Eurooppa on peloissaan, ja Suomi muun Euroopan mukana. Pelko on vain kasvanut viimeisen puolen vuoden aikana. Ensin olemme olleet huolissamme koko maanosan talousjärjestelmästä ja valuutan kestävyydestä, sen jälkeen olemme nähneet satojen tuhansien ihmisten lohduttoman kansainvaelluksen Euroopan maasta toiseen, ja eilen heräsimme uutisiin järkyttävät mittasuhteet saaneesta terrori-iskusta Pariisissa. Kaiken tämän jälkeen ei ole ihme, jos tulevaisuus pelottaa. Maailmasta tuntuu kadonneen turvallisuus ja ennakoitavuus. Mitä vain voi tapahtua kenelle tahansa, tai ainakin näyttää siltä, että mitä vain pahaa voi tapahtua. Kenelläkään ei tunnu olevan elämästä sellaista otetta, jonka varassa voisi rakentaa huolettoman tulevaisuuden.
Mutta tulevaisuus onkin aina tuntematon. Kuinka sellaista voisikaan tuntea, mitä ei vielä ole olemassa? Tulevaisuutta ei voi tuntea, mutta siihen voi silti astua. Muuta mahdollisuuttahan ei ole. Emme voi välttää menemästä tulevaisuuteen, aika ei pysähdy vaan rientää. Kaikki yritykset pysyä paikoillaan epäonnistuvat, koska jokainen hetki häviää saman tien menneisyyteen. Jokainen vuosi, jokainen päivä, jokainen tunti ja sekunti siirtyy vuorollaan menneisyyteen. Kun pääsen tämän lauseen loppuun, ovat sen ensimmäiset sanat jo jääneet taakse, ja kun pääsen tämän saarnan loppuun, ovat useimmat niistä jo unohdetut.
Tulevaisuutta ei voi tuntea etukäteen, mutta sinne ei silti mennä sokkona. Sitä voi aavistella sen mukaan, mitä tunnemme menneisyydestä ja nykyisyydestä, aivan kuten lauseen lopun voi arvata ja ymmärtää sen alussa lausuttujen sanojen perusteella. Tulevaisuus on ainakin osaksi ennakoitavissa; muutenhan emme olisi uskaltaneet esimerkiksi lähteä aamulla kirkkoon, koska emme tietäisi pääsemmekö sieltä enää takaisin kotiin. Tulevaisuus ei ole tyystin arvaamaton, vaan se muovautuu nykyhetken valinnoista. Se luodaan itse ja sen lähimmät piirteet voi joiltain osin arvata olemassa olevista asioista ja havaittavista merkeistä.
Tulevaisuus ei siksi vain kaadu päälle, ikään kuin se olisi jo jossain valmiina odottamassa. Me itse vaikutamme siihen tekoinemme, päätöksinemme ja valintoinemme. Me muovaamme sen arvoja asettamalla ja niiden mukaan toimimalla. Sen vuoksi me myös voimme jo aavistaa tulevaisuuden.
Lukemassani evankeliumissa oli myös pelottava tulevaisuus kuvattuna menneisyyden kuvilla. Jeesus muistutti vedenpaisumuksesta ja Nooan ajoista. Ihmiset olivat eläneet niin kuin ennenkin, ja suuri tulva oli hukuttanut heidät. Eikö tässä muinaisessa kertomuksessa olekin jotain tuttua, jotain nykyaikaista? Nytkin ihmiskuntaa pelottaa vedenpaisumus, ei ehkä ihan raamatullisessa merkityksessä, vaan ilmastonmuutoksen tuottamassa merkityksessä. Ilmastonmuutos sulattaa jäitä ja lämmittää meriä niin, että vesi todella paisuu; rannikkokaupunkeja uhkaa jäädä nousevan veden alle. Miljoonien ihmisten kodit, työpaikat ja viljelysmaat ovat vaarassa. Samaan aikaan on toisille alueille tulossa kuivuutta. Kaikki tämä tulee tietämään voimistuvaa muuttoliikettä. Kun elämän edellytykset kaventuvat, ihmiset lähtevät liikkeelle etsimään tulevaisuutta. Tänä vuonna nähty voi olla vasta alkusoittoa suuremmalle kansainvaellukselle.
Mutta niin kuin Nooan päivinä, nytkin eletään niin kuin ennenkin! Emme usko, että kävisi huonosti – ”ei ole ennenkään käynyt, vaihtelua on ollut ennenkin, muutosta ei ole todistettu, kyllä tästä selvitään” – näin ajatellaan. Varmaan selvitäänkin, jollain lailla ja jossain muodossa. Mutta ehkä vain itse muuttuneina. Ehkä selviämisen edellytys onkin kokonaisvaltainen muutos, uudet asenteet, uudet arvot, päämäärät, teot ja toimet. Sanalla sanoen se muutos, jota Pyhä Raamattu tarkoittaa, kun se kehottaa: tehkää parannus. Parannus on mielenmuutos, kääntyminen vanhalta itsekkäältä ja tuhoon vievältä tieltä elämän tielle, Jumalalta armoa anoen, lähimmäisen hyväksi eläen, yhdessä tulevaisuutta muovaten.
Jeesuksen sanojen mukaan Ihmisen Pojan paluu on arvaamaton: Te ette tiedä, minä päivänä teidän Herranne tulee … Ihmisen Poika tulee hetkellä, jota ette aavista. Mutta kuitenkin siitä voidaan hänen mukaansa jotain aavistaa ajan merkkejä lukemalla. Mutta mitä niistä selviää? Voiko tämän vuoden tai tämän viikonlopun tapahtumista päätellä, milloin Jeesus palaa? Ajan merkeistä ei selviä Jumalan aikataulu. Sen sijaan niistä selviää maailman suunta ja ihmisten käytöksessä vaadittava muutos.
Emme tiedä, milloin Poika palaa. Emme osaa sanoa, onko se lähitulevaisuudessa vai jossain kaukana. Mutta osaamme sanoa, että aika käy vähiin inhimillisissä ratkaisuissa, ja aika käy vähiin kääntyä Jumalan puoleen, omistaa elämä hänen ja lähimmäisen palvelemiseen. Vielä ehtii tehdä tekoja, vielä ehtii muuttua, vielä ehtii rukoilla häneltä armoa ja viisautta. Ilman sellaisia tuskin uskaltaisimmekaan käydä tulevaisuuteen.
Tänään vihitään neljä uutta pappia. Tänään myös toivotamme tervetulleeksi seurakuntien palvelukseen 11 muuta uutta työntekijää, jotka ovat ottaneet osaa samaan valmennukseen. Ehkä teidänkin mielessänne on tulevaisuutta koskevia kysymysmerkkejä. Moni suomalainen kuvittelee, ettei ainakaan kirkolla ole enää tulevaisuutta, kaikkihan siitä kohta eroavat ja kohta koko kirkko sammuu omaan tarpeettomuuteensa. Kuinka sitten voisi olla tulevaisuutta pappisviralla, miksi opiskella ja valmistua sellaiseen? Näin ajattelee ihminen, joka ei kuule Jumalan ääntä.
Kuitenkin juuri sillä yhteisöllä, joka välittää Jumalan rakkautta, joka julistaa toivoa ja joka jakaa keskinäistä yhteyttä, on tulevaisuus – siis kristillisellä seurakunnalla. Kristuksen kirkolla on tulevaisuus, ja sen yhteydessä voi jokainen löytää uskossa Jumalaan luottamuksen ja rohkeuden käydä tulevaisuuteen. Kokonaan siitä huolimatta, miten vahva ja loistava tai heikko ja himmeä olisi kirkon tulevaisuus inhimillisesti katsoen, sillä on tulevaisuus, koska se odottaa sitä Ihmisen Pojalta, Jeesukselta Kristukselta, Herraltaan, jota se palvelee ja jolta se saa elämän.
Siksi myös hyvää sanomaa julistavalla pappisviralla on tulevaisuus. Juuri sellaisille kirkon viroille ja toimille on tarve, jotka kääntävät ihmisen katsetta pois omasta itsestä ja omasta edusta, kohti Jumalaa, kohti lähimmäistä, kohti yhteistä tulevaisuutta. Mutta ei vain katseen suunnan muutos riitä, tarvitaan kokonainen mielenmuutos ja elämän suunnan muutos. Ei vain parannus elämäntapojen korjaamisen merkityksessä vaan Jumalaan suuntautumisen merkityksessä.
Kuka voi antaa toivon hukkuvalle maailmalle? Ei ainoastaan sellaista tyynnyttelevää toivoa, joka vakuuttelee, ettei mitään hätää ole; ei sellaista pinnallista toivoa, jonka kääntöpuolena ihminen uskoo itseensä vain yhä enemmän. Tällaista voisi kutsua toivon sijasta toiveeksi. Vaikka ihmiskunta voi nähdä erilaisia edistyksen merkkejä, on kääntöpuolena koko ajan uusia ongelmia, esimerkiksi suurempi vahinko luomakunnalle. Samaan aikaan, kun maailmalla köyhyys vähenee, koulutustaso nousee ja elinikäodote kohoaa, paljastuu uusia ongelmia, jotka seuraavat yhä suuremmasta kulutuksesta. Miten osuva onkaan psalmin sana, jonka mukaan Herra tuntee ihmisten suunnitelmat: ne raukeavat tyhjiin (Ps. 94:11). Ihmiskunta tarvitsee sellaista toivoa, joka rohkaisee ja vapauttaa ja joka antaa motivaation muokata tulevaisuutta ja siten astua huomispäivään.
Apostoli Paavali kehottaa tänään luetussa kirjeessä: Rohkaiskaa ja vahvistakaa toisianne (1.Tess. 5:11). Tässä on erityisesti papin tehtävä, rohkaista ja vahvistaa Kristuksen evankeliumilla, Jumalan lupauksilla uudesta elämästä hänen yhteydessään. Samalle asialle lähetetään omiin toimiinsa niin kaikki seurakuntien työntekijät kuin ylipäätään kaikki Kristuksen yhteyteen kastetut: rohkaiskaa ja vahvistakaa toisianne, ja niinhän te teettekin!
Nyt käymme yhteisin rukouksin vihkimään tällaiseen virkaan uusia pappeja.