Tuntuuko paikallaan istuminen ja pitkä rukousmietiskely vaikealta? Ehkä sinullekin sopisi paremmin metsämeditaatio. ”Tunnen olevani läsnä maailmankaikkeudessa lepän sileää runkoa vasten”, kirjoittaa Freija Özcan Askel-lehdessä.
Lähden kulkemaan polkua hitaasti. Aikaa on, enkä ole menossa kauas. Aina silloin tällöin tapaan purkaa mieltäni puoli päivää metsälenkillä eväät mukana, mutta tällä kertaa vain maleksin, mietiskelen ja kokeilen. Haluan löytää oman tapani harjoittaa kontemplatiivista rukousta, kuten papit hienosti tapaavat sanoa – suomeksi siis syvämietteistä rukousta.
En ole koskaan ollut niitä ihmisiä, jotka mielellään istuvat pitkään hiljaa paikallaan meditoimassa tai rukoilemassa. Pystyn siihen toki, mutta se ei tunnu luontevalta enkä nauti siitä. Paikallaan ajatukseni karkaavat tai alan aivan liikaa kuulostella sisäisiä elimistöni liikkeitä. Siitä tulee minulle lopulta hieman liian harras ja huono olo. Epäilen, että sama pätee moniin muihinkin.
Siksi ilahduin, kun viimeksi Helsingin kirjamessuilla käydessäni löysin Sirpa Arvosen kirjan Metsämieli, luonnollinen menetelmä mielentaitoihin. Jo kirjan nimi maistui suloiselta. Ja minä pidän metsästä.
Metsämieli on menetelmä, jota Arvonen on kehitellyt 15 vuotta asiakkaidensa ja terveys- ja liikunta-alan ammattilaisten kanssa. Siinä on haettu suomalaiseen mielenlaatuun ja arkeen sopivaa mielentaitomenetelmää.
Kirjassa on harjoituksia, joista sain ideoita sovellettavaksi tähän pieneen metsäpyhiinvaellukseeni.
”Jostain selkärangastani nousevat metsäkansan vaistot”
Aluksi vain havainnoin, koska sitä kirjassa ehdotetaan. Kulkiessani pysähtelen kuuntelemaan, katselemaan. Jostain selkärangastani nousevat metsäkansan vaistot. Huomaan pupun papanan. Erotan oravan jäljet. Kuuloni terästyy erottamaan metsän ääniä.
Arvonen viittaa tutkimuksiin, joiden mukaan ihminen ei ole vielä historiansa aikana ehtinyt täysin sopeutua kaupunkiympäristöön. Reagointimallit eivät ole vielä kehittyneet vastaamaan kaupunkiympäristön tarjoamiin ärsykkeisiin. Metsän ärsykkeet ovat helpommin havaittavissa. Toisin sanoen kehoni rentoutuu metsässä, koska sen ei tarvitse olla kaiken aikaa niin varuillaan.
Metsähallituksen muutama vuotta sitten teettämän tutkimuksen mukaan jo 20 minuuttia metsässä alentaa verenpainetta ja lisää elinvoimaa.
Metsähän on suomalaisen koti. Siinä missä Suomeen muuttanut etelämaalainen säikkyy metsää ja siellä piileskeleviä käärmeitä ja petoja, suomalainen sukeltaa sen siimekseen kuin äidin kohtuun.
Ja miksi ei sukeltaisi. Peräti 80 prosenttia Suomesta on metsää. Sitä on aina ympärillä jossain. Sieltä on haettu sukupolvien saatossa suojaa, ruokaa ja polttopuuta. Siellä on leikitty, rakennettu majoja, poimittu marjoja ja sieniä. Metsä ei ole vihollinen vaan ystävä.
Silti minun suhteeni metsään on erilainen kuin jälkikasvuni, joka on kaupungistuneempaa ja rentoutuu mielellään kauppakeskuksissa. En voi olla ajattelematta, että suhde metsään on sitten kuitenkin kasvatuskysymys siinä missä uskontokin.
”Tässä olen”
Minua vastaan tulee vanha harmaaleppä. Se kasvaa hieman vinossa, joten se kelpaa mainiosti seuraavaan harjoitukseen. Nojaan selkäni puun runkoa vasten.
Yllätyn tunteesta. Tämä on erilaista kuin seinään nojaaminen. Selkääni vasten on jotain elävää. Sivelen rungon pintaa. Se ei ole kylmä vaan viileä, mutta saatan kuvitella, miten siinä ja sen alla elää maailma, joka on minulle outo: ravinteita, eliöitä, kasvua.
Hengittelen rauhassa ja kuuntelen puiden huminaa. Lintuparvi pölähtää ylitseni.
Voisi olla hyvä hetki rukoilla. Metsä täyttää kaikki aistini, joten tähän eivät käy ne rukoukset, joita sisällä kirkossa lausutaan. Rukouksen täytyy olla yksinkertainen, jotten takerru muistelemaan sen sanoja. Samalla sen pitää olla minulle hyvin totta ja pitää sisällään paljon.
– Tässä olen, lausun rukoukseni. Se on ikivanha raamatullinen vastaus paratiisin Luojan kysymykseen: ”Missä sinä olet?”
”Tässä olen”, vastasivat Aabraham, Jaakob, Mooses ja muut Jumalan kysymyksen kuulleet.
– Tässä olen, sanon ja tunnen olevani läsnä maailmankaikkeudessa lepän sileää runkoa vasten.
”Elämä on minua suurempi”
Sitten jatkan matkaa ja poikkean polulta. Jotenkin minua miellyttää tämäkin ikivanha ihmisen tapa. Kaikista moottoriteistä, asvalttiteistä, hiekkateistä, kärrypoluista ja pururadoista huolimatta ihminen poikkeaa aina polulta omille teilleen. On parempi ”tiens’ itse aukaista itselleen”, runoili Eino Leino.
Jokin lapsellisuus iskee minuun. Löydän mahtavana kohoavan lehtikuusen, jonka alaoksat muodostavat salaisen majan. Ryömin heleän vihreiden kuusenlehvien väliin ja katoan maailmasta.
Puuta tuntuu jatkuvan ylöspäin loputtomiin. Rungon kuori on pehmeää kuin koskisi eläimen turkkia. Tämä metsä on syntynyt ennen minua, ja tässä se luultavasti kohoaa minun jälkeenikin. Mikä ikinä mieltäni painaakaan, sadan vuoden kuluttua ei tunnu enää missään. Elämä on minua suurempi.
Kömmin majasta ja rimpuilen irti lehtikuusen käyristä oksista. Se selvästi tahtoisi pitää minut suojissaan.
Palaan polulle ja suuntaan kotiin päin. Metsän reunassa pysähdyn taas. Tunnustelen maata jalkojeni alla. Hengitän syvään ja katselen metsää, josta tulen.
Sisimmässäni tuntuu lämpimältä. Mieleni perimmäinen kaaos on hiljentynyt.
Pieni metsämeditaatio
1) Pukeudu säähän sopivasti ja mielellään sellaisiin vaatteisiin, ettei pieni likaantuminen haittaa.
2) Pysähdy ennen metsään astumista. Tunnustele olemistasi ja tiedosta mielessäsi olevat ajatukset. Älä jää pohtimaan niitä.
3) Kulje metsässä maleksien. Havainnoi yksityiskohtia.
4) Pysähdy nojaamaan puunrunkoon. Kuuntele, haistele, hengitä. Lausu sopivalta tuntuva rukous.
5) Maleksi rennosti eteenpäin. Heittäydy selällesi ja katsele taivasta tai kömmi kuusen alle istuskelemaan. Ota tuntumaa maahan.
6) Astu ulos metsästä ja pysähdy. Tunnustele olemustasi ja mieltäsi. Tuntuuko nyt erilaiselta?
Kuva: Emilia Karhu
Juttu on julkaistu Askel-lehdessä 4 / 2018.
Ilmoita asiavirheestä