Tänään on uskonpuhdistuksen muistopäivä. Mutta ei aloiteta siitä. Aloitetaan Kapernaumista. Siellä oli kuninkaan virkamies, jonka poika oli kuolemansairas.
Virkamies rakasti poikaansa ja oli valmis mihin tahansa, joka olisi voinut pelastaa pojan. Mikä olisi auttanut?
Se auttoi, että hän oli kuullut Jeesuksen tulleen Juudeasta Galileaan. Hän oli kuullut. Siitä hänelle heräsi usko ja toivo. Hän nimittäin tiesi, että Jeesus oli parantanut monia. Ehkä hän voisi parantaa hänen poikansakin.
Näin usko yleensäkin syntyy. Usko syntyy kuulemisesta, sen kuulemisesta millainen Jeesus on ja mitä hän on tehnyt muitten ihmisten hyväksi. Usko on toivoa: ”Ehkä Jeesus auttaa minuakin.”
Huomatkaa kuitenkin, kuinka tyly Jeesus oli aluksi tuota miestä kohtaan. Hän ei heti innoissaan lähtenyt miehen mukaan. Hän sanoi: ”Te ette usko, ellette näe tunnustekoja ja ihmeitä”.
Tyly vastaus johtui kai siitä, että Jeesuksen ympärillä parveili tuhatmäärin sensaationjanoisia ihmisiä. He halusivat nähdä ihmeitä, halusivat nähdä taas jotain uutta ja tyrmistyttävää. Jeesus ei välittänyt sellaisesta. Hän halusi koetella tätä kuninkaan virkamiestä, että oliko hänkin lähtenyt vain sensaation nälästä häntä tapaamaan.
Mutta silloin virkamies sanoi Jeesusta koskettavat sanat: ”Herra, tule, ennen kuin poikani kuolee.” Hän ei ollut liikkeellä kepein perustein. Hän vuodatti todellisen hätänsä Jeesukselle, ainoalle toivolleen.
Tämä on esikuvana meille. Usein nykyisinkin käy niin, että Jeesus ei heti vastaa, kun ihminen rukoilee häntä ja haluaa saada selvyyden uskon asioista. Silti ne eivät avaudu. Ihminen ihmettelee, että mikä minussa on vikana, kun minä en vieläkään voi oikein ymmärtää tätä Jeesusta ja hänen merkitystään.
Silloin ei pidä lannistua. Silloin pitää sinnikkäästi edelleen rukoilla: ”Kirkasta itsesi minullekin, Herra Jeesus. Tule, ennen kuin sinua kohtaan herännyt toivoni kuolee.”
Silloin Jeesus sanoi kuninkaan virkamiehelle: ”Mene kotiisi. Poikasi elää.”
Sen jälkeen kerrotaan muutamalla sanalla hyvin suuri asia: ”Mies uskoi, mitä Jeesus hänelle sanoi, ja lähti.”
Mies uskoi Jeesuksen sanat. Hän piti totena sen lupauksen, jonka Jeesus oli sanonut. Hän sovelsi ne itseensä ja poikaansa.
Kuninkaan virkamiehen tapaus on esimerkki siitä, mitä usko on. ”Hän uskoi, mitä Jeesus hänelle sanoi.” Ei usko ole mitään ihmeellisiä tunteita. Usko on sen totena pitämistä, mitä Jeesus meille sanoo. Se on luottamista Jeesuksen sanoihin, vaikka ei voi silmillään nähdä niiden totuutta eikä järjellään ymmärtää.. Ei siinä yleensä enkelikuorot laula tai ihmeelliset tunteet jyllää. Vaan aika korutonta se yleensä on: ”Mies uskoi, mitä Jeesus hänelle sanoi.”
Mitä Jeesus sitten meille sanoo? Eihän meillä ole kuolemansairasta poikaa. Ja vaikka meillä ja läheisillämme on sairautta tai kuolemaa, niin ei Jeesus meitä läheskään aina paranna.
Meillä on Jumalalta saatuna lupaus nimeltä evankeliumi. Kuulimme siitä äsken päivän epistolatekstistä, Paavalin Roomalaiskirjeestä näin: ”Minä en häpeä evankeliumia, sillä se on Jumalan voima ja se tuo pelastuksen kaikille, jotka sen uskovat.”
Evankeliumi on Jumalan lupaus. Se on Jumalan sanoja, jotka koskevat meitä jokaista. Evankeliumi lupaa, että Jeesus Kristus on kuollut ristillä meidän jokaisen syntien sovitukseksi. Hänen kuolemansa on ottanut pois kaiken sen syyllisyyden, joka erottaa sinut Jumalasta. Se on totta. Jumala herätti Jeesuksen kuolleista, sen todistukseksi, että Jeesus tosiaan oli hänen Poikansa ja maailman Vapahtaja.
Sinun ja minun kohdalla Jeesuksen sanat eivät kuulu: ”Mene, sinun poikasi elää.” Meille ne sanat ovat vaikkapa nämä pienoisevankeliumin sanat:
”Sillä niin on Jumala maailmaa rakastanut, että hän antoi ainoan Poikansa, ettei yksikään, joka häneen uskoo, hukkuisi, vaan hänellä olisi iankaikkinen elämä.” (Joh 3:16).
Miten meidän pitää suhtautua näihin Jeesuksen sanoihin? – Samalla tavalla kuin kuninkaan virkamiehen: ”Hän uskoi, mitä Jeesus hänelle sanoi.” Sinun ei tarvitse kokea ihmeellisiä tunteita. Saat soveltaa nuo sanat itseesi, tunteista huolimatta Usko vaikka näin: ”Minäkin kuulun maailmaan. Siksi Jumala on rakastanut myös minua. Niin paljon, että hän antoi ainoan Poikansa kuolemaan minun vuokseni. Etten minä jäisi eroon hänestä. Minä uskon tämän todeksi joten se koskee minuakin ja minulla on Jeesuksen kuoleman vuoksi iankaikkinen elämä.”
Jotain tällaista tarkoittaa meidän kohdallemme se, että ”Mies uskoi, mitä Jeesus hänelle sanoi.” Tai ”nainen uskoi, mitä Jeesus hänelle sanoi.” Tai tyttö tai poika tai vanhus. Kuka nyt oletkin.
Mitä se hyödyttää? Kuninkaan virkamiehen kohdalla se hyödytti sellaista, että kun hän meni kotiansa, niin jo matkalla hänen palvelijansa tulivat häntä vastaan ja kertoivat pojan parantuneen. Se oli tapahtunut juuri sillä hetkellä, kun Jeesus oli lausunut lupauksensa: ”Poikasi elää.” Tuo Jeesuksen lupaus oli toteutunut, koska se oli uskottu todeksi.
Vastaavalla tavalla käy meillekin. Niin kuin Paavali kirjoittaa: ”Evankeliumi on Jumalan voima ja se tuo pelastuksen kaikille, jotka sen uskovat.” Kun sinä uskot todeksi sen lupauksen, että Jeesus on kuolemallaan sovittanut sinut Jumalan kanssa, silloin se toteutuu sinun kohdallasi. Evankeliumissa oleva Jumalan voima saa aikaan sen, minkä se lupaa.
Tästä Paavali kirjoittaa päivän tekstissä aika ihmeellisesti: ”Evankeliumissa Jumalan vanhurskaus ilmestyy uskosta uskoon.”
Vanhurskaus tarkoittaa ”Jumalalle kelpaamista”. Vanhurskas ihminen on sellainen, jota Jumala ei tuomitse. Vanhurskas ihminen saa elää Jumalan omana, Jumalan yhteydessä.
Paavali sanoo: ”vanhurskaus ilmestyy uskosta”. Vanhurskaus ilmestyy, se putkahtaa kuin tyhjästä, lahjaksi. Vaikka ihminen ei itsensä perusteella olisi Jumalalle kelpaava, vanhurskaus ilmestyy hänen ulkopuoleltaan hänen hyväkseen ja tekee hänestä Jumalalle kelpaavan.
Kenelle voi näin käydä? Jollekulle erityisen pyhälle seurakunta-aktiivilleko? – Ei, vaan Paavali sanoo: evankeliumi tuo pelastuksen kaikille, jotka sen uskovat.
Ei tarvitse itse tulla hyväksi ja pyhäksi, jotta voisi kelvata Jumalalle. Ihan niin kuin tuon kuninkaan virkamiehen tapauksessa. Ei hän itse saanut aikaan sitä, että hänen kuolemansairas poikansa parani.
Vastaavalla tavalla, kun sinä uskot todeksi, mitä evankeliumi lupaa sinulle, et sinä silloin itse ansaitse tai saa aikaan mitään. Vaan Jumala toimii. Jumala antaa sinulle synnit anteeksi ja saat omaksesi Jeesuksen vanhurskauden. Sinusta tulee Jumalalle kelpaava, Jeesuksen ansioista. Ei omien ansioittesi takia. Vaan uskon takia.
Ja sinä saat aina elää Jumalan omana. Miksi? Koska uskot. Se riittää. ”Evankeliumi on Jumalan voima ja tuo pelastuksen kaikille, jotka sen uskovat.”
* * *
Tämä vanha totuus evankeliumin uskomisen tuomasta vanhurskaudesta oli 1500-luvulla tapahtuneen luterilaisen uskonpuhdistuksen keskeisin sisältö.
Uskonpuhdistus sai aikanaan osakseen hyvin ankaraa ja väkivaltaista vastustusta. Syyt olivat poliittisia ja taloudellisia: Lutherin opettama uskonvanhurskaus uhkasi tuhota paavin ja eräiden piispojen hyvän bisneksen, anekaupan. Aneet olivat paavin allekirjoittamia papereita, joiden omistaja sai muka syntinsä anteeksi. Mutta ihmiset lopettivat aneiden oston, koska Luther opetti että synnit saa anteeksi ilmaiseksi, Jeesuksen sovitustyöhön uskomalla. Siksi Luther aiottiin polttaa roviolla. Onneksi hänen tukijansa, Saksin vaaliruhtinaan Fredrik Viisaan, apu ja oveluus pelastivat hänet moneen kertaan.
Taustalla oli kuitenkin syvempiä asioita kuin poliittisia ja taloudellisia. Jumalan vastustaja, perkele, ei voinut silloin sietää evankeliumia ja Jeesukseen uskomista. Eikä hän siedä sitä nykyäänkään. Ne kun tuhoavat hänen valtansa ihmisiin. Siksi hän yrittää kaikin keinoin estää Jumalan sanan ja lupausten saarnaamisen, varsinkin sen, että vanhurskaus saadaan armosta, pelkästään uskomalla Jeesukseen. Siksi Luther piti saada roviolle.
Jotain vastaavaa olemme kokemassa omana aikanamme. Perkele yrittää saada ihmiset eroamaan kirkosta. Samalla meidät kristityt yritetään pelotella pois uskomasta siihen, että Jumala puhuu Raamatussa. Meidät pelotellaan pois uskomasta Jeesukseen sellaisena kuin Raamattu hänet meille kuvaa.
[Jos ette usko, lukaiskaa Hesarin tänään julkaisema testi siitä, kannattaako henkilön kuulua kirkkoon.
En ehtinyt vielä tehdä testiä itse, mutta epäilen vahvasti, että minut sijoitetaan siinä joukkoon nimeltä ”Fundamentalisti”. Heitä neuvotaan näin: ”Kirkko on aivan liian suuri ja yhteiskunnallisesti merkittävä organisaatio jätettäväksi kaltaistesi käsiin. Sinun kannattaisi erota kansankirkosta ja etsiytyä sen ulkopuolella samanmielisten ryhmään.”
Jotta pääsisi parempaan seuraan (”Valistunut uskovainen”), pitäisi vastata esim. siten, että rippikoulussa tärkeintä ”on ihastua isoseen ja opetella vetämään röökiä” (eikä suinkaan ”tutustua sen kirkon oppiin, johon sinut on kastettu”. Tai että pääsiäinen on ”neljän päivän porttikielto Alkoon” eikä suinkaan ”Kristuksen kärsimysnäytelmä”. Silloin voi jo päästä valistuneiden ryhmään, joille Raamatussa koskettavaa on ”teoksen yleisinhimillinen henki ja armon käsite”. Silloin neuvotaan, että ”Pysy kirkossa tai sen hukka perii”.
Tämä on hyvin outoa. Yleensä mediassa toitotetaan, että kansankirkko on ”moniääninen” ja että on oltava ”suvaitsevainen”. Ilmeisesti tämä moniäänisyyden ja suvaitsevaisuuden vaatimus pätee vain sellaisiin tapauksiin, joissa henkilön usko ei poikkea median ohjailemasta yleisestä mielipiteestä. Jos poikkeaa, moniäänisestä kirkosta kehotetaan eroamaan.] (Hakasuluissa oleva kappale on kirjoitettu jälkeenpäin. Puhuin sen kirkossa vapaasti, mahdollisesti hieman eri sanoin).
Parisuhteiden siunaaminen tai vihkiminen on vain pinnallinen tekosyy. Varsinainen ja syvällisempi syy tähän kriisiin on hengellinen: se, ettei Jeesusta ja hänen tuomaansa pelastusta enää saarnattaisi Suomessa; ei ainakaan niin paljon ja julkisesti kuin tähän asti.
Meidän on pysyttävä vahvoina. Meidän on rakastettava kaikkia ihmisiä, niin homoja kuin heteroita. Tämä on mahdollista vain, jos uskallamme pitää kiinni Jumalan sanasta. Siitäkin huolimatta, että yleinen mielipide pitää sellaista taikauskoisena ja ahdasmielisenä. Mutta siinä sanassa meille kerrotaan evankeliumi, johon uskomalla meillä on pelastus, synneistämme huolimatta.
Nouskaamme tunnustamaan yhteinen kristillinen uskomme.