Kukaan ei aavistanut mitään.
Tämän päivän raamatuntekstit ovat järkyttävän kohtikäyviä viikonlopun tapahtumien keskellä. Viime viikkoina ja päivinä olemme jälleen päivitelleet, miten nopeasti aika kuluu. Eihän siitä kauan ole, kun jouluvalot kerittiin kasaan ja viimeinenkin joulusta muistuttanut koriste kannettiin piiloon. Ja eikös vain jo tällä viikolla on juotu kaupassa ensimmäiset joulukahvit. Taustalla tunnelmaa marraskuun vesisateelle loivat joululaulut. Ensimmäiset valot ilmestyivät teiden varsille ja kaupan hyllyille jo lokakuussa. Miten se onkin, että viikossa tuntuu olevan vain maanantai ja sitten perjantai? Jotain muutakin siinä välissä lienee, mutta päivät ja viikot kuluvat niin nopeasti.
Ne muinaiset roomalaiset opettivat, että Carpe diem! Tartu hetkeen! Monet ajattelevat, että se sanonta kuvaa ajan nopeaa kulumista. Elämä on kuin tiimalasi, jossa hiekka valuu koko ajan. Ja jos olet tarkkaillut
tiimalasia, huomaat, että viimeiset hiekanmurut katoavat alempaan lasiin todella nopeasti. Sellaiseltahan elämä usein tuntuu. Mitä minä tekisin, on usein lapsen kysymys, kun aika ei tunnu millään kuluvan.
Jouluaattona joulup ukkia ei vain kuulu. Kuinka loputtoman pitkiä ovatkaan muistoissamme lapsuuden
kesät? Mutta työelämän keskellä ja vanhempanakin aika tuntuu usein kuluvan kiihtyvällä vauhdilla, kuin tiimalasin viimeiset hiekanjyvät. Kalenterin päivät muistuttavat vain si itä, että kaikki on ohimenevää ja
kaikki katoaa nopeasti. Onko silloin se hetki, johon pitää tarttua? Että ehtisi vielä tämän ja tuonkin ?
Täytyy elää nopeammin! Se on meidän aikamme vastaus. Kaupan kassajonossa joku tuskaantuu, kun edellä
asioiva laske
e kolikoitaan. Auton mittarin pitää näyttää aina hieman yli sallitun ja ohittaa pitää, vaikka
seuraavissa liikennevaloissa oltaisiin aivan yhtä aikaa. Puhelimen viestit, whattsupit ja naamakirjan
päivitykset on tarkistettava ruokapöydässä, auton ratissa
ja joskus kirkossakin, jotta elämä ei vain pääsisi
livahtamaan ohitse. Jos
jotain
ei tapahdu koko ajan, elämä käy tylsäksi ja tylsäähän ei saa olla.
Mutta eikö
hyvin usein tämän kaiken hinta ole se, että
emme oikeasti tartukaan hetkeen?
Olemme aina joss
akin
muualla, emme oikeastaan koskaan läsnä juuri siellä, missä todellinen elämä on eli tässä ja nyt. Tosin sekin
ajatus on tuotteistettu, että voisi välillä olla läsnä omassa elämässään. Sille on annettu nimikin:
downshifting. Varmaan sellaiselle on ol
emassa kalliita kurssejakin, et
tä osaa olla tekemättä mitään.
Kyllähän Raamattukin puhuu tietyllä tavalla ajan kulumisesta. Psalmin ajatus ihmisestä kedon ruohona tai
kuihtuvana kedon kukkana on melkeinpä liian realistinen ja kipeä.
Kun tuuli käy yli, e
i häntä enää ole eikä
hänen asuinsijansa häntä tunne.
Ja näinä kahtena viimeisenä kirkkovuoden pyhänä ennen adventtia
puhutaan erityisesti ajan kulumisesta. Mutta Raamatussa ajan kulumiseen on toinenkin näkökulma. Aika ei
vain kulu eikä kaikki ole vain
katoamaan tuomittu, sillä aika myös
täyttyy.
Kun aika ei kulu, vaan täyttyy,
mukana on jo tulevaisuus. Ei haikailla vain menneitä ja menetettyjä mahdollisuuksia, vaan katsotaan kohti
jotakin uutta. Tiimalasin hiekka kyllä valuu, mutta eihän se hukkaan m
ene. Yläpuoli tyhjenee, mutta alaosa
täyttyy sitä mukaan. Viimeinenkin murunen otetaan talteen.
Tämän valvomisen sunnuntain ja ensi sunnuntain, tuomiosunnuntain, nimetkin kuulostavat ainakin
hieman
uhkaavilta. En kuitenkaan usko, että saarnaajan tarvit
see enää maalailla lisää uhkakuvia siitä, mitä
merkitsee se, että maailmassa on myöhäinen ilta. Valot himmenevät ja varjot pitenevät. Jokainen osaa
television ja netin äärellä maalailla niitä piruja ja perkeleitä aivan itsekin.
Pariisin kauhistuttavien tekojen
keskellä
ja tämän maailman pahuuden edessä
m
eidän kristittyjen tehtä
vä onkin ennen kaikkea kysellä, mikä
on Jumalan vastaus tähän kaikkeen? Vaikeneeko Jumala, antaako tiimalasin valua tyhjiin? Vai onko hänellä
jotakin varattuna tulevaisuuden varalle? Tässäkö tämä oli vai vieläkö saamme nähdä uuden aamun ja
uuden päivän?
J
eesus kehottaa meitä kolmeen asiaan. Tämän päivän evankeliumissa hän toistaa moneen kertaan:
Valvokaa, olkaa valmiit!
Mutta sitä ennen hän on kehottanut:
Nostakaa päänne!
Ja vielä:
Rukoilkaa
itsellenne voimaa!
Siis
Nostakaa päänne! Valvokaa! Rukoilkaa its
ellenne voimaa!
Sille, joka on valvonut yöllä huolien ja surun tai kivun uuvuttamana, kehotus valvomiseen ei ainakaan ole
myönteinen ajatus. Yöllä valvoessa huolet vain kasvavat. Ei auta siis sellainen valvominen, jonka toinen
nimi on murehtiminen. Se
katsoo vain taaksepäin eikä näe tulevaisuudessa mitään hyvää. Sellaiselle usein
Jumalakin vaikenee. Toivoa ei ole eikä
lohdutusta kuulu. Sen vuoksi v
alvominen ja kehotus pä
än
nostamiseen liittyvät yhteen.
Millainen ihminen voi nostaa päänsä? Kun koira
havaitsee ympäristössä jotain mielenkiintoista, se nostaa
päänsä, höristää korviaan ja
katselee ympärilleen valppaana.
Mitä onkaan tulossa? Miksi me nostamme
päämme? Siksi, että Kristus on tulossa!
Me emme tiedä päivää emmekä hetkeä, mutta me tiedämme
va
rmasti, että Jeesus on tulossa.
Jumala ei ole jättänyt meitä oman onnemme nojaan kaikkien pitenevien
varjojen keskelle, sillä kaikesta huolimatta tämä maailma on Jumalan maailma, toivon maailma. Maailma ei
kulje kohti lopullista tuhoa, vaan kohti kaiken
täyttymystä. Aika ei kulu, vaan täyttyy.
Viisauden kirjassa
sanotaan Jumalasta näin:
…
sillä sinä
rakastat kaikkea olevaa etkä inhoa mitään luomaasi
–
jos jotakin olisit
vihannut, et olisi luonut sitä.
Jos et jotakin olisi halunnut,
kuinka siitä olisi
tullut mitään pysyvää? Jos et
jotakin olisi kutsunut elämään, kuinka se olisi säilynyt hengissä?
(Viis. 11: 24
–
25)
Jeesus tulee varmasti aikojen lopulla
, mutta hän tulee aina keskellemme silloin, kun luemme tai
kuuntelemme hänen sanaansa. Ja silloinkin
hän tulee, kun vietämme ehtoollista. Hän on läsnä leivässä ja
viinissä. Siksi meidän ei tarvitse viettää jumalanpalvelusta jotenkin häveten, salassa tai sivuille vilkuillen.
Saamme nostaa päämme, sillä Kristus tulee.
Rukoilkaa itsellenne voimaa!
Voim
an pyytäminen on rukousta Pyhälle Hengelle, sillä häneltä saamme
voiman. Yksin valvominen uuvuttaa. Siksi me saamme pyytää valvomiseen voimaa Pyhältä Hengeltä.
Valvominen on myös sitä, että me jaamme niitä lahjoja, joita Pyhä Henki meille antaa. Joku o
saa lohduttaa
häntä, jota yölliset murheet painavat. Toinen ilahduttaa musiikin lahjoilla. Joku tuo kirkkoon hänet, joka ei
tänne muuten pääsisi. Valvominen on myös sitä, että huolehdimme toinen toisestamme. Että olemme
läsnä omassa, mutta myös toisten
ihmisten elämässä. Jos me muistamme rukoilla myös voimaa Pyhältä
Hengeltä, meidän jumalanpalvelukseemme ja elämäämme heijastuu jo valoa tulevasta elämästä. Sitä kohti,
aamunkoittoa kohti, me olemme matkalla.