Tämän viikon suuri aihe on Yhdysvaltain presidentin lankeaminen Vladimir Putinin lumoon ja selän kääntäminen Ukrainan hädälle. Paljon pienempi, mutta enemmän kirkon kokoinen aihe ovat seurakuntaliitokset. Niihinkin liittyy isomman pelkoa ja tunnetta ylitse kävelemisestä.
Ruoveden ja Virtain seurakuntien yhdistämisestä Tarjanteen seurakunnaksi tehtiin päätös tiistaina. Näin siitä huolimatta, että Ruoveden kunta sitä vastusti ja 700 ruoveteläistä allekirjoitti vastustavan adressin. Ruovedellä on noin 4400 asukasta.
Tällä viikolla tuli tieto myös Kouvolan seurakuntayhtymästä, missä kolme siihen kuuluvaa seurakuntaa haluaa liittää kaikki yhtymän seurakunnat yhdeksi seurakunnaksi. Osa on toista mieltä.
Lehtitietojen mukaan kiivasta keskustelua on luvassa myös Salossa, missä Rovastikunta 2030 -hankkeessa liitettäisiin Salon, Liedon, Someron, Paimion, Pöytyän ja Loimaan seurakunnat yhdeksi jättiseurakunnaksi jos ei hyvällä niin väkisin. Pelkästään Salo on jo nyt Suomen suurimpia seurakuntia.
SEURAKUNTALIITOKSIA TEHDÄÄN, kun seurakunnat ovat taloudellisesti kriisiytyneet tai vielä mieluummin ennen kuin tilanne on niin huono. Monin paikoin tilanne huononee väen vähetessä paikkakunnalta ja sitä myötä seurakunnasta. Liitoksilla halutaan turvata seurakunnan olemassaolo ja palvelut. Seurakunnan työntekijät usein näkevät yhdistymisen välttämättömänä työn kehittämisen tai jopa siinä selviämisen kannalta.
Seurakuntalaisille liitokset eivät useinkaan ole itsestään selvästi myönteinen asia. Paikallistunne on vahvaa, ja sitä eivät välttämättä muualta tulleet työntekijät tai asiaa kaukaa katsova tuomikapituli tai kirkkohallitus ymmärrä. Paikallisuudesta halutaan pitää kiinni. Se on sitä, että omalla paikkakunnalla on tuttu pappi, oma kirkko, rakas leirikeskus ja seurakunnalla paikallinen nimi vaikka itse jumalanpalveluksissa harvemmin kävisikin. Paikallisuus liittyy olemassaolon ja minuuden kysymyksiin.
Sitäkään ei aina ymmärretä, että seurakunta ei ole vain hallinnollistaloudellinen yksikkö. Se on seurakuntalaisten hengellinen yhteisö. Ei se ole myöskään työntekijöiden tai piispan omaisuutta vaan seurakuntalaisten.
Siksi toivoisi, että liitoskeskusteluissa ei seurakuntalaisia vain kuultaisi sen verran kun velvollisuus vaatii eikä seurakuntalaisten vastustukseen suhtauduttaisi alentuvasti tai heitä vaiennettaisi. Seurakunta on heidän, ja siksi on ensin mietittävä vakavasti kaikki muut yhteistyön muodot ennen kuin lähdetään liitostoimiin. Ja kun lähdetään, on tehtävä kaikkensa että se sujuu yhteistuumin ja vielä niin, että lopputuloksena on virkeä ja tyytyväinen yhteisö, jonka palvelut pelaavat. Se ei ole helppoa, mutta miksi sen pitäisi ollakaan, kun on seurakuntalaisten olemassaolosta ja minuudesta kyse.
Tosiasia kuitenkin on, että hyvistä lupauksista huolimatta myös huonosti hoidettuja liitoksia on tehty. Ne herättävät loputonta katkeruutta ja kaunaa. Sellaiseen ei kirkolla ole varaa.
Ilmoita asiavirheestä