1.
„Ja Herra Jumala teki maasta kaikki metsän eläimet ja kaikki taivaan linnut ja toi ne ihmisen eteen nähdäkseen, kuinka hän ne nimittäisi; ja niinkuin ihminen nimitti kunkin elävän olennon, niin oli sen nimi oleva.“ (1 Moos. 2:19)
Näin kerrotaan Raamatun ensimmäisillä sivuilla. Alusta asti on ollut niin kuin on tänäkin päivänä: että jokin asia alkaa olla meille todella olemassa vasta sitten, kun sillä on nimi.
Muuten metsässä on vain pelkkiä puita, mutta kun eri puulajeille annetaan nimi, sinne ilmestyy kuusia, mäntyjä, haapoja, koivuja ja pihlajia. Tai kun joku tietää liikenneonnettomuudesta, että „paikalta pakeni iso, sininen auto“, toinen osaa kertoa auton merkin, mallin ja kenties jopa valmistusvuoden, koska hänelle autot eivät ole vain „autoja“, vaan niillä on jokaisella oma nimi.
Niinpä en olisi minäkään saanut nuorena härnätä tätiäni ja biologianopettajaani, joka oli tehnyt lisensiaattityönsäkin saariston kasvistosta, kun sanoin hänelle, että maasta nousee joko „puita, kukkia tai ruohoja“. Sillä kyllä minäkin sentään aika monta kasvilajia osasin ja osaan vieläkin erottaa toisistaan.
Paremminkin tämä asia voisi silti olla. Ja sekin kiusaa minua aivan tavattomasti, että jos vaikka kuulen tutun linnunäänen, en osaa sanoa sirkuttajan nimeä, tai jos maistan ruoassa jotakin ennalta tunnettua, en saa millään kiinni sen yrtin nimeä, josta salaatti on saanut makunsa. En oikein osaa puhua laulavasta linnusta enkä ruoan mausteesta, jos minulla ei ole antaa kummallekaan nimeä.
2.
Eikä tämä ominaisuus tunnu iän myötä helpottavan. Pahemmaksi se vain käy. Erityisen hankalaa on, kun ei muista ihmisten nimiä.
Suomessa se tehdään kaiken lisäksi vaikeaksi. Kun nuorena miehenä aloitin papintyötäni, seurakunnassani oli keskimäärin ehkä vajaat sata sunnuntaista kirkossakävijää ja noin kolmesataa sellaista seurakuntalaista, joiden kanssa olin vuoden mittaan usein tekemisissä. Ja paljon puhuttiin. Niinpä olin pian tilanteessa, jossa tiesin joistakin keskustelukumppaneistani vaikka mitä, mutta minulla ei ollut aavistustakaan heidän nimestään.
Harva nimittäin minulle esittäytyi seurakuntaan tullessani. Harva myöskään esiteltiin minulle. Ja jos jonkun nimen joskus kuulinkin, en sitä kerralla enkä toisellakaan vielä muistanut.
Sillä eihän meillä Suomessa ole tapana käyttää keskustelussa toisen ihmisen nimeä. Ei meillä sanota, „kuule Ville“, vaan yksinkertaisesti „kuule“. Sen tähden oikein höristän korviani ja sydämeni lyö pari kertaa tavallista lämpimämmin, kun joku puhuttelee minua nimelläni.
Siihen totuin Saksassa asuessamme. Siellä nimeä ja joskus myös titteliä käytetään jatkuvasti keskustelun kuluessa. Oikeastaan toisen ihmisen kanssa ei siellä voi muuten lainkaan. Niinpä hymyilin toisenkin kerran silkasta myötätunnosta, mutta vain sisällepäin, kun erilaisissa virallisissa ja kaupallisissa yhteyksissä keskustelukumppanini yrittivät ensin hahmottaa ja sitten aina uudestaan lausua ääneen saksalaiselle vaikeaa sukunimeäni. Helpommaksi keskustelu kävi vasta sitten, kun päästiin sinunkauppojen tasolle läheisten ystävien kesken.
3.
Nimi on tärkeä. Se on se tapa, jolla Jumala tahtoo meidän hahmottavan ympäristöämme. Niin Hän tahtoo meidän näkevän myös lähimmäisemme. He eivät ole numeroita, vaan ihmisiä, joilla on nimi.
Raamatussa on järkyttäviä esimerkkejä siitä, kuinka ihmisiä nimitetään järjestysnumerolla. Paavalin Roomalaiskirjeen sihteerinä toimi muuan „Kolmas“. „Minä Tertius, joka olen kirjoittanut tämän kirjeen, sanon teille tervehdyksen Herrassa.„ (Room. 16:22) Seuraavassa Roomalaiskirjeen jakeessa esiintyy puolestaan veli nimeltä Quartus eli „neljäs“.
Nämä olivat Roomassa tavallisia orjien nimiä. En tiedä, kuka antoi syntyneille lapsille nimeksi järjestysnumeron, orjat itsekö vai heidän omistajansa. Karulla tavalla numero kuitenkin kertoo heidän tietynlaisesta nimettömyydestään, vaikka Jumala kyllä tunsi heidät ja kutsui heidät omakseen myös järjestysnumeronimellä.
4.
Palaan Roomasta Saksaan. Siellä, järjestyksen ja byrokratiankin maassa, ei tunneta suomalaisen kaltaista sosiaaliturvatunnusta. Tarkoitan sitä neljän merkin sarjaa, joka meillä liitetään syntymäajan perään.
Miksi näin? Ehkä siksi, että juuri Saksan Kolmannen valtakunnan aikaiset keskitysleirivangit numeroitiin. Auschwitzin tuhoamisleirissä tämä numero lisäksi poltettiin vankien ranteisiin. Sillä tavoin ihmisestä ja lähimmäisestä, naapurissa asuneesta lääkäristä, kauppiaasta tai työläisestä, herra tai rouva Rosenbaumista tuli pelkkä numero tuhokoneiston hampaissa. Häneltä vietiin tai ainakin yritettiin viedä hänen ihmisyytensä ottamalla häneltä kaikki muu ja antamalla hänelle numero.
Ehkä sen tähden saksalaiset eivät nytkään halua numeroa, jonka perusteella ihmiset erotetaan toisistaan. Nimi ja syntymäaika riittävät. Vaikka minun mielestäni sosiaaliturvatunnuksessa ei ole mitään pahaa, nimi silti tekee ihmisestä ainutlaatuisen persoonan, joka on yhteydessä toisiin samanlaisiin ainutlaatuisiin persooniin, joilla myös on nimi.
5.
Vietämme tänään Uudenvuoden päivää. Maallisessa kalenterissa se on se hetki vuodesta, jolloin siirretään katse menneestä tulevaan. Kysytään, minne olemme ihmisten yhteisönä Jumalan luomassa maailmassa menossa.
Mitä siis mahtaakaan uusi vuosi tuoda tullessaan, jos saamme elää sen loppuun asti? Mennyt vuosi oli monella tavalla poikkeuksellinen ja yllättävä. Tapahtui kyllä paljon hyvää mutta myös pelottavia ja pahoja asioita, ja sitten sellaisia, jotka vaativat meiltä vaivaa ja työtä.
On valtava asia, että Tasavallan Presidentti toivottaa uudenvuoden puheessaan meille Jumalan siunausta. Se ei ole itsestään selvää.
Ennen vanhaan, kun uskontoa ei vielä pidetty niin vaarallisena asiana, että se oli pidettävä julkisuudelta piilossa, vuoden vaihteessa viitattiin usein Jumalaan. Puhuttiin „kansojen Kaitsijasta“ ja „Kaikkivaltiaasta“. Toivottiin Häneltä hyviä asioita ja varjelusta pahoilta asioilta.
Eikä siinä mitään väärää ollut. Ei tänäkään päivänä ole väärin viitata „korkeampaan voimaan“ tai „Kaitselmukseen“ meidän ihmisten ja meidän pyrkimystemme yläpuolella. Se on sitä, mitä sanotaan yleiseksi Jumalan tuntemiseksi. Se on yhteistä lähes kaikille ihmisille ja joskus jopa niille, jotka sanovat itseään materialisteiksi tai ateisteiksi. Hekin saattavat uskonnolliseen tapaan puhua vaikkapa luonnosta, joka luo ja jonka kehityksellä on päämäärä.
”May the Force be with you – olkoon Voima kanssasi.“ Niin toivotetaan scifi- ja seikkailuelokuvaklassikossa Tähtien sota. Mutta mikä on tämä „voima“? Se on kysymys, johon annettu vastaus erottaa toisistaan kristillisen uskon ja ihmisten yleiset aavistelut Jumalasta, jonka kasvoja ei nähdä ja jonka toimintaa ei ymmärretä.
Eikä todella ymmärretäkään. Antaahan tämä Korkein voima tänään runsaan siunauksensa, mutta sallii huomenna köyhyyden. Antoihan Hän eilen elämän, mutta ottaa sen huomenna pois. Hän on tuntematon Jumala, joka ihanasti kannattaa venettä heinäkuun auringossa kylpevällä merellä, mutta hukuttaa samaan veteen sen talvisen kulkijan.
6.
Patriarkka Jaakob paini kerran öisen kauhun vallassa tuntemattoman miehen kanssa Jabbok-joen rannassa. Pitkän taistelun lopulla käytiin tällainen keskustelu:
Mies sanoi: ”Päästä minut, sillä päivä koittaa”. Mutta hän vastasi: ”En päästä sinua, ellet siunaa minua”. Ja hän sanoi hänelle: ”Mikä sinun nimesi on?” Hän vastasi: ”Jaakob”. Silloin hän sanoi: ”Sinun nimesi älköön enää olko Jaakob, vaan Israel, sillä sinä olet taistellut Jumalan ja ihmisten kanssa ja olet voittanut”. Ja Jaakob kysyi ja sanoi: ”Ilmoita nimesi”. Hän vastasi: ”Miksi kysyt minun nimeäni?” Ja hän siunasi hänet siinä. (1 Moos. 32:26-29)
Sitten Raamattu jatkaa:
Ja Jaakob antoi sille paikalle nimen Penuel, ”sillä”, sanoi hän, ”minä olen nähnyt Jumalan kasvoista kasvoihin, ja kuitenkin on minun henkeni pelastunut”. Ja kun hän oli kulkenut Penuelin ohitse, nousi aurinko. (1 Moos. 32:31)
„Salattu voima“ kohtasi Jaakobin. Kohtaaminen oli pelottava. „Jumalan kauhu“ valtaa myös kuulijan, kun siitä kerrotaan vuosituhansia tapahtuneen jälkeen.
7.
Kuka siis paini Jaakobin kanssa? Kuka hän oli?
Vaikka olento olikin pelottava voimassaan ja näytti haluavan tuhota Jaakobin, pimeässä hämärästi erottuva hahmo ei ollut haamu eikä demoni. Ja sen Jaakob ymmärsi: nimetön taistelija oli kotoisin siitä kirkkaudesta, jossa Jumala asuu.
Sen tähden Jaakob pyysi taistelukumppaniaan siunaamaan hänet. Niin myös tapahtui.
Se ei kuitenkaan riittänyt Jaakobille. Hän halusi varmuuden siitä, kuka hänet siunasi. Sen tähden hän teki, niin kuin mekin teemme, jos haluamme todella oppia tuntemaan sen, jonka kanssa puhumme. Hän kysyi oudon muukalaisen nimeä.
Ja kylmät väreet mahtoivat juosta Jaakobin selkäpiissä, kun hän kuuli sanat: „Miksi kysyt minun nimeäni?“ Silti vieras siunasi hänet, mutta katosi saman tien. Ja kohta aurinko nousi.
Muukalainen jätti vastaamatta kysymykseen. Silti hän vaietessaankin vastasi siihen. Nyt Jaakob tiesi, kenen kanssa hän oli ollut tekemisissä. ”Minä olen nähnyt Jumalan kasvoista kasvoihin, ja kuitenkin on minun henkeni pelastunut”.
Jaakob kohtasi „Voiman“. Voima olikin henkilö, Persoona, joka siunasi hänet. Tehdessään näin, jättäessään kertomatta nimensä, mutta silti siunatessaan Jaakobin, joka oli „taistellut Jumalan ja ihmisten kanssa“, yöllinen painija antoi lupauksen.
Pelottava kohtaaminen tuntemattoman Jumalan kanssa kantoi siunauksena Jaakobia ja hänen jälkeläisään vuosisadasta toiseen. Ja me elämme nyt isille annetun lupauksen täyttymyksestä, kun vietämme joulua ja odotamme ristin ja ylösnousemuksen pääsiäistä.
8.
Ateenassa, aikansa sivistyksen keskuksessa, P. Paavali sanoi kaupungin miehille:
Sillä kävellessäni ympäri ja katsellessani teidän pyhiä paikkojanne minä löysin myös alttarin, johon oli kirjoitettu: ’Tuntemattomalle jumalalle’. Mitä te siis tuntemattanne palvelette, sen minä teille ilmoitan. (Apt. 17:23)
Jumala ilmoitti nimensä Israelin kansalle. Sitten Hän lähetti pyhät apostolit ja koko Kirkkonsa kertomaan kaikille ihmisille ja kaikkeen maailmaan, mitä lopulta tarkoittaa JHW, jonka Hän oli sanonut nimekseen Moosekselle kutsuttuaan tämän vapauttamaan Jaakobin jälkeläiset Egyptin orjuudesta:
Mooses sanoi Jumalalle: ”Katso, kun minä menen israelilaisten luo ja sanon heille: ’Teidän isienne Jumala on lähettänyt minut teidän luoksenne’, ja kun he kysyvät minulta: ’Mikä hänen nimensä on?’ niin mitä minä heille vastaan?” Jumala vastasi Moosekselle: ”Minä olen se, joka minä olen”. (2 Moos, 3: 13-14)
Paavali ilmoitti Ateenan miehille, kuka Jumala oli. Sillä niin kuin Jaakob, niin myös Paavali oli kohdannut Hänet. Mutta Paavalille Jumala ei ilmestynyt yöllä, vaan keskellä kirkasta päivää ja vielä kirkkaampana kuin auringon polte. Myös Paavali kysyi „kuka olet, Herra?“ Mutta Jumala ei nyt enää kiertänyt kysymystä, vaan vastasi suoraan: „Minä olen Jeesus, jota sinä vainoat“. (Apt. 9:5)
9.
Paavali näki Jumalan kasvot, mutta jäi eloon. Hän myös kuuli Jumalan nimen. „Jeesus“ on se „Minä olen“, jossa me opimme tuntemaan Jumalan.
Jeesuksessa Kristuksessa, Jumalan ainosyntyisessä Pojassa, näemme Jumalan kasvot. Jumala ei ole vain „korkein voima“ tai „kansojen kaitsija“. Hän on meidän Isämme, jonka me opimme Pyhän Hengen työnä ja tekona tuntemaan Hänen Pojassaan. Pojan inhimillisistä kasvoista loistaa meille Hänen oman jumaluutensa kunnia ja Isän kasvojen loputtoman kirkkauden kuva.
Juuri se kirkkaus heitti Paavalin maahan. Mutta niin kuin Jaakobin, joka taisteli Jumalan ja ihmisten kanssa, niin Jumala siunasi myös Paavalin. Paavali oppi tuntemaan sen Jumalan, jota Hän oli vainonnut. Paavali oppi tuntemaan Hänet ristiinnaulittuna, hänen tähtensä ristiinnaulittuna Herrana ja Vapahtajana.
Sillä näin oli Jumalan enkeli sanonut unessa P. Joosefille, kuten kuulimme 4. adventtisunnuntaina:
”Joosef, Daavidin poika, älä pelkää ottaa tykösi Mariaa, vaimoasi; sillä se, mikä hänessä on siinnyt, on Pyhästä Hengestä. Ja hän on synnyttävä pojan, ja sinun on annettava hänelle nimi Jeesus, sillä hän on vapahtava kansansa heidän synneistänsä.” (Matt. 1:20-12)
10.
„Jumala on Vapahtaja“. „Herra on Pelastaja.“ Sitä tarkoittaa nimi Jeesus.
Sen nimen Marian Poika sai, kun Hänet kahdeksan päivän ikäisenä ympärileikattiin. Tai oikeastaan se oli annettu Hänelle jo kauan sitten, silloin, kun esivanhempamme saivat lupauksen vaimon siemenestä, joka polkisi rikki käärmeen pään. Enkeli oli ilmoittanut sen Marialle ja Joosefille jo ennen Hänen syntymäänsä.
Nyt kuitenkin juuri tällä Nimellä Jumala kutsui Hänet kantamaan koko lain, kaiken sen, mikä oli annettu ympärileikattujen kannettavaksi, ja tietysti myös sen, mikä oli Kymmenen käskyn laissa annettu kaikkien ihmisten noudattaa. Jeesukselle annettiin täytettäväksi kaikki se, mihin yksikään ihminen ei ollut kyennyt eikä koskaan kykenisi.
11.
Jeesus kuitenkin pystyi siihen pyhässä ihmisyydessään ja jumaluutensa voimassa. Hän täytti rakkauden lain, mihin meistä kenestäkään ei koskaan olisi. Hän teki sen ottamalla myös meidän syyllisyytemme koko taakan ja rangaistuksen harteilleen, niin kuin Hänet aikuisena miehenä kastettiin sillä parannuksen kasteella, jota Hän ei olisi itse tarvinnut, mutta josta tuli meille pelastuksen välikappale, kun Hän voittonsa voimasta uudisti kasteen ja asetti sen uudestisyntymisen sakramentiksi meille ja kaikille, jotka ottavat sen uskossa vastaan ja elävät kasteensa armossa.
Tämän meidän Herramme ja Lunastajamme syntymäpäivää me tänäänkin, Hänen ympärileikkauksensa ja Uudenvuoden päivänä vietämme. Totisesti: meille on syntynyt Vapahtaja, joka on Kristus, Herra. Iloitkaamme ja riemuitkaamme siitä! Turvautukaamme Häneen! Huutakaamme Häntä avuksemme!
Silloin täytämme toista käskyä Kymmenen käskyn laista. Huutamalla avuksemme ihmiseksi tullutta Jumalaa käytämme Jumalan pyhää Nimeä oikein.
Hän varmasti kuulee ja varmasti armahtaa meitä ja kulkee kanssamme myös nyt alkaneena vuotena, tuo se mukanaan, mitä se tuokin. Niin olemme Kristuksen kanssa aina Voittajan puolella. Ja siitä voitosta kelpaa ja pitää kertoa myös muille lähellä ja kaukana. Amen.