Tänä iltana sytytetään/sytytettiin Hyvinkään kirkon portaille kynttilöitä vuoden aikana itsemurhan tehneiden Hyvinkääläisten muistoksi. Edellisen kerran suuri määrä kynttilöitä paloi kirkon nurkalla vain reilu viikko sitten. Tuolloin oli kyseessä Jokelan tapahtumien johdosta järjestetty hartaustilaisuus.
Päällimmäinen tunne näitä kynttilöitä sytytettäessä on yleensä suru. Suru rakkaan läheisen poismenosta.
Suru on läsnä myös pyhäinpäivänä, kun kaikkien vuoden aikana kuolleiden seurakuntalaisten muistoksi sytytetään kynttilöitä kirkoissa kautta koko maan. Samoin suru on läsnä juhlapäivien aikaan, kun ikävöivät omaiset vaeltavat joukoin hautausmaille sytyttämään kynttilöitä rakkaittensa haudoille. Suru on väkevästi läsnä myös hautajaisissa, joissa menetyksestä on kulunut vasta vähän aikaa.
Mutta vaikka suru yhdistää kaikkia näitä tilanteita, on tämän päivän kynttilöillä ja Jokelan tapahtumien vuoksi sytytetyillä kynttilöillä muitakin yhdistäviä tunteita. Niille on yhteistä suuri järkytys, pelko ja ahdistus. Yksilön itsetuhoisen väkivallan seuraukset jäävät elämään vuosikausiksi, jopa loppuelämäksi, niiden lukemattomien omaisten ja ystävien sydämiin, jotka ovat menettäneet läheisensä.
Läheisen ihmisen kuolemaa on aina vaikea, lähes mahdoton, hyväksyä. Silti väkivaltainen, ennenaikainen kuolema jättää meille eloonjääneille suuremman tuskan. Niin paljon avoimia kysymyksiä, jotka jäävät vaille vastausta.
Evankeliumin morsiusneidot väsyivät odottamaan sulhasen saapumista ja nukahtivat. Heidän lamppunsa sammuivat, ja sitten yön pimeydestä kuului huuto: ”Menkää ylkää vastaan!” Toisilla heistä oli mukanaan hieman öljyä, jolla he täyttivät lamppunsa, kun taas toiset eivät olleet varanneet sitä mukaansa. He lähtivät hakemaan sitä, mutta myöhästyivät –ylkä oli saapunut ja juhlatalon ovi oli suljettu.
Helpoin, ja ilmiselvin, tulkinta tästä tekstistähän on, että nuo, jotka antoivat lamppujensa sammua, ovat niitä, jotka eivät pääse taivaaseen.
Entäs, jos tutkisimme tätä tekstiä hieman toisin?
Toisilla morsiusneidoilla oli mukanaan öljyä. Kun ne, joilta öljy oli loppunut, pyysivät heiltä apua, nämä sanoivat vain tylysti: ”Emme me voi antaa teille öljyä, silloinhan se saattaisi loppua meiltä itseltämme!”
Tämäkö oli Jeesuksen opetus? Että pidä vain huoli itsestäsi ja varmista omilla teoillasi pääsy taivaaseen? En usko.
Monessa, monessa muussa Raamatun kohdassa Jeesus kehottaa pitämään huolta niistä lähimmäisistä, jotka ovat vähäosaisia. Useasti hän osoittaa, että oppineet, viisaat, ovat väärässä noudattaessaan orjallisesti juutalaisen lain vaatimuksia.
Eikö siis tässäkin tilanteessa ”viisaiden” olisi pitänyt antaa omasta öljystään ”tyhmille”, sillä heillä sitä oli luultavasti yllin kyllin –eiväthän hekään voineet sen paremmin tietää, kuinka kauan ylkä loppujen lopuksi viipyi? Ja eivätkö he kaikki, niin viisaat kuin tyhmätkin, toimineetkin vallan itsekkäästi koko ajan, kun eivät huomioineet sitä mahdollisuutta, että lamppuöljyä olisi voinut käyttää säästeliäästi odotusaikana, niin että sitä olisi sitten juhlan koittaessa riittänyt kaikille?
Kaiken lisäksi lamppu on usein Jeesuksen puheissa ihmisen ajattelukyvyn vertauskuva. Eivätkö silloin nuo tyhmät morsiusneidot olleetkin niitä, joiden omat voimat olivat hiipumassa, oma jaksaminen loppumassa? Ja nuo viisaat, he eivät auttaneet toisia, kun nämä apua pyysivät?
Jälkiviisas on helppo olla. Kovin helppo. Mutta tehtyä ei saa enää tekemättömäksi. Eikä tekemätöntä tehdyksi, kun ovi on jo suljettu.
Meidän ei pitäisikään käpertyä menneeseen ja syyttää itseämme tai toinen toisiamme siitä, mitä kukin on tehnyt tai jättänyt tekemättä toisten hyväksi. Ei, vaan meidän pitäisi yrittää oppia valvomaan.
Kaikki morsiusneidot nukahtivat, ja siksi kukaan ei ajoissa huomannut, että öljyä ei riitä kaikille. Kukaan ei jaksanut valvoa.
Meidän tulisikin esittää itsellemme kysymys: ”Nukummeko me?”
Kysy itseltäsi nyt.
”Nukunko minä?”
…
Rukoilemme.
Kaikkivaltias, pyhä Jumala.
Sinä olet ajan ja ikuisuuden Herra,
sinun tiedossasi ovat elämämme päivät.
Opeta meitä käyttämään oikein
tämä lyhyt aika,
jonka olet antanut elettäväksemme.
Auta valvomaan, rohkaise rukoilemaan.
Anna kestävyyttä,
ettemme lakkaisi odottamasta,
vaan olisimme valmiina,
kun Herramme Jeesus Kristus
saapuu kirkkaudessaan.
Tätä rukoilemme hänen nimessään.
Aamen.
Meidän omat tekomme eivät riitä varmistamaan meille pääsyä taivaaseen. Siksi meidän onkin turha itsekkäästi kilpailla paikasta eturivissä, vaan meidän kannattaa pitää huolta toinen toisistamme. Meidän kannattaa valvoa, huolehtia siitä, ettei kenenkään lamppu pääse turhaan sammumaan ennen aikojaan.
Silloin, kun elämän vastoinkäymiset tuntuvat ylivoimaisilta, kun kaikki tuntuu merkityksettömältä ja turhalta, silloin on hyvä muistaa, mitä apostoli Paavali aikoinaan kirjoitti Rooman kristityille:
Kuka voi syyttää Jumalan valittuja? Jumala –mutta hän julistaa vanhurskaaksi! Kuka voi tuomita kadotukseen? Kristus –mutta hän on kuollut meidän tähtemme, ja enemmänkin: hänet on herätetty kuolleista, hän istuu Jumalan oikealla puolella ja rukoilee meidän puolestamme!
Mikä voi erottaa meidät Kristuksen rakkaudesta? Tuska tai ahdistus, vaino tai nälkä, alastomuus, vaara tai miekka?
On kirjoitettu: -Sinun tähtesi meitä surmataan kaiken aikaa, meitä kohdellaan teuraslampaina.
Mutta kaikissa näissä ahdingoissa meille antaa riemuvoiton hän, joka on meitä rakastanut.
Olen varma siitä, ettei kuolema eikä elämä, eivät enkelit, eivät henkivallat, ei mikään nykyinen eikä mikään tuleva eivätkä mitkään voimat, ei korkeus eikä syvyys, ei mikään luotu voi erottaa meitä Jumalan rakkaudesta, joka on tullut ilmi Kristuksessa Jeesuksessa, meidän Herrassamme.