli Raamatun sanan korostaminen. Se on kirkossamme jäänyt valitettavan vähälle. Harva enää lukee Raamattua päivittäin eikä meillä omassa seurakunnassammekaan ole kovin montaa raamattupiiriä. Oppi, meditaatiot ja liturgiset seremoniat ovat tulleet Raamatun tutkiskelun sijaan. Kuitenkin Raamattu on se, joka kertoo meille Jumalan suurista teoista.
Jumalan Sana ei päästä meitä helpolla. Se osoittaa meille meidän vajavaisuutemme ja itsekkyytemme. Silti – ja ehkä juuri siitä syystä – Jeesus tuli kutsumaan meitä seuraamaan itseään. Me olemme kristittyjä siksi, että emme ole täydellisiä vaan tunnemme kipeästi syntisyytemme. Mutta syntisinäkin me saamme kulkea Hänen seurassaan ja siksi nousemme tunnustamaan yhteisen kristillisen uskomme.
Minä uskon Jumalaan, Isään, Kaikkivaltiaaseen,taivaan ja maan Luojaan…