Diakonia on ollut elämäntyöstään palkitun Diakin lehtorin Kai Henttosen elämän punainen lanka. Paljon virikkeitä työhönsä hän on ammentanut Saksasta.
Oho! Lehtikompostissa kasvaa valtavan kokoisia kurpitsoja. Varmaan parikymmenkiloisia, ellei enemmän. Kai Henttonen esittelee ylpeänä satoaan Lahden lähellä Nastolan Villähteen kylässä.
– Kaivoin keskelle kompostia kuopan, täytin sen mullalla ja kastelin huolella. Taimi kasvatti juurta alaspäin kosteutta kohti. Koko kesänä ei ole tarvinnut kurpitsaa kastella.
Oikeastaan kurpitsat ovat oiva vertauskuva Diakonia-ammattikorkeakoulun lehtori Henttosen filosofialle. Kun ensin sopivasti auttaa alkuun, tapahtuu kasvua ihan omin avuin.
Kai Henttonen palkittiin Lahdessa diakoniapäivillä 13.–15. syyskuuta elämäntyöstään erilaisten diakonisten hankkeiden ja innovaatioiden kehittäjänä.
Mutta miten Henttonen löysi diakonisen kipinän?
Elettiin 1960-luvun loppua ja Kai Henttonen kävi rippikoulun Keski-Lahden seurakunnassa. Nuorisopappina oli silloin herätyshenkinen ja hyvin innovatiivinen Juha Kauppinen. Ripari teki vaikutuksen, mutta kesti puoli vuotta ennen kuin Henttonen lähti mukaan seurakuntanuoriin.
– Luin kotona yksin Raamattua. Sivuilta tuli vastaan vaatimuksia, joita en täyttänyt. Koin, etten kelpaa kristittynä. Tunsin itseni epätoivoiseksi. Heitin Raamatun turhautuneena seinään monta kertaa. Sitten tuli syvä armon kokemus: voin palvella Jumalaa tällaisena kuin olen, vaikka en koe itseäni kaikki mitat täyttäväksi hyväksi kristityksi.
”Jos se olisi minun uskostani kiinni, Raamattu lentäisi edelleen seinään”
Henttonen sanoo löytäneensä uskon, jossa ei keskitytä omaan uskoon ja sen vahvuuteen, vaan tyydytään armoon ja siihen, että Jumala uskoo ihmiseen.
– Jos se olisi minusta tai minun uskostani kiinni, Raamattu lentäisi edelleen seinään.
Henttosen oma raamattukamppailu aiheutti sen, että myöhemmin opiskeluaikana raamattukiistat eivät hetkauttaneet häntä suuntaan tai toiseen. Hänen teologiansa yksi perusajatus on, että Jumalalle kelpaa jokainen.
– Haluan olla niiden puolella, jotka kokevat, etteivät kelpaa Jumalalle.
Seurakuntanuorissa 16-vuotiaana Kai Henttonen koki, että hänestä tulee pappi. Aikaisemmin urahaaveena oli eläinlääkäri.
– Perustimme raamattupiiriin, jonka nimesimme Ursukseksi (”Karhu”), koska mukana oli aluksi vain poikia. Tutkimme Raamattua keskenämme. Siellä syntyi ajatus, että pitäisi myös tehdä jotain. Usko ilman tekoja on kuollut. Marssimme siis diakoniatyöstä vastaavan Erkki Hokkasen luokse ja hän oivalsi, mitä tarvitsemme.
– Tekemistä ja toimintaa.
Nuorukaisten diakoniakerho Disko auttoi alkoholisteja ja romaniperheitä
Niinpä raamattupiiriläiset perustivat nuorten diakoniakerhon, jolle he antoivat nimen Disko. Nimi oli ironista huumoria, sillä tanssi oli silloin vielä kovin suuri synti monissa kristillisissä piireissä.
Diskolaiset osallistuivat erityisesti kolmeen toimintaan. Ensinnäkin Lahden seudulla oli tullut aktiivisen katulähetyksen myötä uskoon kymmeniä rappioalkoholisteja. Heille kerättiin vaatteita ja rahaa. Toisekseen autettiin eri tavoin romaniperheitä ja romanilapsia koulunkäynnissä. Kolmantena diskolaisten toimintamuotona oli osallistuminen avustajina kehitysvammaisten leireille.
Kai Henttonen pitää nuorten diakoniakerhossa saatuja kokemuksia syvinä ja havaintoja tärkeinä itselleen ja toiminnalleen diakonian parissa.
Kai Henttonen vihittiin papiksi 1977. Hän toimi sitä ennen ja sen jälkeen nuorisopappina Lahdessa, myöhemmin hän työskenteli Saksassa kahteen eri otteeseen.
Lahden seurakunnissa Henttonen oli lopuksi vt. yhteiskunnallisen työn pastori, jonka jälkeen hän lähti Heidelbergiin opiskelemaan. Palattuaan hän meni Lahden ammattikorkeakouluun opettajaksi ja sieltä Diakin ensimmäiseksi diakonia alan verkostoyliopettajaksi, sittemmin lehtoriksi.
Ekologia ja diakonia ovat yhtä
Henttosen ollessa yhteiskunnallisen työn pappi, hän teki toimittaja Pauli Välimäen kanssa yhden ensimmäisistä, ellei peräti ensimmäisen, kirjan ekologisesta elämäntavasta ja siihen liittyvistä käytännön valinnoista.
Sanoista tekoihin – arkielämän ympäristöopas (SKSK-Kustannus Oy) ilmestyi 1989 ja siitä tuli myyntimenestys. Kirjasta otettiin seitsemän painosta, ja siitä on tehty uudistettu laitos.
– Kirjan suosio yllätti meidät täysin. Kävimme puhumassa aiheesta eri puolella Suomea ja moni ihmetteli, että kirkon piiristä tulee tällaista uutta näkökulmaa.
Henttonen sanoo, että ekologiasta ja luomisuskosta puhuminen on myös diakoniasta puhumista. Yhteiskuntavastuu ja kestävä kehitys ovat laajassa katsannossa myös diakonian ulottuvuuksia.
– Olin kolme kautta Vihreiden mandaatilla Lahden ympäristölautakunnassa sen puheenjohtajana. Koskaan en ole ollut puolueen jäsen, vaikka olinkin perustamassa Lahden Vihreiden yhdistystä. Ei sen puoleen, olin perustamassa 1970-luvun lopulla Lahteen myös sulkapalloseuraa, Henttonen hymähtää.
Pappina paikalla kaninkasvatusyhdistyksen juhlassa
Kai Henttonen on koulussa lukenut pitkän saksan. Hänen opiskeluaikanaan saksa oli vielä teologian tärkein kieli. Niinpä hän on sekä opiskellut että työskennellyt Saksassa. Vuosina 1982–1984 Henttonen oli Hessenin alueen suomalaisten sekä saksankielisen Königstädtenin seurakunnan pappina. Vuosina 2006–2010 hän oli itäisen Saksan suomalaisseurakuntien pappina.
Jälkimmäisen työkauden alkaessa Henttosta haastateltiin Suomen Saksan suurlähetystön verkkosivulla. Hän sanoi: ”Seurakuntalaisten vanheneminen sekä yhteiskunnan maallistuminen ovat yhteisiä haasteita niin suomalaisissa kuin saksalaisissakin seurakunnissa, Niihin on etsittävä uusia ratkaisumalleja.”
Saksassa Königstedtin seurakunnassa Henttonen oppi uuden tavan olla papin roolissa.
– Papin elämä oli yhteistä elämää kyläyhteisön kanssa. Miksi seurakunta järjestäisi tapahtumia ja odottaisi kyläläisiä omiin tilaisuuksiinsa, kun seurakunta voi olla mukana kaikessa siinä, mitä kylässä muutenkin tapahtuu. Viimeisin työtehtäväni Saksassa oli osallistua paikallisen kaninkasvatus- ja hedelmäpuuyhdistyksen yhteiseen 75-vuotisjuhlaan. Ihmisille oli tärkeää, että pappikin tuli paikalle.
Mekanistinen tapa rajata työtä ei sovi kaikille
Henttonen kertoo toisen esimerkin läsnäolosta. Hän oli pari vuotta sitten kävelyllä erään papin kanssa Weinheimin kylän läheisessä metsässä. Vastaan tuli päiväkotiryhmä. Kun lapset huomasivat tutun papin, he huusivat ”pappi, pappi” ja ryntäsivät iloissaan tämän luokse.
– Tuskin Suomessa olisi noin päässyt käymään. Papit ovat meillä liian etäällä.
Henttonen sanoo, että pappeus on hänelle paljolti elämäntapa. Papin ei pidä tehdä tiukkaa rajaa työn ja vapaa-ajan välille, mutta silti hänen tulee muistaa ja huolehtia, että vapaa-aikaankin on.
– Nykyisin tapaa kirkon työntekijöitä, joilla on aika mekanistinen tapa vetää raja työn ja vapaa-ajan välille. Helpommalla pääsisi, jos myöntäisi olevansa elämäntapa-ammatissa.
Henttosella oli Saksassa maanantaisin vapaata, ellei silloin ollut töitä.
Saksasta Henttonen löysi myös käsitteen diakoniatiede. Hän oli tuomassa diakonian teoreettista ajattelua jo 1990-luvun alussa myös Lahteen, ja oli siellä järjestämässä aiheeseen liittyviä kansainvälisiä konferensseja.
Mutta kun valtakunnallinen Diakonia-ammattikorkeakoulu myöhemmin 1996 perustettiin, näkemys tiedepohjaisesta diakonian koulutuksesta jäi vähemmälle ja sai väistyä ilmiöön perustuvan oppimisnäkemyksen tieltä.
Henttonen oli myös ideoimassa ja perustamassa Diakonian tutkimuksen seuraa 2000-luvun alussa.
Saksalaisnuoret pääsevät irti ongelmistaan suomalaisella syrjäkylällä
Yhteydet Saksaan ovat vahvat yhä edelleen. Henttonen on käynyt luennoimassa muun muassa Saksan Diakonia-akatemiassa.
Saksan yhteydet poikivat myös yhteistyön ongelmanuorten auttamiseksi. Henttoselta pyydettiin 25 vuotta sitten apua syrjäisellä paikalla sijaitsevan talon löytämiseksi Suomesta.
Ideana oli luoda saksalaisille ongelmanuorille sosiaalipedagoginen ohjelma, johon kuului puolen vuoden jakso Suomessa syrjässä ja alkeellisissa oloissa. Nuorten piti ottaa vastuu omasta elämästään, hoitaa päivittäiset askareet ruokailuineen kaikkineen. Tärkeää oli myös luottamussuhde yhteen aikuiseen ja omien kädentaitojen löytäminen. Myös päivittäisiä koulutunteja korostettiin.
Henttonen löysi sopivan paikan Virtasalmelta ja toiminta jatkuu siellä edelleen. Paikalla on kerralla 3–4 nuorta ohjaajineen. Toiminnan tukemiseksi perustettiin yhdistys, joka työllistää nykyisin yli 300 työntekijää Saksassa.
– Toiminnan tulokset ovat olleet hyviä. Noin 60 prosenttia koulutuksen läpikäyneistä nuorista pääsee omille jaloilleen ja irti ongelmistaan.
Savon Sanomissa oli vuonna 2014 juttu Virtasalmen toimintakeskuksesta. Jutun yhteydessä Kai Henttonen muistelee erästä tapausta: ”Yksi nuori palasi Saksaan ja toinen tuli tilalle. Lähtenyt nuori totesi selkeästi, että menee mieluummin saksalaiseen vankilaan kuin jää Virtasalmelle. Siellä hänen käytännön asioistaan pidetään huolta, eikä hänen itse tarvitse sitä tehdä.”
Henttonen on kuulunut Virtasalmella ja Saksassa toimivan EAL-yhdistyksen (Erleben, Arbeiten und Lernen eli ”Kokea, tehdä työtä, oppia”) hallitukseen.
”Tulen kaipaamaan keskusteluja nuorten aikuisten kanssa”
Pakollinen eläkeikä tulee vastaan joulukuun alussa, mutta Henttonen jatkaa Diakissa vielä vuoden loppuun.
– Eniten tulen kaipaamaan työstäni keskusteluja nuorten aikuisten kanssa. Olen päässyt näkemään heidän elämäänsä.
Henttonen on huolissaan suuntauksesta, jossa yhä suurempi osa Diakin koulutuksesta muuttuu pelkästään verkko-opetukseksi. Pahimmillaan opettaja ei juuri tapaa oppilaita kasvoista kasvoihin, eivätkä oppilaatkaan sen puoleen ole liikaa tekemissä toistensa kanssa.
– Esimerkiksi pahimmillaan Diakissa voidaan joutua opettamaan etiikkaa ja keskeisiä teologisia sisältöjä ilman yhtään lähituntia, mikä ei ole hyvä asia. Etiikka vaatii keskustelua ja pohtimista yhdessä. Myös ryhmän tuki jää puuttumaan, jos ollaan vain kotona näyttöpäätteen ääressä.
Juuri ennen tämän haastattelun alkamista Henttonen antoi verkko-opetusta. Hän istui kotonaan työhuoneessaan ja opiskelijat kuka missäkin.
Toisaalta Henttonen myöntää, että verkko-opetuksessa on hyvätkin puolensa ja monet opettajat osaavat käyttää sitä erinomaisesti.
– Kirkon ammatteihin opiskelevat eivät silti voi suorittaa kursseja vain verkossa. He valmistuvat tehtäviin, joissa kohdataan ihmisiä, keskustellaan heidän kanssaan ja eletään heidän keskellään. On osattava lukea ihmisten ilmeitä, eleitä ja olemusta. Sitä ei voi harjoitella verkossa.
Henttosta huolestuttavat opetusministeriön kiristyvät vaatimukset kouluttaville laitoksille. Täytyy tehdä tulosta ja saada oppilaat valmiiksi.
– Opintovaatimukset uhkaavat ohentua ja kiire päästä vaikuttamaan kaikkeen. Erityisesti opiskelijan kirkollisen ammatti-identiteetin syntyminen vaati aikansa.
Kymmenen kuukautta saman katon alla turvapaikanhakijaperheen kanssa
Diakonia on punainen lanka Kai Henttosen uralla. Hän on kohdistanut diakoniaan erilaisia näkökulmia ja ollut herkkä aistimaan myös diakonian kohteen tuntemuksia.
Henttonen sanoi tämän vuoden huhtikuussa pidetyssä vammaisuuden teologiaa käsittelevässä seminaarissa, että ihminen ei voi kuulua yhteisöön, jos yhteisö katsoo häntä ”diakonisella katseella”.
Käytännön diakoninen ele Henttoselta oli toissa vuonna tarjota kotitalonsa yläkerta turvapaikanhakijaäidille ja tämän viidelle lapselle. Perhe asui Villähteen kylässä kymmenen kuukautta.
Kai Henttonen kirjoitti Diakonia-lehteen kolumneja vuosien ajan. Hän on kokoamassa kirjoituksistaan myös kirjan, joka ilmestyy tänä syksynä.
– Yleensä aamuisin herätessäni tunnen itseni onnelliseksi. En osaa suunnitella kovin tarkkaan tai pitkällä tähtäimellä elämääni. Olen saanut tehdä kahta ammattia, papin ja opettajan, ja työskennellä kahdessa maassa. Voin vilpittömästi todeta, että elämä on mielenkiintoista ja kivaa, Henttonen sanoo kotitalonsa puutarhassa.
Syksyn aurinko vielä lämmittää. Iso osa omenoista on pudonnut maahan. Henttosen silmäterä ovat parsat, joita kasvaa kasvimaassa yhdessä perunoiden ja maa-artisokkien kanssa.
– Eläkkeellä aion tunnistaa kaikki tontillani kasvavat kasvit.
Kuka?
Kai Henttonen, 67
Ammatti: Diakonia-ammattikorkeakoulun lehtori, pappi
Kotoisin: ”En mistään, sillä isäni oli upseeri. Nuoruuden elin Lahdessa.”
Asuu: Lahdessa, Nastolan Villähteen kylässä
Perhe: Teini-ikäinen tytär ja kaksi aikuista poikaa
Viimeksi luetut kirjat: Regina Scheerin Machandel (”Kataja”) ja Robert Seethalterin Das Feld (”Kenttä”). – ”Harmi ettei nykyään juuri enää suomenneta saksankielistä kaunokirjallisuutta.”
Musiikki: ”En ole musikaalinen, mutta kuuntelen kaikkea musiikkia klassisesta rokkiin. Olen pappi, joka ei liturgina laula.”
Harrastukset: ”Juoksulenkit ja keskustelut tyttäreni kanssa. Viime vuosina ei ole hirveästi ehtinyt harrastaa. Mutta lukeminen on tärkeää, samoin purjehtiminen kaverin veneellä, puutarhanhoito – onko se harrastus vai elämäntapa – sekä nuorempana pyöräily, juokseminen ja sulkapallo.”
Motto: Elämä on kivaa
Kuva: Olli Seppälä
Lue myös:
Kolumni: Häiriökäyttäytyminen kesken kirkollisen seremonian on kauneinta liturgiaa
***
Seuraa Kotimaata Facebookissa ja Twitterissä.
Jos et ole vielä Kotimaan tilaaja, voit tilata lehden täältä.