1.
Lähetystyöntekijät ovat liikkuvaista väkeä. Meidän perheemme elämään kuului toistakymmentä vuotta kulkeminen Suomen ja Saksan väliä. Eikä se ole vieläkään päättynyt. Kun on kerran lähtenyt, on aina matkalla. Nyt, kun olemme jälleen jo kauan asuneet Suomessa, yksi lapsistamme opiskelee toisessa kotimaassamme, ja sen tähden meidän, vanhempien, matkat sinne jatkuvat yhä.
Enää ei kuitenkaan pakata autoa eikä lukita Saksan kodin ovea vuosittaista Suomen kesälomaa varten. Emme ole enää myöskään siinä tilanteessa, johon parin, kolmen vuoden ajaksi jouduimme. Hankimme lomakodin Suomesta. Kalliiksi se tuli, mutta oli siihen sitten myös helppo muuttaa, kun Saksan kodin ovet sulkeutuivat lopullisesti takanamme.
Ja nyt on poissa siis myös se huoli, joka meitä, huolettomia, tahtoi vaivata varsinkin noiden viimeisten vuosien aikana. Kun olimme Saksassa, mietimme, kuinka kotimme Suomessa pärjäsi. Ja kun palasimme Suomesta Saksaan, aina vähän sydäntä kylmäsi: Onkohan Rheinhessenin kodissamme kaikki hyvin?
No, yleensä oli. Koskaan ei mitään pahempaa tapahtunut. Herra piti hulluistaan hyvää huolta.
Ja maallistahan sekin vain olisi ollut, jos tuli olisi tuhonnut kotimme tai rosvo ryöstänyt sen. Tilapäistä meidän asumisemme täällä joka tapauksessa on. Sillä ei meillä ole täällä pysyväistä kaupunkia, vaan tulevaista me etsimme. (Hebr. 13:14)
Mutta kyllä se silti olisi melkoisesti kouraissut sydänalaa, jos kotiin tullessamme olisimme löytäneet avoimena repsottavan oven ja sisältä hävityksen kauhistuksen. Helppoahan kotiimme olisi ollut murtautua. Kun lähdimme kumpaan suuntaan tahansa, koti jäi aina yksin toiselle kotiseuduistamme. Kukaan ei jäänyt pitämään siitä huolta, ellei sähköistä varashälytintä oteta lukuun.
Oikeaa vartijaa meillä ei kuitenkaan ollut, ei Suomessa eikä Saksassa. Tilanteemme oli toisenlainen kuin esimerkiksi Istanbulin Luterilaisen Kirkon työntekijöillä. Istanbulissa, Bosporin rantojen metropolissa, on tavallista myös keskiluokan parissa, että asutaan porttivahdin vartioiman alueen sisälle rakennetuissa taloissa. Koin sen jälleen kerran saadessani pari viikkoa sitten tehdä unohtumattoman työrupeaman tuossa minut aina uudelleen otteeseensa kietovassa suurkaupungissa.
Jumalan suurena ihmeenä Istanbuliin on syntynyt Turkin historian ensimmäinen turkinkielinen luterilainen kirkko. Tämän kirkon työntekijöitä sain olla kouluttamassa. Paljon enemmän kuitenkin sain kuin pystyin antamaan. Sain kokea syvää Kristuksen omien keskinäistä rakkautta. Sain uutta innostusta omassa työssäni evankeliumin ihmeellisen armon palveluksessa, sen, jota ei voi kahlita ja joka etenee sielläkin, missä maaperä on kivinen ja missä tarvitaan vartija kotipihan portille.
2.
Niin: moneen kertaan ehdin tervehtiä portinvartijaa, joka vahti minut majoittaneen ystäväperheen kerrostaloasuntoyhtiön pihaa, sisääntulijoita ja ulos lähteviä. Günaydın, iyi akşamlar hyvää huomenta, hyvää ehtoota! Tuntui turvalliselta tervehtiä lähtiessä ja myöhäänkin palatessa ystävällistä nuorta miestä, joka kopissaan valvoi minunkin turvallisuuttani.
Myös Jeesuksen tämän päivän vertauksessa valvotaan. Rikkaan talon isäntä on lähtenyt ulkomaanmatkalle ja jättänyt kartanonsa palveluskunnan hoidettavaksi. Talonväestä on pidettävä huolta ja taloa vartioitava yöt ja päivät.
Niinpä vahtikoppi on aina miehitetty. Yölläkin siinä palaa valo. Se palaa siinä varkaiden ja muiden hämärämiesten varalta, mutta myös, koska isäntä saattaa palata matkaltaan koska tahansa kotiin, ja silloin pitää vartijan olla paikallaan toivottamassa talon herra tervetulleeksi ja kumartaen avaamassa hänelle ovi.
3.
Ovenvartija siis valvoo, kun muu väki menee jo nukkumaan. Mutta yö on pitkä. Mitään erityistä ei tapahdu. Isäntää ei kuulu, mutta ei myöskään rosvoja eikä ryöväreitä. Kuinka vartija saa aikansa kulumaan? – Istanbulin kyläpaikkani portinvahti kuulemma luki kopissaan Koraania. Me voimme kuitenkin ajatella, että Jeesuksen vertauksen miehellä oli pöydällään avattu Raamattu hänen valvoessaan ja odottaessaan Herransa paluuta.
Vai katseliko hän sittenkin televisiota? Lukiko hän kenties sanomalehteä? Vai Aku Ankkaa?
Entä sinä?
Sillä eihän tässä sittenkään ole puhe mistään tavallisesta talosta eikä kartanosta, ei asuntoyhtiöstä eikä sen portinvartijasta, vaan Jumalan seurakunnasta ja meistä. Jeesus puhuu valitsemilleen apostoleille Kirkosta, viimeisistä ajoista ja omasta paluustaan kirkkaudessa tuomitsemaan eläviä ja kuolleita. Jeesuksen vertauksessa kysytään, mitä me teemme odottaessamme sitä päivää, joka tulee kuin varas yöllä, mutta jonka kaikki näkevät kuin salaman, joka leimahtaa idästä länteen.
Ennen kaikkea kysytään, mitä tekevät ne, jotka on asetettu ovenvahdin virkaan siinä talossa, joka ei ole rakennettu tiilistä eikä hirsistä, vaan ihmisistä, uskovista eli elävistä kivistä. Se on rakennettu Herran itsensä eli Peruskiven päälle niiden aineksien avulla, jotka me olemme saaneet apostolien ja profeettojen kautta, heidän ollessa ensimmäisiä kiviä rakennuksessa, jonka kulmakivenä on Herra Jeesus Kristus itse. Tämän Herran huoneen ovella istuu vartija. Hänen tehtävänään on valvoa, etteivät varkaat ja rosvot pääse tekemään tuhojaan talossa ja ettei kukaan huomaamatta pääse livahtamaan ulos ja hukkumaan portin takana vellovaan ihmisten virtaan, joka niin helposti vie Jumalan lapsen mukanaan.
Mutta ennen kaikkea vartijan tehtävänä on odottaa Herransa paluuta. Nähdessään tämän saapuvan, hänen tulee herättää koko talonväki myös syvimmän yön hetkellä huutaen: Katso, Ylkä saapuu! Sytyttäkää joutuin lamppunne ja rientäkää Häntä vastaan! Jumalan Pojan hääjuhlat alkavat!
4.
Rakkaat veljet ja sisaret. Yö on jo pitkällä. Kirkkovuodessa muistamme kohta sitä Viimeistä päivää, jonka jälkeen ei enää koskaan sanota huomenna, jos Jumala suo. Ja vaikka meidät on kristittyinä, suomalaisina ja maailmankansalaisina kutsuttu elämään tuhon voimia padoten ja elämän puolesta taistellen, meistä näyttää siltä, ettei vain kirkkovuosi, vaan myös pelastushistoria on lopuillaan. Koemme, että Herramme paluu on lähempänä kuin koskaan ennen.
Ja juuri tässä tilanteessa Hän odottaa paljon niiltä, jotka Hän on asettanut hoitamaan ja oman talonsa väkeä ja varjelemaan sitä susien ja rosvojen hyökkäyksiltä, niiltä, jotka on valittu, kutsuttu ja vihitty seurakunnan kaitsijan virkaan. Mutta silti Herramme odottaa jotakin myös kaikilta niiltä, jotka kuuluvat Hänen omiensa joukkoon. Hän sanoo pyhille apostoleille valvokaa, mutta jatkaa heti perään: Minkä minä teille sanon, sen minä sanon kaikille: valvokaa.
Käsky valvoa ei siis koske vain meitä, portinvartijan virkaan asetettuja. Se ei koske ainoastaan huoneenhaltijaa, josta Jeesus toisessa vertauksessaan puhuu. Huoneenhaltijan virkana on Jumalan sanalla ja sakramenteilla ruokkia ja hoitaa seurakuntaa niin, että jokainen saa annoksensa ajallaan ja pysyy siinä kunnossa, että vaivalloinen vaellus kohti Taivaan kotia voi jatkua. Silti Herra sanoo kaikille omilleen: Valvokaa!
5.
Mutta mitä on valvominen, josta Jeesus puhuu? – Sen me tietenkin ymmärrämme, ettei se tarkoita fyysistä hereillä oloa. Eihän sellaista kukaan jaksa. Terveys siinä menee, jos sellaista yrittää. Liian moni tietää omasta kokemuksestaan, mitä se on, kun ei saa nukutuksi, vaikka haluaisi. Se tästä nyt vielä puuttuisi, että pitäisi pitää itsensä keinotekoisesti hereillä, niin kuin muslimimystikkojen on väitetty tehneen sen Etiopiasta kotoisin olevan ja Arabian ja Konstantinopolin eli Istanbulin kautta meille tulleen juoman avulla, jota täälläkin on opittu kovasti juomaan, eikä vähiten hengellisissä piireissä. Tiedätte kyllä.
Ei, ei Jeesus meiltä siis edes hyvän kahvin avulla halua viedä yöunta. Hengellisestä valvomisesta Hän meille puhuu. Mutta mitä se sitten on? Voinko hengellisesti valvoessani lukea sanomalehteä tai katsoa televisiota?
Enkä puhu nyt vertauskuvin, vaan aivan käsinkosketeltavasta todellisuudesta. Kysyn, nukkuuko hengellisessä mielessä sellainen kristitty, jonka elämässä on muutakin kuin välttämätön arjen työ, yön lepo ja kaiken muun ajan täyttävä Raamatun ja hengellisen kirjallisuuden tutkiminen, rukous ja jumalanpalvelukset? Onko sellainen uskova jo puoliksi kääntynyt pois Herran tieltä, joka harrastaa muutakin kuin evankelioimistyötä kaduilla ja kujilla tai talkoohommia lähetyksen hyväksi? Onko suruton ja maailmanlapsi sellainen porttivahti, joka valvoessaan lukee Raamatun ohella myös päivän lehteä, kuuntelee radiosta musiikkia ja ehkä jopa katsoo televisiosta illan elokuvan, jos se on hyvä, ei rivo eikä mässäile väkivallalla? Ovatko Herransa paluun unohtaneet ne talon väestä, jotka eivät vain koko ajan siivoa ja järjestä ja siinä ohessa hiukan haukkaa voileipää, vaan jotka ehtoolla kokoontuvat palvelusväen keittiön pöydän ääreen hyvän ruoan, juoman ja iloisen keskustelun pariin?
6.
Eivät tietenkään! Eivät he tee syntiä myöskään silloin, kun he päivän työstä väsyneinä ja hyvin syötyään nukkuvat makeasti iloisen illan päälle. Itse asiassa he voivat olla juuri sellaisina niitä palvelijoita, jotka valvoen odottavat Herransa paluuta, kun he palvelustyönsä lomassa myös itse nauttivat hyvän Herransa hyvistä lahjoista jakaen ne kiitollisina toisten palvelijoiden kanssa.
Mutta tilanne voi olla myös kokonaan toisenlainen: ilta palveluskunnan keittiössä ei päätykään yhteiseen rukoukseen ja iltavirteen, vaan jatkuu ja jatkuu. Portille asti kuuluu aina vain kovempi naurunremakka, joka aamuyöllä päättyy tappelunnujakkaan ja sen jälkeen kuorsaukseen. Kiitollisesta ja iloisesta Jumalan lahjojen jakamisesta ei ole enää kuin muistot jäljellä, kun aamu valkenee ankeana palvelusväen keittiössä.
Suruttomina nukkuvat Herran silloin saapuessa ne koijarit, jotka luulivat Hänen vielä viipyvän matkallaan ja alkoivat kohtuuden ja kiitollisuuden unohtaen ilta toisensa jälkeen tyhjentää Isännän runsaita aittoja ja valikoituen viinien kellaria mässäten ja juopotellen ja aamuisin krapulaansa nukkuen. Ja voi sitä huoneenhaltijaa, joka osallistuu näihin kekkereihin! Sillä näin sanoo Herramme Matteuksen evankeliumin mukaan:
Kuka siis on se uskollinen ja ymmärtäväinen palvelija, jonka hänen herransa on asettanut pitämään huolta palvelusväestään, antamaan heille ruokaa ajallansa? Autuas se palvelija, jonka hänen herransa tullessaan havaitsee näin tekevän! Totisesti minä sanon teille: hän asettaa hänet kaiken omaisuutensa hoitajaksi. Mutta jos paha palvelija sanoo sydämessään: ’Minun herrani viipyy’, ja rupeaa lyömään kanssapalvelijoitaan ja syö ja juo juopuneiden kanssa, niin sen palvelijan herra tulee päivänä, jona hän ei odota, ja hetkenä, jota hän ei arvaa, ja hakkaa hänet kappaleiksi ja määrää hänelle saman osan kuin ulkokullatuille. Siellä on oleva itku ja hammasten kiristys. (Matt. 24:45-51)
Yhtä lailla Herra varoittaa kuitenkin myös niitä, jotka eivät koskaan juhli eivätkä iloitse, koska mitään syytä ei siihen näytä olevan. Päivät ja yöt täyttää köyhyyden taakka ja elatuksen murhe, mutta myös katkeruus Jumalaa kohtaan. Toisaalta on myös niitä, on paljon niitä, joilta ei koskaan puutu mitään, joiden bisnekset sujuvat ja joiden maallinen työ on niin käsittämättömän innostavaa ja kiinnostavaa, tuottavaa ja palkitsevaa, että sitä pitää saada aina vain lisää ja lisää, niin ettei kirkkoonkaan enää ehdi. Sillä näin sanoo Jeesus Luukkaan evankeliumin mukaan:
Mutta pitäkää vaari itsestänne, ettei teidän sydämiänne raskauta päihtymys ja juoppous eikä elatuksen murheet, niin että se päivä yllättää teidät äkkiarvaamatta. Luuk. 21:34
7.
Näin Jeesus vakavasti puhuttelee meitä. Hän ei kuitenkaan varoita vain pämppäämisestä, juomingeista ja mässäilystä, vaan myös oman elämän ja taivasosan hukkaamisesta maallista omaisuutta kovalla työllä ja laillisin keinoin kartuttaessamme, mutta Jumalan ja lähimmäisen unohtaen, voittaen omaksemme ehkä maailman, mutta kadottaen sielumme jo tässä ja varmasti tulevassa elämässä. Muistakaamme Jeesuksen vertaus kuninkaanpojan häistä ja niitä syitä, joita kutsutut esittivät sille, etteivät muka ehtineet tulla Jumalan heitä varten valmistamiin juhliin! Ja niitäkin meistä, joilla on oikeasti kyse siitä, selviämmekö ankarasta työnteosta huolimatta tai sairauden lannistamina päivästä toiseen, Jeesus varoittaa, ettei surujen, köyhyyden, väsymyksen ja ahdistuksen pilvi peittäisi sitä armon Aurinkoa, joka sittenkin paistaa, paistaa varmasti, ja joka lopulta, Herran palatessa, haihduttaa kylmän sumun ja antaa sairaalle ja köyhälle moninkertaisesti sen, mikä häneltä nyt puuttuu ja mitä hän kadehtii rikkaalta ja terveeltä muuttuen samalla itse ahneuden syntiin hukkuvan kaksoissisareksi.
Ei Jeesuksen vertaus tarkoita, että meidän pitäisi kokonaan lopettaa maallinen elämämme tai rajoittaa se siihen minimiin, joka tarvitaan hengissä pysymiseen. Uskontunnustuksen ensimmäinenkin kappale on yhä voimassa, ja se sitoo meidät työhön ja toimintaan Jumalan luomakunnan ja maallisen regimentin palveluksessa siitä huolimatta ja sen tähden että syntiinlankeemus on ne pahasti turmellut. Meitä tarvitaan Jumalan työtovereina maallisessa kutsumuksessamme.
Ja Jumala on luonut myös meidän ruumiimme ja meidät sellaisina toinen toisiamme varten. Hän on luonut meidät alun perin iloitsemaan yhdessä Hänen kasvojensa valkeudesta ja ylistämään Häntä myös Hänen suurista luomisen lahjoistaan niitä kiitollisina käyttäen. Tämä Jumalan luomistarkoitus on yhä voimassa, vaikka tiedämme, että synnin tähden luomakunnan nykyinen muoto on häviävä sen uuden tieltä, joka koittaa Herramme palatessa. Silti se Jumalan luomishyvyys, jota joka päivä huolimatta nautimme, viittaa siihen, mikä kerran on ilmestyvä täydellisenä ja ilman synnin aiheuttamaa turmelusta. Sen tähden, jos emme tässä ajassa saa koskaan yhdessä maistaa maallisen juhlapöydän antimia, olkoon se pöytä sitten vaikka kuinka niukka, emme ymmärrä, mitä Jumala tarkoittaa kutsuessaan meitä Karitsan hääjuhlaan. Ja jos vihaamme omaa ruumiillisuuttamme, kuinka voimme tunnustaa pyhä pyhän jälkeen uskovamme ruumiin ylösnousemuksen. Syntiä pitää vihata, mutta ei Jumalan luomistyötä.
8.
Oikea hengellinen valvominen ei siis ole syömistä eikä juomista, mutta ei myöskään ruoasta kieltäytymistä. Voimme nukkua hengellisesti niin arjen työssä kuin viikonvaihteen huvituksissakin, mutta emme silti välttämättä valvo oikein myöskään silloin, kun kieltäydymme niistä kaikista. Niin kävi sen portinvartijan, joka päätään pudistellen kuunteli humalaisen palvelusväen möykkäämistä ja tappelua hänen valvoessaan kopissa.
Hän ei nukahtanut. Väkevän kahvin voimalla ja aika ajoin koppiaan tuulettaen hän piti itseänsä urheasti hereillä yön hiljaisuudessa. Syödä hän ei uskaltanut, koska pelkäsi jääkaapissa olevan mehevän kinkkusämpylän herpaannuttavan hänen tarkkaavaisuutensa. Raaka banaani tuli jossakin vaiheessa yötä hotkaistuksi, huomaamatta ja ohimennen, katseen ollessa koko ajan kiinnittyneenä portin ympärille muodostuneen valokehän takana olevaan pimeyteen.
Mutta kuinka kävi? Lopulta myös portinvartija nukahti. Mikään kahvi ei riittänyt pitämään häntä hereillä juuri tänä yönä, jona talon Herra palasi matkaltaa kotiin. Herra tuli, mutta portinvartija nukkui.
Tai oikeastaan hän heräsi ääniin, joita hän kuuli Herran saattueen tullessa portille. Herra itse seisoi ovella ja kolkutti.
Nyt olisi pitänyt toimia nopeasti! Portinvartija jäi kuitenkin lamaantuneena istumaan pöytänsä ääreen. Jalat eivät totelleet häntä nyt, kun niitä olisi kipeimmin tarvittu. Olivathan ne myös puutuneet pöydän vieressä nukkumisesta, mutta ennen kaikkea hänet lamaannutti se syvä kauhu, joka nousi syvältä hänen sydämestään, kun hän näki Herransa saapuneen.
Sillä ei myöskään portinvartija ollut oikeastaan odottanut herraansa kotiin. Paremminkin hän pelkäsi tämän paluuta, pelkäsi kovasti. Juuri sen tähden hän kieltäytyi levosta ja ilosta, ruoasta ja juomasta, toisten seurasta ja yön unesta silloinkin, kun joku toinen tarjoutui tuuraamaan häntä muutaman tunnin ajaksi. Ei; hän halusi tehdä parhaansa. Hän halusi karkottaa sydäntään jäytävän pelon omalla tekemisellään, suorittamisellaan ja selviytymisellään niistä velvollisuuksista, jotka hänelle oli hänen virassaan annettu.
Mutta turhaan hän ponnisteli! Ei alkua kruunata, vaan loppu. Portinvartijan juoksu hyytyi vain muutama kilometri ennen maalia sillä maratonilla, jota varten hän oli koko ikänsä harjoitellut kaikesta kieltäytyen ja pelon vallassa.
9.
sillä ei Jumalan valtakunta ole syömistä ja juomista, vaan vanhurskautta ja rauhaa ja iloa Pyhässä Hengessä (Room. 14:17) Näin kirjoittaa pyhä Paavali. Vanhurskautta, rauhaa ja iloa Pyhässä Hengessä Kristuksen vanhurskautta, ei meidän, rauhaa ja iloa Hänen Hengessään, joka vuotaa sanan ja sakramenttien kautta seurakunnan Päästä jäseniin ja jäsenistä Päähän ja taas toisiin jäseniin. Vanhurskauden Henkenä Hän vaikuttaa kiitosta ja rakkautta, uskon iloa ja innokasta toimintaa Herran työssä ja maallisessa kutsumuksessa, mutta myös levossa ja silloin, kun Jumalan hyviä lahjoja yhteisesti jaetaan jumalanpalveluksessa, kirkkokahveilla ja arjen työssä ja juhlassa.
Siitä on kysymys hengellisessä valvomisessa, siitä, että me uskossa odotamme Herraa, että me odotamme Häntä, pyhässä pelossa tosin, tietäen, että tullessaan Hän kysyy, mitä teimme niillä lahjoilla, joita Hän meille hoitoomme uskoi, mutta tuntien Hänet hyväksi Herraksemme, joka on jo kasteessamme ja uskon kautta antanut meille iankaikkisen elämän lupauksen. Ei Hän ole se kova mies, jota on pelättävä niin paljon, että annetut lahjat haudataan syvälle maahan ja istutaan vapisten niiden päälle herran paluuta odottamaan.
Tästä on kyse oikeassa hengellisessä valvomisessa: että Herra itse valvoo meitä ja meissä Pyhän Henkensä kautta; että Hän aina uudelleen saa puhdistaa meitä siitä, mikä estää Hänen Henkensä liikkumista Hänen ja meidän välillämme antaessaan meille syntimme anteeksi; että Hän aina uudelleen kirkastaa kasvonsa evankeliumin sanassa ja alttarin sakramentissa; että me seurakunnan yhteisessä jumalanpalveluksessa vahvistettuina jaksammerukoillen ja Raamatun sanassa pysyen kilvoitella arjen keskellä pitäen Herramme armokasvot aina edessämme ja odottaen hartaasti Hänen paluutaan sekä silloin, kun ovella valvoen, paastoten ja rukoillen keskitymme vain siihen, että silloin, kun yhdessä muun palvelusväen kanssa vietämme iloista juhlaa ja illalla laskemme päämme lapsen lailla Herran syliin nukahtaessamme odottamaan uutta aamua toivoen, että se vihdoin olisi jo se viimeinen, jolloin herätkää! -huuto kaikuu ja rakas Herramme palaa luoksemme, taistelumme päättyy ja Karitsan hääjuhla alkaa.