Reilu kuukausi jouluun. Muistan miten lapsena odotin kovasti joulua. Minulla oli tapana laskea viikkoja. Jouluajan tunnelma, tietty mystisyys ja sadunomaisuus sekä tietysti ajatus lahjoista kiehtoivat. Kun menin kouluun, odotukset suuntautuivat pian kesäloman koittamiseen. Erilaisiin koulun kevätjuhliin tarkoitettujen esitysten harjoittelu luokkatovereiden kanssa lisäsi odotuksen tunnelmaa. Ja lopulta kirmattiin Suvivirren tahdissa kesälomalle, lomalle lompsis, niin kuin sanotaan. Silloin oli kunnon kesälomat, jotka tuntuivat jatkuvan ikuisuuden mutta kuitenkin tuntuivat loppuvan liian aikaisin. Pudotusta kesän lopussa pehmensi onneksi syntymäpäivät elokuun lopussa, saatoin odottaa innokkaana kynttilöiden puhaltamista kinuskikakun päältä ja sitä, että pääsee avaamaan lahjat ja perehtymään uusimpiin Asterix ja Lucky Luke-albumeihin. Nykyään pyrin pikemminkin unohtamaan syntymäpäiväni ja vaikka jotain joulutunnelmointia on säilynyt, lapsuuden maaginen tunnelma ja odottaminen on hälvennyt.
(Odottavan aika on pitkä. Yksi maailmankirjallisuuden kuuluisia odottamisen kuvauksia on Samuel Becketin näytelmä Huomenna hän tulee. Siinä kaksi miestä seisoo tiensivussa odottamassa sovittua tapaamista salaperäisen Herra Godot’n kanssa. Torjuakseen pitkästymistä ja kiusallista hiljaisuutta toverukset juttelevat kaikenlaista ja dialogin myötä selviää, etteivät he oikeastaan tiedä, miksi heidän kuuluu odottaa ja mitä asiaa on tällä mystisellä miehellä, jota he eivät oikeastaan edes tunne. Moneen suuntaan rönsyilevä keskustelu yhdistää ihmisyyden koomisia ja traagisia ulottuvuuksia.)
Odottaminen ja sen aiheuttamien tuntemusten sietäminen on oleellinen osa ihmisenä olemista. Lapsena olemme usein odotuksessamme kärsimättömiä, kun taas aikuinen osaa paremmin odottaa hillitä malttamattomuutta ja turhautumista. Kuitenkin kaikenikäiset ihmiset yleensä odottavat erilaisia asioita, sekä toivomalla asioita tapahtuvaksi että asettamalla itselle pitkäjänteisiä tavoitteita, joiden toteutumisen eteen voi itse toimia. Odottamisessa on kuitenkin vaaransa, jos se vie huomion niistä hyvistä asioista ja mahdollisuuksista, jotka ovat läsnä jo tässä hetkessä. Tällöin ihminen alkaa elää sitku-elämää: Sitten kun mulla on sejase, mä oon onnellinen. Sitten kun mä jään eläkkeelle, mun elämä alkaa. Kuitenkin odotus voi olla voimavara, jos se tuo elämään tarkoitusta, turvaa ja tavoitteellisuutta. Ihminen on siinä erityinen olento, että osana yhteisöä hän kykenee suuntautumaan yhteisiin tavoitteisiin, joista tietää, että tuloksia on odotettavissa vasta tulevien sukupolvien aikana. Tällehän tieteellinen tutkimuskin usein perustuu: vasta jälkipolvilla on mahdollisuus vahvistaa teorian paikkansapitävyys. Kehitys rakentuu usein edellisten sukupolvien kärsivälliselle työlle. Ja jokaista joukkonsa määränpäähän johtavaa Joosuaa kohden on kymmenen Moosesta, jotka saavat vain etäältä.
Mitä me kristityt odotamme? Ja olemmeko odotuksessamme vahvoja, vai suuntaammeko huomiomme nopeasti muihin asioihin? Kristityt ovat alusta alkaen turvanneet Jeesuksen lupaukseen paluustaan. Jeesuksen takaisin tuleminen on yksi Uuden testamentin kirkkaimmista lupauksista, joka esiintyy johdonmukaisesti monessa kohtaa. Johanneksen evankeliumissa Jeesus sanoo: tulen takaisin ja noudan teidät luokseni. Luukkaan evankeliumissa Jeesus vakuuttaa, että aikojen lopussa ”Nähdään Ihmisen Pojan tulevan suuressa voimassaan ja kirkkaudessaan” Raamatun päättävän Ilmestyskirjan liki viimeinen lause kuuluu ”Tämä on tosi, minä tulen pian”. Jeesuksen paluu on siis pääsiäisen ylösnousemuksen ohella kristinuskon selkein ja tärkein opinkohta, josta kaikki Uuden testamentin kirjoittajat ovat yksimielisiä, vaikka tuota kaiken uudeksi luovaa tapahtumaa edeltävien aikojen kuvauksissa on eroja ja varaa erilaisille tulkinnoille. Tärkeintä on kuitenkin selkeä viesti: Minä tulen. Siksi on tärkeää, että kristillinen kirkko elää sekä ylösnousemuksen ihmeestä että paluun odotuksesta ja samalla julistaa maailmalle molempia. Toista ei ole ilman toista. Kristityt on kutsuttu odottamaan Herransa paluuta.
Meidän ihmisten näkökulmasta odotus on jatkunut 2000 vuotta ja varmasti moni kristitty on kautta aikojen kysellyt: ”Missä hän viipyy?”. Kuitenkin jo Raamatun sivuilla näkyy varautuminen, että odotus voi meistä kristityistä alkaa tuntua kohtuuttoman pitkältä ja vaikealta: Toisessa Pietarin kirjeessä meitä kehotetaan kärsivälliseen odotukseen: Mutta älkää te, rakkaat ystävät, unohtako tätä: Herralle yksi päivä on kuin tuhat vuotta ja tuhat vuotta kuin yksi päivä. Ei Herra vitkastele täyttäessään lupaustaan, vaikka hän joidenkin mielestä on myöhässä. Päinvastoin: hän on kärsivällinen teitä kohtaan, koska ei halua kenenkään tuhoutuvan vaan tahtoo että kaikki kääntyisivät. Lisäksi Jeesus itse toteaa Matteuksen mukaan, että evankeliumi on ensin julistettava kaikille kansoille ja sitten vasta tulee loppu. Eli on mahdollista, että Jeesuksen paluu ei ole vielä koittanut, koska hänen seuraajansa eivät ole vielä vieneet sitä tai omalta osalta tukeneet sen viemistä kaikille kansoille, heimoille ja kielille. Työtä riittää vielä.
Seurakunnalla on kaksi vaaraa. Ensimmäinen on Jeesuksen selkeää sanaa vastaan toimiminen asettamalla Jeesuksen paluulle tarkkoja ajankohtia-se ei ole kristinuskoa vaan ennustamista, jollainen asettaa uskomme naurunalaiseksi. Jeesuksen mainitsemat ajan merkit ovat tarkoitettu lohdutukseksi ahtaalla oleville kristityille, ei Jumalan aikataulujen arvuutteluun. Toinen vaara koskee erityisesti meitä vapauden ja hyvinvoinnin keskellä eläville kristityille: eli tämän puoliseen elämään keskittyminen. Jeesuksen mainitsevat syöminen, juominen ja naimisiin meno eivät itsessään ole pahoja asioita, eikä Jumala muutenkaan kiellä meiltä hänen hyvistä lahjoistaan nauttimista, mutta meillä kristityillä on vaara liikaa kiintyä tähän maailmaan. Silloin rakkaus voi kylmetä ja Jeesuksen paluusta tulla toissijainen ja lopulta merkityksetön asia. Alkuseurakunta päätti rukouksensa ja samoin Raamattu päättyy sanoihin: Tule Herra Jeesus. Jeesuksen odottamisen ei ole tarkoitus olla pitkäveteistä, vaan hänen lupauksensa muistaminen on päinvastoin tarkoitettu kristitylle voimavaraksi. Usko siihen, että Jumala luo kaiken uudeksi, on kautta vuosisatojen ollut suuri lohtu vainotuille tai sureville kristityille. Niin se saisi olla tänäänkin, ehkä erityisesti tänä poikkeuksellisena aikana. Kristittyä ei ole kutsuttu pelkäämään eikä pelottelemaan muita. Tämä aika haastaa erityisellä tavalla olemaan toivon ja lohdutuksen ääni, näyttämään koronan kurittamalle maailmalle, että kun on turva Jumalassa, turvassa on parhaassa. Tämä maailma uutisineen viiruksesta, sodista ja luonnontuhosta kyllä antaa meille aihetta huoleen, mutta meidän ei pidä lamaantua tai lietsoa paniikkia. Tälle maailmalle ja ajalle Jumala on määrännyt lopun. Emme tiedä ajankohtaa eikä meidän kuulukaan. Emme tiedä, tuleeko Jeesus takaisin meidän elinaikanamme mutta meidän tehtävämme on paitsi olla valmiita omassa jumalasuhteessamme vahvistaa tulevan maailman ääntä. Meidät on kutsuttu elämään maailmassa muttei maailmasta. Me odotamme. Samalla pyrimme parhaamme mukaan palvelemaan lähimmäisiämme, toimimaan yhteiseksi hyväksi ja kertomaan, mihin toivomme perustuu. Vaikka tietäisin maailman loppuvan huomenna, istuttaisin tänään omenapuun.
Me odotamme kärsivällisesti jotain, joka on niin paljon parempaa kuin tässä ajassa kykenemme ajattelemaan. Parempaa kuin päättymätön kesäloma. Raamattu antaa meille pienen heijastuksen siitä, mitä on tulossa: Mikään ei enää ole kirouksen kahleissa. Kaupungissa on Jumalan valtaistuin ja kaikki palvelevat Jumalaa. He saavat nähdä hänen kasvonsa, ja heidän otsassaan on hänen nimensä. Yötä ei ole enää, eivätkä he tarvitse lampun tai auringon valoa, sillä Herra Jumala on heidän valonsa.
Nousemme tunnustamaan yhteisen kristillisen uskomme