Vuosi 2006 on pian jäänyt taakse. Aika kuluu jatkuvasti vääjäämättä: sekunnit, minuutit, tunnit, päivät, vuodet ja vuosituhannetkin vaihtuvat. Ja se mikä on takana, on takana lopullisesti ja peruuttamattomasti. Mitään mennyttä emme saa takaisin. Vaihtaessamme paikkaa voimme tehdä paluumatkan, mutta menneeseen aikaan emme voi enää palata muutoin kuin ajatuksissamme.
Kreikan kielessä, Uuden testamentin alkukielessä, on kaksi aikaa merkitsevää sanaa. Toinen niistä, khronos, tarkoittaa ajan kulumista, juuri sitä aikaa, mitä kello ja kalenteri mittaavat. Tästä sanasta tulee esimerkiksi kronologia, ajanlasku.
Toinen sana, kairos, taas tarkoittaa määräaikaa, ratkaisevaa ajan hetkeä. Jeesus käyttää päivän evankeliumissa tätä sanaa, kun hän sanoo fariseuksille ja saddukeuksille, että taivasta he kyllä osaavat lukea mutta eivät aikojen merkkejä. Ihmiskunnan historian tärkein määräaika oli käsillä, mutta fariseukset ja saddukeukset olivat sokeita. He eivät ymmärtäneet eivätkä edes halunneet ymmärtää, mistä oli kysymys.
Jeesus oli kyllä antanut fariseuksille ja saddukeuksille aivan riittävästi erilaisia merkkejä. Päivän evankeliumin edellä kerrotaan, kuinka Jeesus ruokki muutamalla leivällä ja kalalla tuhansia ihmisiä. Jeesuksen tekemät ihmeteot olivat merkkejä siitä, että Jumalan valtakunta oli tullut lähelle, ja uusi aikakausi oli koittamassa. Fariseukset ja saddukeukset halusivat kuitenkin ajatella, että pahuuden voimat olivat kaiken takana. Mikään ei heille riittänyt eikä mikään saanut heitä vakuuttuneiksi, koska he kieltäytyivät uskomasta.
Fariseuksille ja saddukeuksille kävi kuten Vanhan testamentin faaraolle, joka ei päästänyt israelilaisia lähtemään Egyptistä. Kun erilaiset vitsaukset kohtasivat maata, Faarao lupasi, että israelilaiset saavat lähteä, mutta kun vitsaukset olivat ohi, faarao paadutti sydämensä ja perui lupauksensa. Lopulta Jumala kovetti faaraon sydämen niin, ettei tämä kuunnellut Moosesta ja Aaronia. Ehkä kysymys oli lähinnä siitä, että Jumala jätti faraon yksin, kun mikään ei auttanut. Silloin parannuksen tekeminen oli mahdotonta, koska yksikään ihminen ei tee parannusta, jos Jumala ei häntä kutsu, vedä häntä puoleensa ja puhu hänen sydämelleen.
Jumala on pitkämieleinen, mutta kun on käynyt ilmi, että ihmisen elämässä ei tapahdu suunnanmuutosta, Jumalan antama määräaika, etsikonaika on kulunut väistämättä loppuun. Fariseukset ja saddukeuksetkin jäivät yksin. Päivän evankeliumin lopussa sanotaan, että Jeesus “jätti heidät siihen ja lähti pois.” Mikään ei ole niin traagista ja kuin se, että Jeesus lähtee pois, hänen täytyy lähteä. Tätä ei yksin jäävä ihminen kuitenkaan ymmärrä, fariseukset ja saddukeuksetkaan eivät ymmärtäneet.
Jeesus toki antoi merkkiä vaativalle pahalle ja uskottomalle sukupolvelle merkin, Joonan merkin, mutta tämä merkki ei ollut Jeesuksen vastustajille myönteinen merkki, joka olisi saanut heidät uskomaan. Se oli heille päinvastoin kielteinen merkki, tuomion merkki, joka osoitti heidät syyllisiksi.
Joonan merkillä on kaksi merkitystä. Ensinnäkin se on ristin merkki, Jeesuksen kuoleman ja ylösnousemuksen merkki. Samalla tavoin kuin Vanhan testamentin profeetta Joona oli meripedon vatsassa, melkein kuolleena, kolme päivää, samoin Jeesus nousi kuolleista kolmantena päivänä synnin ja kuoleman voittajana. Fariseukset ja saddukeukset eivät ottaneet Jeesusta vastaan hänen ylösnousemuksensa jälkeenkään, kuten Apostolien teoissa kerrotaan.
Toiseksi Joonan merkki viittaa profeetta Joonan saarnatoimintaan. Niiniven kaupungin asukkaat, jotka olivat pakanoita, tekivät Joonan saarnan vaikutuksesta parannuksen, vaikka Joona ei edes tehnyt mitään ihmeitä eikä antanut merkkejä. Sen sijaan Jumalan oman kansan jäsenet torjuivat Jeesuksen hänen ainutlaatuisesta sanomastaan ja tekemistään tunnusteoista huolimatta. Näin Joona ja niiniveläiset olivat tuomion merkkinä niille, jotka hylkäsivät Jeesuksen.
Meidänkin elämässämme on ollut ja on ratkaisevia, käänteentekeviä määrähetkiä ja etsikonaikoja. Kaikkien meidän kohdalla oli kairos-hetki, kun meidät kastettiin kolmiyhteisen Jumalan nimeen ja otsaamme ja rintaamme piirrettiin ristinmerkki merkiksi siitä kenelle me kuulumme. Viimeinen määräaikamme on silloin, kun ajallinen elämämme päättyy, ja ikuisuus alkaa.
Vuoden vaihtuminenkin on määräaika, jolle annamme mielessämme erityisen merkityksen. Aika kuluu, mutta emme usein ajattele sitä. Vuoden päättyessä pysähdymme: Arvioimme mennyttä, suuntaudumme kohti tulevaa, josta emme voi sanoa mitään varmaa, ja joudumme tunnustamaan, että hiekka elämämme tiimalasissa vähenee koko ajan ja viimeinen määrähetkemme lähenee.
Jos olemme viisaita, ymmärrämme, että elämämme ratkaiseva määrähetki on juuri nyt, ja tartumme tähän hetkeen, kuten vanha viisaus meitä opettaa. Oikea hetkeen tarttuminen on sitä, että pysähdymme kuuntelemaan, mitä Jumalalla on meille sanottavana. Vai onko meille käynyt kuten aikoinaan fariseuksille ja saddukeuksille, eikä Jumalalla ole meille enää mitään sanottavaa, jolloin ristinmerkistä on tullut meillekin tuomionmerkki? Vai onko niin, että Jumala vielä puhuu meille, mutta hänen sanansa nuolet kimpoavat pois kovasta sydämestämme kuin kovasta kalliosta?
Täällä Sääksmäellä tämä vuodenvaihde on aivan erityinen määrähetki, kun Valkeakosken ja Sääksmäen seurakunnat yhdistyvät yhdeksi seurakunnaksi. On oltu eri mieltä ja jopa hyvin jyrkästi eri mieltä siitä, onko yhdistyminen hyvä vai huono asia. Yhdistämisprosessi on jättänyt jälkeensä haavoja ja käsitykseni mukaan varsin syviäkin haavoja.
Kristittyinä ja kristillisessä seurakunnassa emme voi emmekä saa ajatella, että aika parantaa haavat. Vaikka monet asiat saattavat ajan myötä unohtua tai haalistua, ne jäävät silti vaikuttamaan. Märkivän ja puhdistamattoman haavan laastaroiminen on kohtalokasta. Haavat voivat parantua vain niin, että emme anna armonaikamme valua hukkaan ja pyydämme Jumalaa puhumaan sydämellemme ja omalletunnollemme. Silloin me itse kukin tiedämme, mitä meidän tulee tehdä. Sillä eihän toki ole niin, että meidän laitamme on yhtä huonosti kuin fariseusten ja saddukeusten, eikä Jeesuksella ole meille mitään sanottavaa? Eikö sittenkin ole niin, että hänellä on meille paljon sanottavaa? Ja emmehän me koveta sydäntämme ja kieltäydy kuuntelemasta häntä?
Se on kyllä selvää, että haavojen paraneminen vie aina oman aikansa. Kaikki ei muutu hetkessä. Tärkeintä on, että meistä itse kukin ottaa ensimmäisen askeleen, ehkä pienikin, oikeaan suuntaan eikä odota, mitä muut tekevät – ja sitten toisen ja kolmannen askeleen ja aina niin monta askelta kuin on tarpeen.
Seurakuntien yhdistämisprosessiin voi kätkeytyä siunaus riippumatta siitä, oliko yhdistämispäätös itsessään hyvä ja perusteltu ratkaisu vai ei. Sillä jos me tartumme tähän hetkeen – minkä monet kokevat kipeänä – ja tutkimme itseämme Jumalan edessä ja teemme parannuksen yksilöinä ja yhteisönä, Herramme on kanssamme ja avaa eteemme uusia mahdollisuuksia ja teitä.
Oikea parannuksen tekeminen ei ole sitä, että yritämme parannella itseämme ja ajattelemme voivamme tehdä itse parannuksen. Jumalan täytyy tehdä parannus meissä. Vain hän voi meidät parantaa, vain hänen Poikansa Jeesuksen Kristuksen veri puhdistaa meidät synnistä. Oikea parannus tapahtuu ristin juurella. Rististä tuli tuomion merkki niille, jotka eivät tarvinneet Vapahtajaa, mutta risti on tarkoitettu armon merkiksi. Ristin luona on syntisellä paras paikka, ristin luota ei ajeta pois yhtään syntistä.