Päivän evankeliumiteksti on osa kertomussarjaa, jossa Jeesus puhuu kääntymisestä ja parannuksesta. Tämäkin katkelma jatkaa samalla linjalla, vaikka tuokin armon uutena ulottuvuutena parannuksenteon vaatimukseen.
Jeesuksen kuulijat tuskin saattoivat erehtyä tämän vertauksen osoitteesta: Hän puhui heistä ja heidän kansastaan. Jeesus puhui usein tuomion sanoja maalleen, vaikka niiden takaa kuulsi selvästi tuskaisa rakkaus heitä kohtaan. Hän ei suostunut puhumaan hallitsijoita miellyttääkseen leppeitä lässynlässyn-sanoja. Hänen tehtävänsä ei ollut olla tarinankertoja, joka pitää kansan hyväntuulisena ja helposti hallittavana. Tätä hallitsijat odottivat ja tähän alistui liian moni saarnamies.
Jos Jeesus puhuisi Suomelle, niinkuin puhui Israelille, asettaisimme Hänen isänmaallisuutensa vähintäänkin epäilyksenalaiseksi ja SuPo pitäisi varmasti häntä silmällä valtiolle mahdollisesti vaarallisena henkilönä. Kun ajattelemme asian näin ja annamme hänen totuudenvaatimukselleen koko sen vaatiman painoarvon, ei ole yhtään ihme, että Hänet ristiinnaulittiin.
Tässä vertauksessa Jeesus sanoo Israelin olevan etuoikeutettu – kuten oliivipuu viinitarhassa. Sillä oli aurinkoinen rinne kasvupaikkana ja se kohosi korkealle viiniköynnösten yläpuolelle.
Sillä ei ollut tarvetta taistella valosta, taivas oli kokonaan sen.
Ulkopuolisen silmin Israelin historia oli täynnä vaikeuksia ja vastoinkäymisiä, mutta todelliset siunaukset eivät aina ole näkyviä: Israel eli liitossa Jumalan kanssa. Sillä oli keskuudessaan Jumalan sanansaattajia, profeettoja ja sillä oli tehtävänä kuuluttaa Jumalan tahto koko maailmalle. Tämä oli se etuoikeus, aurinkoinen viinitarha.
Etuoikeudet tuovat vastuun, kuten tavallisesti. Aateluus velvoittaa – kuten muinoin sanottiin. Oliivipuun tehtävä ja tarkoitus on tuottaa hedelmää. Lehdet ja niiden tuoma varjo ei ole hedelmien korvike – ainakaan viinitarhassa, jossa se vie valoa viiniköynnöksiltä.
Israel oli tyytynyt kasvattamaan vain lehtiä – kiihkeä varallisuuden ja vallan tavoittelu oli jättänyt syrjää sen varsimaisen tehtävän, Jumalan tahdon julistamisen ja toteuttamisen. Kuitenkin Jumala on kärsivällinen: Hän on jatkuvasti etsinyt siitä hedelmää löytämättä mitään. Kuitenkin ratkaisevaa tuomiota lykätään – armonaika jatkuu yhä. ”Katsotaan tuottaako se ensi vuonna hedelmää…”
Elämme uutta vuotta ja olemme varmaan jokainen tehneet jonkinlaista tilinpäätöstä menneestä vuodesta. Saatamme olla hyvinkin tyytyväisiä saavutuksiimme tai sitten olemme masentuneita saamattomuudestamme tai epäonnistumisistamme.
Mikäli teemme tätä tilinpäätöstä Jumalan Sanan äärellä, meitä saattaa kauhistaa tämä Jeesuksen vaatimus hedelmistä. Enhän minä osaa1enkä pysty tuohon, mitä Jeesus vaatii.
On totta, että tästäkin vertauksesta meillä on paljon opittavaa – kyllä se pätee meihin suomalaisiin kristittyihin siinä, missä Jeesuksen ajan juutalaisiinkin. Meidätkin on kristittyinä asetettu etuoikeutettuun asemaan ja me olemme kansana keskittyneet lähinnä BKT:n kohottamiseen ja yksilöinä elintasomme nostamiseen. Lehtiä on mutta onko hedelmiä?
Kuitenkaan Jumala ei vaadi meiltä mitään mahdotonta. Hän haluaa vain meidät. Ei puolikasta meistä vaan kokonaan. Hän haluaa täyttää meidät rakkaudellaan niin täyteen, että se näkyy ulospäinkin. Hedelmät näkyvät, jos me annamme Jumalan rakkauden vaikuttaa meissä. Se edellyttää jatkuvaa suunnan tarkistusta, parannusta. Luonnostamme me olemme itsekkäitä ja palvelemme mielellämme mammonaa. Tämä luontainen taipumuksemme ja Jumalan rakkaus ovat meissä jatkuvassa kamppailussa keskenään. Jos haluamme rakkauden voittavan, se voittaa. Mutta jos olemme itsekkäitä, ei Jumala tule väkisin muuttamaan meitä.
Jeesuksen vertauksen avoin loppu antaa kertomukselle kantavuutta: mitä tuleva vuosi tuo tullessaan? Tuoko se hedelmän, tuoko se uuden armonajan vai joko se tuo kirveen, joka katkaisee hedelmättömän puun?