Ylimääräinenkin meille annettu armon vuosi on päättymässä. Kun viikunapuu istutettiin, se sai ensin kasvaa rauhassa kolme vuotta. Sitten sen odotettiin tuottavan hedelmiä. Vertauksen viikunapuusta oli etsitty turhaan hedelmää jo neljäntenä, viidentenä ja jopa kuudentena vuotena, mutta puutarhuri halusi, että sitä ei silti kaadeta. Puutarhuri pyysi, että puu saisi kasvaa vielä yhden vuoden, ja lupasi hoitaa sitä mahdollisimman hyvin. Pitkämielisyydessään Jumala on antanut meillekin lisäaikaa yli kaiken kohtuuden ja tehnyt kaikkensa, jotta kantaisimme hedelmää. Löytääkö Jumala meistä vieläkään hyvää hedelmää? Tuomitaanko meidät kuten hedelmätön viikunapuu, joka vei vain voiman maasta?
Näin meidän on syytä kysyä sekä yhdessä – kansana, kirkkona, seurakuntana – että kukin itse omassa sydämessä.
Kansana meille saarnataan nykyään paljon monikulttuurisuudesta ja suvaitsevaisuudesta. Joidenkin mielestä kaikki se, minkä varaan maassamme on rakennettu ja mikä on koettu tärkeäksi ja arvokkaaksi, tulee asettaa muualta tulevan kanssa joka suhteessa täysin samalle viivalle. Näin ymmärretty monikulttuurisuus sortuu kuitenkin omaan mahdottomuuteensa. Sama koskee sellaista näennäistä suvaitsevaisuutta, jonka nimissä vaietaan kristillisestä uskosta ja yritetään tällä tavoin olla loukkaamatta ketään. Kaikki uskonnot ja aatteet katsovat edustavansa totuutta, ja oikea suvaitsevaisuus on sitä, että kaikki saavat vapaasti tuoda esille sen, mihin uskovat. Millään muulla tavalla ei pitemmän päälle voida elää sovussa ja eri tavoin ajattelevia kunnioittaen.
Pietari julisti aikoinaan Suuren neuvoston edessä: “Ei kukaan muu voi pelastaa kuin hän (Jeesus Kristus). Mitään muuta nimeä, joka meidät pelastaisi, ei ole ihmisille annettu koko taivaan kannen alla.” (Apt. 4:12) Näin me kristityt uskomme. Kuinka voimme kantaa hyvää hedelmää, jos emme kerro kaikille ja kaikilla mahdollisilla tavoilla ilosanomaa Jeesuksesta Kristuksesta?
Kirkkona meille on tänä vuonna saarnattu ihmisten kuuntelemisesta. Monet johtavat kirkonmiehet ja –naiset ovat olleet huolissaan siitä, että ihmiset voivat kokea, että kirkko ei kuuntele heitä. Huoli on aiheellinen, onhan kirkossa tärkeää kuunnella ihmistä, toinen toistamme. Mutta jos kirkossa tehdään jokin päätös – olipa asia ja päätös ihan mikä tahansa – ensisijaisesti sillä perusteella, mitä ihmiset ajattelevat, päätös on aina väistämättä väärä päätös. Tärkeintä on, että kuuntelemme Jumalaa. Joskus tuntuu siltä, että tästä tärkeimmästä puhutaan kovin vähän. Emmekö ymmärrä, että emme voi tuottaa hyvää hedelmää, jos emme kuuntele Jumalaa?
Omassa seurakunnassamme ja seurakuntayhtymässä on seurakuntajaon muuttaminen ollut yksi keskeinen keskustelun aihe pian päättyvänä vuonna. Seurakuntien yhdistämisprosessit herättävät usein voimakkaita tunteita, ja eri tavoin ajatteleviin voidaan suhtautua ikävästi ja ilkeästi. Voin sanoa tämän omasta kokemuksesta, sillä olen nähnyt yhden seurakuntien yhdistämisprosessin mahdollisimman läheltä ja pari muutakin prosessia aika läheltä.
Tampereen prosessista minulla ei ole mitään ensi käden eikä juuri toisenkaan käden tietoa. Mutta ehkä täälläkään kaikki ei ole tähän asti sujunut täysin asiallisesti ja kristillisessä hengessä. Selvää joka tapauksessa on, että kun seurakunnassa tehdään mitä tahansa päätöksiä, itse kunkin tulee toimia nöyrästi, Jumalan tahtoa ja yhteistä hyvää etsien, eri tavoin ajattelevia kuunnellen ja kunnioittaen, tosiasioihin pitäytyen, omia mielipiteitä epäillen ja ne huolellisesti perustellen. Jos emme menettele näin, kuinka voimme toivoa, että Jumala siunaa päätöksemme ja ne kantavat hyvää hedelmää?
Yhteinen kysely koskettaa tavalla tai toisella meitä kaikkia, mutta jokainen meistä on yksin Jumalan edessä ja jokainen meistä joutuu kysymään: olenko minä kantanut hyvää hedelmää? Mitä vastaat omasta puolestasi?
Et voi vastata myöntävästi, tai jos vastaat, se on huono merkki. Sillä emmehän me voi tuottaa itse hyviä hedelmiä, eikä niiden arvioiminen ole meidän vallassamme eikä meidän tehtävämme. Jeesus toteaa vuorisaarnassaan: “Hyvä puu tekee hyviä hedelmiä, huono puu kelvottomia hedelmiä. Ei hyvä puu voi tehdä kelvottomia eikä huono puu hyviä hedelmiä.” (Matt. 7:17,18) Toisessa vertauksessaan Jeesus puhuu viikunapuun asemasta viinipuusta ja sanoo: “Minä olen viinipuu, te olette oksat. Se, joka pysyy minussa ja jossa minä pysyn, tuottaa paljon hedelmää. Ilman minua te ette saa aikaan mitään.” (Joh 5:5) Kysymys on siis siitä, että jos me elämme yhteydessä Jeesukseen Kristukseen, me tuotamme väistämättä hyviä hedelmiä, ja jos meillä ei ole yhteyttä häneen, emme voi tuottaa hyviä hedelmiä teimmepä mitä tahansa.
Vain Jumala näkee sydämeen. Me näemme vain ulkonaiset teot emmekä voi tehdä pelkästään niiden perusteella päätelmiä hedelmän kantamisesta. Emme varsinkaan omalla kohdallamme. Hyvien tekojen tekeminen on toki hedelmän kantamisen edellytys. Eli jos emme palvele lähimmäisiämme, emme voi tuottaa Jumalan edessä hyviä hedelmiä. Mutta hedelmät näkee siis vain Jumala. Jos me ne näkisimme, söisimme ne. Sellainen on syntiin langennut ihmisluonto.
Niinpä meillä ei ole muuta mahdollisuutta kuin jäädä armon varaan. Ehkä Jumala näkee, että kannoimme menneen vuoden aikana jotain todellista ja hyvää hedelmää, mutta meidän näkökulmamme on se, että emme voi sanoa näin tapahtuneen.
Tämän vuoksi saatoin aluksi sanoa, että ylimääräinenkin meille annettu armon vuosi on päättymässä. Jumalan ajat eivät tietenkään ole sidottuja ihmisen ajanlaskuun ja kalenterivuosiin, ja vain Jumala tietää, mitä on edessämme. Mutta meidän täytyy joka hetki ajatella, että Jumalan meille antama aika tuottaa hyvää hedelmää on päättymässä. Erityisesti illalla käydessämme levolle ja erityisesti vuoden vaihtuessa meidän on syytä kiittää Jumalaa siitä, että hän antoi meille vielä tämän armon päivän ja vielä tämän armon vuoden. Jokainen päivä ja jokainen vuosi on meille ylimääräinen. Juuri nyt on parannuksen tekemisen hetki, ylimääräinen, päättymässä oleva hetki.
Parannuksen tekeminen on sana, joka johtaa ajatuksemme helposti harhaan. Sillä eihän siinä parannuksen tekemisessä, mistä Raamattu puhuu, ole kysymys siitä, että yritämme parannella itseämme. Jumalan edessä ei kannata yrittää tehdä uuden vuoden lupauksia. Jumalan edessä meidän täytyy tunnustaa, että kaikki meissä on tuomion alaista. Parannuksen tekeminen on sitä, että jätämme itsemme Parantajan käsiin sellaisina kuin olemme: syntisinä ja kaikkine synteinemme, jotka ovat meitä väkevämpiä ja joita emme pysty itse voittamaan.
Miten suuri asia onkaan, että armon aika ei ole vielä loppunut! Ja miten suuri asia on myös se, että olemme päättämässä vuotta 2010 parhaimmassa paikassa, täällä kirkossa, turvapaikassa. Se että olemme tänne tulleet, ei ole ansio, ei edes teidän kohdallanne, jotka olette täällä vapaaehtoisesti ettekä viran puolesta. Mutta täällä ei kysytäkään meidän ansioitamme, vaan Jeesuksen Kristuksen ansio luetaan meidän hyväksemme.
Vanhan liiton aikana saattoi rikokseen syyllistynyt etsiä turvapaikkaa temppelin alttarin äärestä. Mitään ehdotonta suojaa temppeli ei kuitenkaan antanut. Kirkotkin voivat toimia vainotuille turvaavapaikkoina, mutta täydellistä suojaa eivät nekään maallisessa mielessä tarjoa. Käsittämättömän suurta ja ihmeellistä on se, että meille lahjoitetaan täällä kirkossa täydellinen ja ehdoton turva ja suoja pyhän Jumalan edessä. Kirkko ei itsessään, rakennuksena, tätä turvaa anna, mutta se antaa, että Jeesus Kristus on täällä läsnä sanassa ja sakramenteissa.
Jumala on käsittämättömän pitkämielinen ja haluaa armahtaa meidät. Se mikä on jäänyt taakse, on tuomion alaista, mutta Jeesuksen tähden meitä ei tuomita, vaan meille julistetaan tässä armon hetkessä synnit anteeksi. Sen mikä on edessä, saamme jättää Herramme ja Vapahtajamme käsiin, niihin käsiin, joista mikään ei voi riistää meitä irti.