Sisällissodan aikana oli myös pappeja, jotka vetosivat, ettei punakaartien tavallisia rivimiehiä teloitettaisi vankileireillä. Yksi heistä oli Matti Kaiteran isoisä, Tornion kirkkoherra Kaarlo Airas.
Helmikuun 19. päivänä vuonna 1918 joukko pohjoissuomalaisia pappeja kokoontui Tornion silloisen kirkkoherran Kaarlo Airaksen kotiin viimeistelemään kirjettään Kemin suojeluskunnan alueelliselle esikunnalle otsikolla ”Armo ja ankaruus teloitustuomioissa”. Papit eivät voineet hyväksyä yhä jatkuvia punavankien teloituksia.
”Käytettäköön muutoin kuinka ankaraa rangaistusta tahansa syyllisyyden mukaan, mutta säästettäköön ihmishenget, jotka ovat yhtä kalliisti Kristuksen verellä lunastettuja kuin me kaikki”, kirjeessä luki.
Kirjeen allekirjoitti seitsemän Kemin ja Tornion suunnalla vaikuttanutta pappia, joista neljä oli kirkkoherroja. Tornion ja Alatornion papit lähtivät 20.2.1918 aamujunalla kohti Kemiä, jossa loput allekirjoittajat liittyivät seurueeseen.
Kirje toimitettiin ensin Kemin suojeluskunnan esikunnalle ja sen jälkeen vielä esikunnille Tornioon ja Rovaniemelle.
Sukututkimus vei kirjeen jäljille – ”Isoisä piti punavangeille hartaushetkiä”
Radioinsinööriksi aikanaan valmistunut Matti Kaitera pääsi isoisänsä organisoiman kirjeen jäljille tehdessään sukututkimusta yhdessä sisarensa Liisa Vakkilaisen kanssa.
Alkuperäisen käsin kirjoitetun kirjeen Kaitera sai käsiinsä kuitenkin vasta, kun oli lukenut Mikko Uolan yli seitsemänsataasivuisen tietokirjan Maa ponteva pohjolan äärellä on. Lapin suojeluskunta-, lotta- ja sotilaspiirejä käsittelevän kirjan lähdeluettelosta selvisi, että kirje on olemassa kansallisarkistossa Veikko Ikosen kokoelmassa.
– Innostuin sitten myös tutkimaan tarkemmin isoisäni päiväkirjoja noilta ajoilta. Niistä selvisi, että hän oli jakamassa muonitustoimikunnan tehtävissä ruokaa punavangeille ja vangeiksi otetuille venäläisille Torniossa välittömästi 6.2. käydyn taistelun jälkeen. Hän piti vangeille usein myös hartaushetkiä, Kaitera kertoo.
Kaiteran isoisä siis pyrki huolehtimaan kaikista seurakuntalaisista ja hoitamaan papin virkaansa tasapuolisesti, vaikka tilanne valkoisessa Torniossa oli räjähdysherkkä ja vaikea.
Kirjettä ei julkaistu, vaikka papit niin toivoivat
Papit osoittivat Kaiteran mukaan melkoista siviilirohkeutta allekirjoittaessaan sotapäälliköille osoitetun kirjeen, jossa moitittiin punaisten teloituksia.
Kirjettä ei kuitenkaan julkaistu, vaikka papit niin toivoivat. Suojeluskuntien päälliköiden mukaan suojeluskuntien julkinen arvostelu ei ollut näissä olosuhteissa oikein eikä mahdollista.
– He perustelivat kritiikin vaientamista sillä, että ei vaan syntyisi hajaannusta omien joukossa. Kemin suojeluskunnan paikallisesikunta jopa takavarikoi Pohjolan Sanomien numeron, jossa lehden päätoimittaja Uuno Hannula kirjoitti samaa asiaa kuin papit kirjeessään, Kaitera kertoo.
Hannula oli otsikoinut kirjoituksensa ”Lopetettakoon teloitukset”. Vaikka hän edusti porvarislehteä ja porvaristoa, hän puolusti myös kemiläistä sosialistikansanedustajaa Hilda Herralaa, joka oli joutumassa sisällissodan vuoksi tuomituksi kuolemaan väärän todistuksen perusteella. Herrala vapautettiin presidentin armahduksella.
Joukkoteloitukset olivat pappien mielestä ”kauhea yllätys”
Pohjoisen papit arvioivat kirjeessään tilannetta monesta näkökulmasta. Punaisten aseellinen kapina laillista hallitusta vastaan oli kyllä heidän mielestään ”rikos törkeintä laatua”, mutta pelon ja kauhun herättäminen ei pappien mielestä ollut paras keino ”mahtavaksi paisuneen aatteen tukahduttamiseksi”.
Papit perustelivat teloitusten vastaista kantaansa viidellä eri näkökulmalla. Ensinnäkin he ajattelivat paikallisten punakaartinuorukaisten joutuneen ”pääkiihottajien viettelysten uhriksi” ja pitivät ongelmana, että nämä pääjehut jäävät ilman rangaistusta, kun rivimiehiä teloitetaan.
Toiseksi kritiikki kohdistui maan hallitukseen, joka ei ensin moneen vuoteen halunnut tai kyennyt ehkäisemään vallankumoukseen yllyttäjiä, mutta sitten kun rankaisemiseen lopulta ryhdyttiin, se tehtiin äärimmäisellä tavalla. Joukkoteloitukset ainoana rankaisukeinona tuntuivat papeista ”kauhealta yllätykseltä”. Ne eivät pappien mielestä myöskään vastanneet lainkuuliaisten kansalaisten oikeustajua.
Aseellinen kapina oli ilmaus ”siitä jumalattomuudesta, johon olemme kaikki vuosien kuluessa vajonneet”
Kolmanneksi pappien mielestä tuli ottaa lieventävänä asianhaarana huomioon Venäjän vallankumouksen vaikutus. Sen ”hurmaavan lumouksen hämmentäminä ovat niin monet menettäneet kaiken arvostelukykynsä”. Pappien arvion mukaan punakaartit eivät olisi tarttuneet Suomessa aseisiin ilman ”venäläisen hyökyaallon” vaikutusta.
Neljänneksi pappien mukaan ”armahtava jalomielisyys” olisi ollut venäläisten ja muiden pääkiihottajien viettelysten uhreja kohtaan tehokkaampi keino kuin teloitukset, mikäli haluttiin liennyttää ja kuolettaa veljesvihaa, joka ”pitkät ajat tulee kytemään eksytettyjen kansankerroksien keskuudessa”.
Viidenneksi papit huomauttivat, että kansalaisten aseellinen kapina on ”vain yksi ilmaus, joskin tärkeintä laatua, siitä jumalattomuudesta, johon olemme kaikki vuosien kuluessa vajonneet”. Kohta viisi edusti siis eräänlaista parannussaarnaa koko kansakunnalle, papit ja suojeluskuntalaiset mukaan lukien.
Pappien mielestä aseellisesti kapinoivan ja yhteiskunnallista järjestystä noudattavan jumalattoman välillä oli toki suuri ero kansalaisrauhan näkökulmasta, mutta ”niin ei ole asia ijäisyyden kannalta ja Jumalan sanan valossa”. Heidän mukaansa ”me kaikki” ilman Herran pelkoa elävät, niin ylhäiset kuin alhaiset, niin herrat kuin työläiset, ”olemme jo joutuneet toisillemme pahennukseksi” ja sen asiantilan äärimmäisiä tuloksia nyt sitten kärsittiin.
”Kristuksen evankeliumin palvelijoina emme voineet vaieta”
Kirjeen lopuksi papit ilmaisevat surunsa siitä, ettei heidän tietoonsa ole aiemmin tullut, että teloituksia on yhä jatkettu senkin jälkeen, kun ”ensimmäisen aseellisen yhteentörmäyksen aiheuttamassa kiihkossa” otettiin hengiltä ihmisiä. Jos he olisivat tienneet, he olisivat ottaneet asiaan kantaa jo aiemmin.
Papit kertoivat myös olevansa epävarmoja siitä, voivatko he oikeasti vaikuttaa teloitusten lopettamiseen. ”Mutta emme ole Kristuksen evankeliumin palvelijoina voineet vaieta.”
”Isoisälle kaikki ihmiset olivat pohjimmiltaan syvästi samanarvoisia”
Matti Kaitera kuvaa isoisäänsä Kaarlo Airasta paljon seuroissa kiertäneeksi körttipapiksi, jonka julistus oli armollista. Lastenlapset muistavat hänet lempeänä mutta ajalle tyypilliseen tapaan hiukan etäisenä isoisänä.
Kaitera tutustui isoisäänsä erityisesti talvisodan ja jatkosodan vuosina. Vuonna 1880 syntynyt isoisä ei enää ikänsä vuoksi joutunut rintamalle, vaan työskenteli Mäntyharjun kirkkoherrana. Kaiteran helsinkiläisperhe muutti sotaa pakoon isovanhempien pappilaan.
– Sisällissodasta emme koskaan puhuneet isoisän kanssa. Mutta kuljin paljon hänen mukanaan viikoittaisilla seuramatkoilla ja kinkereillä. Koulupojalle seurat olivat vähän tylsiä. Mieleeni jäi, että isoisä puhui paljon armosta.
Pappila oli iso, komea rakennus. Mäntyharjulle tuli paljon Karjalan evakoita. Airakset jakoivat pappilan kotiseudultaan paenneen Salmin kirkkoherran kanssa.
Toisaalta Kaarlo Airaksen ja pappilan elämä oli hyvin sosiaalista. Toisaalta mies viihtyi omissa oloissaan ja hoiti antaumuksella laajaa pappilan puutarhaa.
Matti Kaiteran mukaan mikään ei viittaa siihen, että isoisän alkuun paneman kirjeen toimittamisesta pohjoisten suojeluskuntien esikunnille olisi ollut allekirjoittaneille papeille haittaa. Isoisä sai jatkaa hartauksien pitämistä punavangeille entiseen tapaan.
– Tämä isoisän toiminta myös punaisten hyväksi liittyi vahvasti hänen uskoonsa. Hänelle kaikki ihmiset olivat pohjimmiltaan syvästi samanarvoisia, Kaitera toteaa.
Kuva: Jukka Granström
***
Seuraa Kotimaata Facebookissa ja Twitterissä.
Jos et ole vielä Kotimaan tilaaja, voit tilata lehden täältä