Lestadiolaisuuden jatkuvuus sitoutuu lihaan, eikä jatkuvuuden tarvitse olla muuttumaatomuutta, sanoi tutkija YTM Sandra Wallenius-Korkalo Oulun Lestadius-seminaarissa. Hän ja FT Mauri Kinnunen puhuivat lestadiolaisuuden nykyhetkestä ja tulevaisuudesta perjantaina kaksipäiväisen seminaarin päätteeksi.
Lestadiolaisuus jatkuu Sandra Wallenius-Korkalon mukaan paitsi historiallisesti ajassa muuttuneena ja paikassa pysyvänä ja liikkuvana liikkeenä myös lihassa, ihmisruumiissa.
Ruumiillisuus on ollut lestadiolaisuuden historiassa fyysisiä liikutuksia, mutta nykyään se näkyy intiiminä kehojen läheisyytenä perheissä, yhteisössä ja seuratapahtumissa.
– Lestadiolaisuutta ei voi erottaa ihmistä, se on ihon alla. Uskon harjoittamiseen kuuluu ruumiillisuus. Usko voi olla myös suojavaate ympäröivää maailmaa vastaan, Wallenius-Korkalo kuvaa.
Ruumiillisuus kuuluu keskeisesti lestadiolaisuuden jatkumiseen.
– Tänä päivänä jatkuvuus tapahtuu lihassa, erityisesti naisen keho on valjastettu jatkuvuuden takaajaksi. Ilman syntyvyyttä liike kuihtuu, hän sanoo.
Jatkuvuus ei kuitenkaan synny vain uusien lestadiolaisten kasvattamisesta.
– Vain uudistumalla ja uusiutumalla liike voi jatkua. Jatkuvuus ei edellytä, että lestadiolaisuus säilyy samanlaisena. Liikkeen sisällä asiaa ei esitetä näin, toteaa Wallenius-Korkalo.
Muuttumattomuuden illuusio johtaa ristiriitaan
Jatkuvuus mielletään lestadiolaisuudessa yleensä traditioissa pitäytymiseksi ja muuttumattomuudeksi. Näitä pidetään ”oikean lestadiolaisuuden” merkkeinä.
– Muutosta kyllä tapahtuu, mutta piilossa, eikä sitä artikuloida muutokseksi. Muutosvaatimukset tulkitaan epäuskoisuuden ja eriseuraisuuden merkeiksi. Lestadiolainen maailmankuva johtaa paradoksiin: muuttumattomuuden illuusioon jatkuvasti muuttuvassa yhteisössä, toteaa Wallenius-Korkalo.
Wallenius-Korkalon mukaan jatkuvuus voidaan ymmärtää myös prosessina, joka sisältää sekä pysyvyyden että muutoksen.
– Voiko yhteisön sisällä olla monenlaisia näkemyksiä? Erilaisuus voi näyttäytyä uhkana yhteisölle, mutta ehkä monenlaisuus voisi olla liikkeen mahdollisuus, toisenlainen jatkuvuuden strategia, Wallenius- Korkalo pohtii.
Terve yhteisö sietää kritiikkiä
Sekä Sandra Wallenius-Korkalo että Mauri Kinnunen pitivät vanhoillislestadiolaista tiivistä yhteisöä toisaalta yksilöille turvallisena voimavarana mutta koko elämän kattavuuden vuoksi myös rajoittavana ja vaarallisena.
– Kun yhteisö on tiivis, se voi toimia omalakisesti. Opilliset ja eettiset valinnat saatetaan ulkoistaa yksilöltä yhteisölle ja sen johdolle, sanoo Kinnunen.
– Kun laajaa toimintaa on paljon, kokeeko yksilö siinä sen, että suorittamalla näitä, osallistumalla aktiivisesti yhteisön toimintaan, hän ansaitsee kristityn osan ja palkan? Kinnunen kysyy.
Kinnunen mukaan kritiikin heikko sietäminen ja eksklusiivisuus (poissulkevuus) liittyvät yhteen.
– Eksklusiivisuus mahdollistaa umpioitumisen ja terveen, oikeutetun kritiikin tyrmäämisen. Tässä vaalitaan yksimielisyyden harhaa, Kinnunen linjaa. Eksklusiivisuutta käytetään myös sisäisten erimielisyyksien vaimentamiseen.
Tutkijan mukaan kritiikkiä torjutaan myös silloin, kun median käsittelemät vaikeat asiat liikkeessä leimataan liikkeen sisällä ”maailman vainoksi”. Vainon sijaan Kinnusen mukaan on kyse rakastamisesta.
– Se joka yhteisöä rakastaa, haluaa keskustelua huomatessaan epäkohtia. Kritiikin sieto on terveen yhteisön tuntomerkki, hän sanoo esityksensä lopuksi.
Wallenius-Korkalo ja Kinnunen puhuivat perjantaina Oulussa Laestadius-seminaarissa, jonka järjestivät Oulun hiippakunta, Oulun luterilaiset seurakunnat sekä Pohjoinen kulttuuri-instituutti.
Ilmoita asiavirheestä