Rakkaat kristityt!
Hyvää huomenta. Olemme kaikki heränneet aamulla uuteen päivään. Jokainen meistä on aloittanut päivänsä omalla tavallaan. Arvelen, että joitakin meistä loviisalaisista vieraistanne on uusi aamu vieraassa paikassa saattanut jopa hieman jännittää, yökin ehkä kulunut levottomasti. Mutta kaikki olemme hereillä. Aurinko on noussut. Päivä on alkanut.
Uusi päivä alkaa erilaisilla aamutoimilla. Useimpien aamuun kuuluu hetki peilin edessä. Miehet ajavat partansa, moni nainen kaunistaa itseään omalla tavallaan, harjaamme hampaamme, pesemme silmämme, laitamme hiuksemme järjestykseen ja katselemme kuvaamme peilistä. Se on peilikuva – eikä siis aivan tarkkaan näytä todellisuutta, oikea ja vasen puoli ovat vaihtaneet paikkaa. Kuva kuitenkin on kuva todellisuudesta – enkä voi peilistä nähdä enempää, kuin miltä omat kasvoni näyttävät.
Me elämme kirkkovuoden viimeisiä pyhäpäiviä. Kirkkovuoden lopun pyhät ovat kuin peilin eteen asettumista. Raamatun kohdat asettavat meidät tarkastelemaan itseämme. On itsetutkiskelun aika. Siitä puhuu tämä valvomisen sunnuntai kuin myös viikon kuluttua oleva tuomiosunnuntai.
Kristityn elämää kuvattaessa käytetään joskus sanoja, jotka esiintyvät tämän sunnuntain evankeliumissa. Nämä sanat ovat herääminen ja valvominen. Herääminen on meille jokaiselle tuttua arkisesta elämästämme. Viimeksi tänä aamuna olemme heränneet. Päivisin useimmiten valvomme.
Hyvin nukutun yön jälkeen avaamme silmämme. Uni vaihtuu valveilla oloon. Heräämme todellisuuteen.
Ensimmäiset kristityt odottivat Kristuksen palaavan pian. Elämän vastoinkäymisten ja heitä kohdanneiden vainojen vuoksi toi toivoa, että Kristus palaa pian ja laittaa asiat järjestykseen. Niin ei käynytkään. Epäusko alkoi vallata mieliä. Eikö hän tulekaan? Eikö lupaus pidä? Eikö Kristus palaa jo kunniassaan? Eikö pahuudelle tule loppua?
Päivän kirjetekstissä apostoli Pietari kirjoitti: ”Älkää, rakkaat ystävät, unohtako tätä: Herralle yksi päivä on kuin tuhat vuotta ja tuhat vuotta kuin yksi päivä. Ei Herra vitkastele täyttäessään lupaustaan, vaikka hän joidenkin mielestä on myöhässä. Päinvastoin: hän on kärsivällinen teitä kohtaan, koska ei halua kenenkään tuhoutuvan vaan tahtoo, että kaikki kääntyisivät.”
Evankeliumin kertomus viisaista ja tyhmistä morsiusneidoista kertoi samasta asiasta. On odotettava. Juhlien aika ei ole vielä. Taivaallisen juhlan aika kyllä koittaa. Sitä ennen on kestettävä pimeää. Tässä maailmassa päivä ja yö vuorottelevat. Hyvä ja paha mittelevät voimiaan.
Nukkuva ihminen näkee unia. Unet ovat joskus hyvin ihmeellisiä. Ne voivat olla mukavia, mutta yhtä hyvin ne voivat olla pelottavia. Joskus painajaiset seuraavat toistaan. Olivat unet millaisia tahansa, ne kertovat aina jotain meistä itsestämme. Oli unen muoto mikä tahansa ne kertovat meistä. Joskus ne kertovat mieltä innostavista asioista. Joskus ne kertovat asioista, jotka pelottavat.
Tänään valvomisen sunnuntaina Kristus kehottaa meitä kuitenkin heräämään ja valvomaan. Hän kutsuu meitä avaamaan silmämme ja näkemään mitä ympärillämme on. Herännyt ja valveilla oleva ihminen kulkee silmät auki ja näkee mitä ympärillä on.
Kun olet hereillä näet mitä ympärillä tapahtuu – oli sitten ympärillä kuinka hämärää tahansa. Me joudumme kestämään yötä. Joudumme kestämään sitä, että aika ajoin elämä ympärillä käy pimeäksi ja vaikeaksi.
Kulje kuitenkin silmät auki. Tämä on Jumalan maailma. Kristuksen rakkaus on totta tänäänkin. Näe toiset ympärilläsi – erityisesti heidät, jotka tarvitsevat rakkautta selvitäkseen elämästään. Nukkuva elää omassa maailmassaan, jossa toisille ihmisille ei ole tilaa. Hereillä oleva, valvova ihminen huomaa toisetkin.
Me aloitamme aamumme usein peilin edestä. Näemme omat kasvomme – tarkastelemme itseämme. Yhteinen jumalanpalvelus kutsuu meidät myös heräämään ja katsomaan sielunpeiliin. Onko sydämeni auki Jumalan ja elämän puhuttelulle. Onko sydämeni ottamaan vastaan ja antamaan rakkautta.
Jumala pitää lupauksensa. Hänen aikansa eivät aina kulje meidän toiveittemme mukaisesti. Yötä seuraa aamu, kestä pimeää.