Ja nyt, Somero, oremos!
Saarna Somerolla uutenavuotena 2020 seurakunnan tullessa arkkihiippakunnan yhteyteen
Miltä näyttää, mihin ollaan menossa
Ja nyt! Katkelma Jesajan kirjasta alkaa tehokkaasti: ”ja nyt” luo odotuksen ilmapiirin. Nyt ollaan tässä tilanteessa, tässä ajassa ja paikassa – entäs nyt? Miltä näyttää, mihin ollaan menossa ja mitä on odotettavissa.
Siihen tapaan uusi vuosi tapaa alkaa. Vaikka jokainen toisaalta tietääkin, että vuoden voitaisiin sopia vaihtuvan yhtä hyvin missä muussa kohdassa tahansa, juuri nyt tuntuu sittenkin olevan se kohta, jossa sanotaan ”ja nyt!”. Vaikkei juuri kukaan itse asiassa oletakaan, että 2020 olisi käyttämättömänä jollakin tavoin laatuisampi kuin 2019 jo aivan loppuun kuluneena, silti tänään kokee olevansa uuden edessä enemmän ja todemmin kuin eilen.
Jotakin samankaltaista ja vastaavaa on siinä, että Someron seurakunta on tästä päivästä alkaen osa arkkihiippakuntaa. Toisaalta seurakunta jatkaa elämäänsä omassa paikassaan ja omassa kutsumuksessaan olla hyväksi oman paikkakuntansa ihmisille. Se on edelleen osa yhtä ja samaa kirkkoa ja se kuuluttaa ja todellistaa yhtä ja samaa Jumalan valtakuntaa. ”Ja nyt” se toisaalta katsoo uusia aikoja kohti uudessa hengellisessä yhteydessä Turun arkkihiippakunnassa ja sen Paimion rovastikunnassa. Uusi yhteys on toki myös ikiaikainen: Turun hiippakunta kun on ”kaikkien hiippakuntien äiti”, liittyminen siihen merkitsee aina myös paluuta alkuperäiseen.
Ja nyt – näin sanoo Herra … älä pelkää
Postmodernia aikaa ja elämänotetta on luonnehdittu niinkin, että siinä mikä tahansa voidaan taivuttaa koskettamaan mitä tahansa. Vaikka onkin hiukan hämärää, mitä se postmoderni oikein onkaan ja eletäänkö sitä edelleen vai menikö se jo, tuo taivuttamiskuva sopii hyvin siihen, missä me nyt sanomme ”ja nyt!”. . Me jatkamme ja välitämme jotakin niin ikiaikaista, että se on melkeinpä ajatonta. Me emme tee sitä siksi, että yrittäisimme saada ajan juoksemaan takaisinpäin, vaan sen vuoksi, että meidän oman aikamme ihmisten turvattomuus olisi taivutettavissa armoon, että ahdistus osuisi toivoon ja että paniikki taipuisi mielen ja sielun rauhaan.
Jesajan kirjan arkaainen viesti taipuu kohti kaikkien aikojen huolia ja murheita. Se on kirjoitettu tilanteessa, jossa kaikki on menetetty. Kaikki yhteiskunnallisen järjestyksen ja uskonnollisen toiminnan tukipilarit olivat kaatuneet – mennyttä olivat niin kuningas ja valtio kuin temppelikin. Kansan johtava kerros oli pakkosiirretty Babyloniaan. Sen täydellisempää katastrofia ei voi hevin kuvitellakaan – mutta juuri tuossa ”Baabelin vankeudessa” on laukaistu: ”Ja nyt – näin sanoo Herra … älä pelkää … minä olen sinun kanssasi.”
Babylonian pakkosiirtolaisuus pakotti läpiajattelemaan koko uskonnon uudelleen. Siellä kasvoi myös uusi kokemus Jumalan läsnäolosta: ”Minä olen sinut nimeltä kutsunut, sinä olet minun.” Jumalalla on täten nimetty kanssakäymisen osapuoli, Jumala on vuoropuhelussa nimeämänsä keskustelukumppanin kanssa. Jumala on kansaansa minä/sinä-suhteessa, jossa toinen ei ole vain pelkkä kohde. Me olemme vastapäätä persoonaa, emme kasvotonta jumaluutta.
Tulevaisuus kyllä on.
Pakkosiirtolaisuuden jälkeen jumalanpalvelus keskittyi voimakkaasti Jerusalemin temppeliin, mutta meidän elämäntodellisuuttamme taipuu enemmänkin koskettamaan tämä lupaus: ”Kun kuljet vesien halki, minä olen sinun kanssasi, kun virtojen poikki, ne eivät tempaa sinua mukaansa, kun astut tulen lävitse, sinä et pala eikä liekki sinua polta.” Jumalan kansa on liikkeellä. Se vaeltaa ja kohtaa kulkiessaan paitsi kaikkea hyvää ja kaunista myös uhkaavaa ja tuhoavaa. Yhtä kaikki, Jumala on läsnä, kanssa ja lähellä.
Kristityt ovat taipuvaisia yhtymään tähän kaiken menettäneiden pakkosiirtolaisten uskonkokemukseen. Jumalan kansan tie näyttää useinkin painuvan pimeään ja niin tekee itse kunkin Jeesuksen seuraajan polkukin. Jeesuksen seuraajan nimenomaan: Jeesus jos kuka menetti kaiken viimeistään silloin, kun hän huusi ”Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit!” Yhä edelleen on käsittämätöntä ja ymmärryksen ylittävä uskon mysteeri, miten tuo täydellinen alennus kääntyi elämän, toivon, luottamuksen ja Jumalan läsnäolon ylösnousemukseksi.
Ja nyt! Uusi vuosi on alkamassa Someron seurakunnassa, Someron seurakuntalaisille ja kaikille somerolaisille. Toisin kuin ehdimme jo tottua, vaurastumisen ja kaikenlaisen hyvinvoinnin vuosi vuodelta edistyessä, tulevaisuus ei automaattisesti avaudukaan lupauksiksi ja mahdollisuuksiksi. Ellei edessäpäin näytäkään suorastaan pimeältä, hämärä tulevaisuus kyllä on. Millainen onkaan ympäristön, talouden tai poliittisten rakenteiden kestokyky ja kantokyky? Miten pitävät pintansa kulttuuri, arvot ja sivistys? Ja miten osata elää ihmisiksi yhä riitaisammassa vastakkainasettelujen maailmassa?
Realismi ja toivo
Tässä yhdessä ja samassa maailmassa myös seurakunnat elävät. Jäsenissään ja rakenteissaan ne kokevat kaiken saman kuin muutkin. Vielä erikseenkin kirkko on keskellä suurta taloudellista, toiminnallista ja kulttuurista murrosta: ei vielä tänä vuonna, mutta koht’siltään me näytämme ja tunnumme kovin toisenmoiselta kuin se sellainen jotakuinkin itsestään selvä kansankirkko, jollainen me vielä viime vuosituhannella olimme.
Viime vuonna me puimme arkkihiippakunnassa muutoksen sanoiksi realismi ja toivo. Haikailu menneeseen on turhaa, oli menneisyys sitten kuinka hyvä tahansa. Tosiasiat ovat tosiasioita – mutta kun suostuu katsomaan niitä silmiin, huomaa totuuden myös vapauttavan. Vaikka onkin sekä surullista että käsittämätöntä, että niin moni kastettu kristitty on jättänyt seurakuntansa – ja vaikka kristittyjen yhteisön voimavarat sen myötä ovatkin huvenneet – me emme jätä ihmisiä, vaikka ihmiset jättäisivät kirkon.
Tällainen on meidän tilamme ja tilanteemme: toisaalta huikeasti parempi kuin Baabelin vankien, toisaalta siinä mielessä vastaava kuin noiden Vanhan testamentin pakkosiirtolaisten, että todellisuus haastaa meitä uuteen elämänmuotoon ja uuteen uskontulkintaan. Realiteetit tulevat niin tänä vuonna kuin tulevinakin vuosina hellittämättä kysymään meiltä, mistä meidän uskossamme viime kädessä onkaan kysymys. Kehen me luotamme ja miksi ja mitä sitten? Mihin me toivomme perustamme; miksi on perusteltua toivoa eikä olla toivoton tai epätoivoinen ylimalkaan?
Oremos, älä pelkää!
Arkaainen, ikiaikainen ja aikakaudet ylittävä vastaus on Jesajan kirjan sanoissa ”Älä pelkää. Minä olen lunastanut sinut. Minä olen sinut nimeltä kutsunut, sinä olet minun”. Siinä on vastaus kysymykseen toivosta, että Jumala antaa toiselle osapuolelle nimen ja tekee sen sillä tavoin näkyväksi. Kun Jumala on antautunut minä/sinä-suhteeseen niin kansansa kuin sen jäsentenkin kanssa, hän ei selvästikään siitä vetäydy: siksihän me joulua niin perinpohjaisesti juhlimme, että Jumalan kohdattavuus ja läsnäolo lyödään lopullisesti lukkoon. Kävi kuinka kävi, niin maailmassa, yhteiskunnassa, kirkossa, seurakunnassa, perheessä kuin yhden ihmisen elämässäkin, Jumalan läsnäolo Kristuksessa ei väisty, vähene eikä katoa.
Somerolaisille on tietenkin perin juurin tuttua, että Somero on lopusta alkuun luettuna oremos. Minulle se tuo mieleen matkan El Salvadoriin; Salvadorin luterilainen kirkko on arkkihiippakunnan ystävyyskirkko. Milloin missäkin tilanteessa piispa Medardo Goméz avasi yhdessäolon tai lopetti tilanteen kehotuksella ”oremos”, rukoilkaamme. Rukous solahti milloin mihinkin yhteyteen aina yhtä konstailemattomana, ei ahtopaineella, vaan vapaasti hengittäen. Ilmankos piispa Medardo tuolloin totesikin: ”Teologisesti ja pastoraalisesti me olemme omavaraisia, vaikka taloudellisesti emme vielä olekaan.”
Oremos, Somero! Seurakuntiemme taloudellinen omavaraisuus on yhä maailman mittakaavassa huikea, mutta ohenemassa yhtä kaikki. Pastoraalinen tai hengellinen ”omavaraisuus” taas on Jumalan varassa olemista. Se on luottamusta Jumalan läsnäoloon ja luottavaista asettumista kuulolle ja puhelemaan persoonallisen Jumalan kanssa. Se on oman elämäntodellisuuden taipumista yhteen ikivanhan lupauksen kanssa: ”Älä pelkää. Minä olen lunastanut sinut. Minä olen sinut nimeltä kutsunut, sinä olet minun.”