Uudenvuoden aatto, Luuk. 13:6-9, Tomi Karttunen

Johtoporras odottaa tulosyksiköltä voitollista tilinpäätöstä, osakkaat mahdollisimman suurta osinkoa. Näin taitavat talouden rautaiset lait noin pääpiirteissään toimia. Asetelma oli tuttu jo Herramme maanpäällisen vaelluksen aikana, kuten päivän evankeliumin pohjalta voinemme sanoa. En ole kovin paljon perehtynyt puutarhan hoidon saloihin, mutta ei tämä evankeliumin kuvaama tulosyksikkö aivan julmanoloiselta vaikuta. Katsotaan vielä vuosi. Jospa se siitä. Omistaja jo on tuskastumassa, mutta kutsumustyössään olevalle puutarhurille on ilmeinen kunnia-asia, että hän saa kärsivällisesti työskentelemällä ja hoivaamalla puun vielä hedelmälliseksi. Osattiin viljellä rakkautta viherkasvien hoidossa jo ennen mainosten aikakautta. Toivoa on, mutta aika alkaa käydä vähiin. Viimeiset hetket ovat käsillä. Loputtomiin ei voida olla pitkämielisiä. Tällainen sanoma kertomuksesta välittyy jo pintapuolisenkin tarkastelun perusteella.
Paitsi taloudellis-tuotannollisessa mielessä myös muuten tämä vuodenvaihde on tärkeä rajakohta ajan virrassa. Vähintäänkin julkisessa sanassa esiintyvät vuosikatsaukset siitä mitä kuluneena vuonna tapahtui, mikä oli merkittävintä ja mieleenpainuvinta. Mikä muuttui. Kuka poistui keskuudestamme, kuka oli vuoden nouseva tähti. Mitä on edessä, mitä luvataan. Tuleeko budjettiin leikkauksia vaalien jälkeen jne. Ilotulitemainokset ja vähitellen mieleen nouseva uusi vuosiluku havahduttavat näkemään toisaalta kaihoisasti jälleen yhden vuoden kuluneen. Ehkä se on ollut raskas menetysten vuosi; toivotaan ja rukoillaan, että tuleva olisi parempi. On psykologisesti ajatellen sopiva sauma tehdä haikailtuja hyviä päätöksiä ja myös toteuttaa ne ainakin osapuilleen. Tilinpäätös avaa uuden tilikauden. Jos ei nyt sitten konkurssiin ole ajauduttu.
Menneen arviointi ja tulevaan suuntautuminen merkitsevät monessakin mielessä haastetta parannuksentekoon. Jos täydellisyyden jo katsoo saavuttaneensa, pitänee katsoa vielä uudestaan menneisyyden peiliin. Pyrkimys parempaan, jatkuvaan kasvuun ja kehitykseen on ollut sisäänrakennettua läntiseen ajattelumalliin erityisesti uusimmalla ajalla – suurin piirtein tämän Kangasalan kirkon elinaikana. Erityisesti sodat ja suuret katastrofit ovat kuitenkin aina palauttaneet maan pinnalle. Naiivi kehitysusko on jo paljolti järkkynyt. Siksikään ei oikein halutakaan katsoa vakavissaan tulevaisuuteen. Halutaan peittää se aistien huumaan, joka kiinnittää huomion tilapäisesti vain tähän hetkeen tai keinotodellisuuteen. Oli se sitten kemiallista tai sähköistä tai sähkökemiallista lumoa. Toisaalta hyvin ymmärrettävää. Olemme heikkoja ihmisiä, jotka sorrumme sosiaalisen paineen, mallien ja mielikuvituksen puutteen tai katkeruuden haavoittamina lyhytnäköisesti katsottuna helpoimpiin vaihtoehtoihin. Vasta tämän tien tilinpäätös kenties avaa silmät näkemään, ettei se tie niin helppo ja auvoinen ollutkaan.
Mikä auttaisi katsomaan rehellisesti, mutta toiveikkaasti omaan itseen ja käsillä olevaan elämäntilanteeseen sekä sitä myöten tulevaisuuteen ja sen antamiin mahdollisuuksiin? Monia filosofis-psykologisia ihan toimiviakin malleja on varmasti luotu. Niillä saavutetaan joitakin tuloksia joillakin elämän osa-alueilla. Mutta kun mennään olemassaolon ytimeen asti. Missä silloin liikutaan ja mihin suuntaan ja mikä on minun oma osuuteeni. Päivän evankeliumi näyttäisi tarjoavan meille viikunapuun osaa. Olemme tänäkin vuonna jääneet keskeneräisiksi. Monet ajatukset, sanat ja teot ovat olleet varsin hedelmättömiä ajatellen niin itseä kuin muita. Viikunapuulle ollaan kärsivällisiä, mutta ei loputtomasti. Aina on se viimeinen vuosi menossa. Jokainen hetki on elämää – tärkeä osa ainutkertaista persoonallista kohtaloa.
Viikunapuun roolin lisäksi meillä on varmastikin myös vastuullisen ihmisen, puutarhurin rooli. Tarkoituksena ei ole passiivisesti odotella, kätkeä talentteja maahan ja valitella sitä, kuinka tuleva on ennustamatonta. Tarjotaan malli, jonka mukaan pitäisi toimia: käyttää kaikki saatavissa oleva viisaus ja ahertaa rukoillen tietyn päämäärän hyväksi toivoen parasta. Aika mikä on annettu. Ei määrättömästi ja päämäärättömästi ilmaan huitoen vaan tavoite kirkkaana mielessä. Luottamus mahdollisuuksiin umpikujankin edessä on mahdollista elämän taloudessa. Kun yksi polku umpeutuu, ovi suljetaan, avautuu toinen. Jälkikäteen monesti voi nähdä, että näin olikin parempi.
Entäpä sitten viinitarhan omistajan rooli?
Lainaan tähän Dietrich Bonhoefferin mietteitä hänen tehdessään tiliä vuoden 1943 kynnyksellä kuluneesta kymmenestä vuodesta natsi-Saksassa ja vähän muuallakin. Siis Bonhoefferin ”Eräitä uskonlausumia Jumalan maailmanhallinnasta historiassa: Minä uskon, että Jumala tahtoo ja voi antaa kaikista kehittyä jotakin hyvää, myös kaikkein pahimmasta. Siihen hän tarvitsee ihmisiä, jotka antavat kaikkien asioiden kääntyä parhaaksi. Minä uskon, että Jumala antaa meille jokaisessa hätätilanteessa niin paljon voimaa vastarinnan tekemiseen kuin tarvitsemme. Mutta hän ei anna sitä etukäteen, jottemme luottaisi itseemme vaan yksin häneen. Sellaisen uskon pitäisi voittaa kaikki tulevaisuuden pelko. Minä uskon, etteivät myöskään virheemme ja erehdyksemme ole turhia ja että Jumalan ei ole vaikeampaa suoriutua niistä kuin kuvitelluista hyvistä teoistamme. Minä uskon, että Jumala ei ole mikään ajaton kohtalo, vaan että hän odottaa rehellisiä rukouksia ja vastuullisia tekoja sekä vastaa niihin.”
Varsin rohkaisevaa pohdintaa, joka ei kiellä ihmisen vastuullisuutta, mutta joka näkee kaiken toivon olevan viime kädessä Jumalasta käsin perusteltua. Hän on se, joka antaa tulevaisuuden ja toivon. Hän on läsnä elämässämme. Hän on se, jonka suunnitelmasta apostoli Paavali Room. 8:28 kirjoittaa: ”Me tiedämme, että kaikki koituu niiden parhaaksi, jotka rakastavat Jumalaa ja jotka hän on suunnitelmansa mukaisesti kutsunut omikseen.” Bonhoeffer yhdistää luottamuksen Jumalaan elämää kantavana voimana ihmiseen todellisena ihmisenä, ei minään tavoittamattomana ideaalina. Siitä on kysymys Jumalan armosta, joka näin vuodenvaihteessakin on ainoa kestävän uusiutumisen lähde. Parannuksen armo. Evankeliumi muistuttaa, ettei ole suinkaan mikään itsestäänselvyys, että saamme aloittaa alusta. Kristus ja hänen työnsä ei ole mikään ajaton idea vaan sanaa joka tulee lihaksi. Lahja ja tehtävä. Jumalan armotyön kohteena, suuren puutarhurin hoivassa meillä on toivo. Toivo, jonka jo näkee täyttyneen ei ole toivo, mutta ei myöskään toivo, jonka ei odotakaan täyttyvän.
Miten saisi välitettyä myönteisen näkymän elämään kaoottisen ajan ihmiselle. Näyn ja ihmeellisen kokemuksen toivosta, jonka saa nyt toivoton. Meille on syntynyt Vapahtaja. Amerikkalaisen filmikulttuurin – ja ilmeisesti elämäntodellisuudenkin – muuan hokema Who cares – eli kuka minusta ja minun tekemisistäni nyt välittäisi on liian yleinen nykyisin. Ei voi välttää johtopäätöstä, että se liittyy jotenkin siihen, että korostetaan oman elämänkohtalon olevan pelkästään omien valintojen summa. Siitä suosta tulisi myös omin voimin nousta. Muuten on kelvoton luuseri. Jos nyt asioita ja aatteita kärjistetään selvyyden vuoksi. Eikä näin ole asian laita vain suurkaupunkien kodittomien joukossa.
Oma vastuu omasta itsestä tulisi tiedostaa, vastuu myös toisesta, joka on minua vastapäätä. Tulisi tiedostaa myös vastuun rajattomuus ja oman itsen ja toisten rajallisuus. Keskeneräiselläkin on oikeus elää. Herran armoa on se, että vielä elämme, hänen laupeutensa ei lopu koskaan. Hyvä on hiljaisuudessa toivoa apua Herralta.