Kotimaa24 pyysi teologian tohtori Teemu Kakkuria arvioimaan Risto Uimosen tekemästä Juha Sipilän henkilökuvasta sen lestadiolaisuutta käsittelevän osion.
Juha Sipilä – Keskustajohtajan henkilökuva -kirjassa (Minerva) on noin kymmenen sivun kokonaisuus, jossa käsitellään puheenjohtaja Juha Sipilän uskonnollisuutta. Luku on otsikoitu ”Onko se lestadiolainen?”.
Juha Sipilä on rauhansanalainen, ei lestadiolainen tai vanhoillislestadiolainen. Tämä on viesti, jota kirjassa ja myös sen tiedotustilaisuudessa tuotiin vahvasti esiin. Tarkoitus on oikoa julkisuudessa usein esillä ollutta tietoa siitä, että Sipilä lukeutuisi vanhoillislestadiolaisuuteen. Siihen hän ei kuitenkaan itse lukeudu eikä ole koskaan lukeutunut, vaikka suvussa vanhoillislestadiolaisuutta onkin.
Teologian tohtori Teemu Kakkuri on hiljattain tehnyt herätysliikkeitä käsittelevän kirjan Suomalainen herätys (Kirjapaja 2014). Kakkurin mukaan lestadiolaisuudessa on kolme päähaaraa: esikoislestadiolaisuus, uusheräys ja vanhoillislestadiolaisuus.
– Vanhoillislestadiolaisuus on 1930-luvulla hajautunut vielä kahtia. Siitä on erkaantunut rauhansanalaisuus, joka on kirkkohistorian silmin toinen osa vanhoillislestadiolaisuutta ja sen toinen haara.
Kuuluu konservatiiviseen herätyskristillisyyteen
Vaikka tällaisen eräänlaisen sukupuu-katsannon kautta rauhansanalaisuus on vanhoillislestadiolaisuutta, se ei ole sitä kuitenkaan opillisessa mielessä tai suhteessa moniin eettisiin kysymyksiin, kuten Uimosen kirja kuvaa. Liike on eriytynyt vanhoillislestadiolaisuudesta omaksi itsenäiseksi herätysliikkeekseen. Uimosen kirjassa on myös kuvattu hyvinkin tarkkaan rauhansanalaisuuden kirkkohistoriallinen synty ja vanhoillislestadiolaisuudesta erkaantuminen.
Rauhansanalaiset ”erottuvat vanhoillislestadiolaisista vapaamielisyydessä ja suvaitsevaisuudessa. Televisiota ei ole heiltä kielletty, ja elokuvissa saa käydä. Lasia voi kallistaa ja maljoja nostaa. Rauhansanalaisuuden liberaali siipi, johon Sipilä lukeutuu, lähtee siitä, että jokaisella on omantunnon vapaus ja oikeus toimia mielensä mukaan myös hengellisissä asioissa”, kirja kuvaa.
Kakkurin mukaan liikkeen kuvaaaminen vapaamieliseksi on oikea suhteessa nimenomaan vanhoillislestadiolaisuuteen.
– Siinä suhteessa rauhansanalaisuus näyttää hyvinkin liberaalilta. Mutta kyllä se muutoin konservatiiviseen herätyskristillisyyteen kuuluu ja varsinkin ruotsinkielinen rauhansanalaisuus on paikoin hyvinkin vanhoillista.
Kakkuri tietää myös, että Sipilän lisäksi on pari muutakin rauhansanalaista kansanedustajaa.
”He ovat evankelis-luterilaisia”
Miksi rauhansanalaisuus irtaantui vanhoilislestadiolaisuudesta? Kakkurin mukaan iso tekijä oli se, että Rauhan sanan ihmiset ja ruotsinkielinen vanhoillisuus eivät hyväksyneet Oulussa toimivan Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistyksen ”ylivaltaa ja oikeutta määrätä ja säädellä”.
Yksi erottava tekijä on Kakkurin mukaan myös ekslusiivisuus eli vanhoillislestadiolainen näkökanta, joka tietyssä mielessä pitää vain vanhoillislestadiolaisia pelastuvina kristittyinä. Näin ei ole Kakkurin mukaan rauhansanalaisuudessa.
– Mutta tämä ekslusiivisuus eli poissulkevuus on kehittynyt SRK-vanhoillislestadiolaisuudessakin vasta 1930-luvun jälkeen. Tai siitä kiistellään, oliko ekslusiivisuutta vanhoillislestadiolaisuudessa jo 30-luvulla. Vasta 1960-70-luvulla se ikään kuin tuli täyteen dogmiinsa.
Juha Sipilä on blogissaan määritellyt itsensä luterilaisen kirkon jäseneksi, jonka juuret ovat rauhansanalaisuudessa. ”En ole koskaan lokeroinut itseäni minkään suuntauksen oppeihin, eivätkä teologiset opinkysymyskeskustelut minua kiinnosta”, hän sanoo Uimosen kirjassa.
Teemu Kakkuri pitää Sipilän todistusta oikeana ja toteaa, ettei rauhansanalaisilla ole mitään omaa oppia.
– He ovat evankelis-luterilaisia, ei heillä ole mitään erityisoppia, he sitoutuvat ihan Kirkon tunnustuskirjojen opetukseen, Kakkuri jatkaa.
Samalla tavalla sanoisivat varmasti myös vanhoillislestadiolaiset itse, mutta Kakkurin mielestä heillä on myös omaa opinmuodostusta.
Kakkurin mukaan rauhansanalaiset osallistuvat myös hyvin aktiivisesti kirkon tavalliseen seurakuntaelämään.
– Rauhansanalaisuus on hyvin heterogeeninen liike eli siihen voi kuulua perinteen vuoksi, käydä kerran vuodessa seuroissa tai olla sitoutuneempi. Se ei määrittele jäsentensä elämäntapaa. Siellä on naispappejakin, vaikka on kyllä myös naispappeuden vastustajia.
”Jos saisin määritellä itseni”
Kirkkohistoriallisessa mielessä rauhansanalaisuus on siis nimenomaan vanhoillislestadiolaisuudesta irtaantunut haara. Tätä nykyä se on kuitenkin oma itsenäinen herätysliike, jota kokonaisuutena katsoen luonnehtii konservatiivisuus. Suhteessa vanhoillislestadiolaisuuteen liikettä voidaan kuitenkin pitää liberaalina niin opillisesti kuin eettisesti.
”Jos saisin määritellä itseni, niin toteaisin olevani kristitty, jolla on kristillinen vakaumus. Olen myös luterilainen ja uskovainen. Sen sijaan en lokeroi itseäni lestadiolaiseksi. Korostan yksilön omantunnonvapautta, siis omaa vapautta ja vastuuta itse määritellä kantansa uskonnollisiin kysymyksiin”, Juha Sipilä sanoo Uimosen kirjassa.
Kakkurin mukaan Juha Sipilän kuvaus uskonnollisuudestaan vastaa täysin kuvaa, joka hänellä itselläänkin Sipilästä on.
– Tunnen etenkin hänen perhepiiriään, ystäviään ja sukulaisiaan sekä niitä ihmisiä Kempeleestä, jotka ovat samasta seurakunnasta kuin hän.
Lue myös
Onko vanhoillislestadiolaisuutta käytetty lyömäaseena? – Sipilä vastaa
Ilmoita asiavirheestä