Keskustelu naisten pappeudesta evankelis-luterilaisessa kirkossa on kuin liikenneympyrä, josta autoletka hajautuu lukuisille eri teille, vaikka niiden pitäisi kulkea samaan suuntaan. Kommunikointi on vaikeaselkoista.
Viimeviikkoisessa kirkolliskokouksessa käytiin vääntö edustaja-aloitteesta, joka koskee piispanviran kelpoisuusehtojen muuttamista. Aloitteen allekirjoittajat haluavat kirkon vaalijärjestykseen lisäyksen viran hoitamiseen vaadittavista edellytyksistä. Käytännössä aloitteella pyritään estämään piispaehdokkuus henkilöiltä, jotka kieltäytyvät yhteistyöstä naispuolisten pappien kanssa. Arkkipiispanvaalissa oli alkuvuodesta ehdolla Ville Auvinen, joka ei tee yhteistyötä naispappien kanssa.
Kirkolliskokouksessa käytettiin viime viikolla aiheesta yli 30 puheenvuoroa. Keskustelussa erottuivat nämä näkökulmat:
1. Syrjintä
Aloite koskee vakavia asioita, kuten työhyvinvointia ja syrjintää. Porilainen pappisedustaja Tuija Kruus totesi, ettei naispappeuden historia ole ollut Suomessa ruusuilla tanssimista.
– Jossain muussa työpaikassa kokemaamme olisi voinut joissain tilanteissa kutsua työpaikkakiusaamiseksi tai sukupuoleen perustuvaksi syrjinnäksi. Naisia saa vähätellä. Kirkon suojissa voi järjestää tilaisuuksia, joihin naispapeilla ei ole asiaa.
Kruusin mukaan arjen jännitteiden keskellä olisi tärkeää voida luottaa siihen, että piispa olisi kaikkien pappien tukena.
2. Säädösten vaikeaselkoisuus
Jos aloitteen sanamuoto viran hoitamiseen vaadittavista edellytyksistä menee läpi, mikään ei ehkä vielä ratkea. Paljon riippuu siitä, mitä pidetään viran hoitamiseen vaadittavina edellytyksinä. Aloitteen tekijöiden mukaan viran menestyksekäs hoitaminen edellyttää naispuolisten pappien kanssa työskentelyä.
Maallikkoedustaja, lakimies Risto Tuori luonnehti, että aloitteen tavoitteena näyttää olevan eräänlainen Lex Auvinen, jossa määritellään piispanviran kelpoisuusehdot pelkästään yhden ajatustavan kannalta. Ehdotuksen neutraalin sanamuodon voisi tulkita tarkoittavan muitakin tilanteita, kuten sitä, että ehdokas olisi julkisesti ilmoittanut toimivansa vaikkapa avioliittoon vihkimisessä kirkon avioliittokäsityksen vastaisesti, Tuori sanoi.
3. Keskustelu siitä, millaista keskustelu naisten pappeudesta on
Kirkolliskokouksen keskustelu lipsui monesti käsittelemään sitä, mitä keskustelu niin sanotusta virkakysymyksestä on ja millaista sen pitäisi olla.
Maallikkoedustaja Lauri Palmunen totesi olevansa virasta eri mieltä kuin Ville Auvinen mutta siteerasi ranskalaisfilosofi Voltairea: ”Olen kaikesta eri mieltä kanssasi, mutta taistelen loppuun asti oikeudestasi olla eri mieltä.”
– Minun mielestäni on mielenkiintoista kuunnella Auvisen argumentointia, hän kiteytti.
Pappisedustaja Marjaana Toiviainen totesi siihen, että salissa kuultava puhe ei ole vain argumentaatiota vaan puhetta, joka vaikuttaa yhteyteen kirkossa.
– Me emme nyt vertaile näppäriä argumentteja tai sitä, kuka kertoo hauskimman vitsin, vaan me rakennamme kirkkomme aitoa yhteyttä. Sellaista, jossa kenenkään olemus tai sukupuoli ei määrittele sitä, millaista piispallista tukea hän työssään ja elämässään saa.
4. Turhautuminen
Monia ärsyttää se, että vuodet vierivät mutta asiat eivät etene. Jymäkimmän puheenvuoron piti vuonna 2001 Oulun piispaksi vihitty Samuel Salmi. Hänen edeltäjänsä Olavi Rimpiläinen oli viimeinen piispa, joka kieltäytyi vihkimistä naisia papeiksi.
– Tällä paikalla tätä aloitetta käsiteltäessä voin sanoa, että ymmärrän 102-prosenttisesti sen tuskan ja huolen, mikä täällä taustalla vallitsee. Naispappien nöyryyttäminen ja alentava kohtelu, mitä olen saanut seurata vuosien ajan, on luonteeltaan sellaista, että siinä ei kyllä ole aihetta minkäänlaiseen hymyyn, Salmi sanoi.
Salmen mukaan nyt on aika nostaa asia esille valiokunnissa ja katsoa, miten sukupuolten välinen tasa-arvo toteutuisi kirkossa.
– Lopetetaan ihmeessä tämä pelleily tämän naispappeuskysymyksen kanssa ja ollaan rinta rinnan toistemme kanssa.
Salmi täsmensi myöhemmässä puheenvuorossaan tarkoittaneensa pelleilyllä sitä, miten naispappeja on kohdeltu.
Lopputulos: Absurdius
Ääneen pääsi myös aloitteen innoittajana toiminut pappisedustaja Ville Auvinen itse. Hän viittasi puheenvuorossaan ponteen, jonka kirkolliskokous hyväksyi vuonna 1986 avatessaan pappisviran naisille. Ponnessa todetaan, että torjuvasti pappisviran avaamiseen suhtautuvilla on jatkossakin kirkossa toiminnanvapaus ja mahdollisuus tulla vihityksi ja nimitetyksi kirkon eri virkoihin.
– Nyt olen monta kertaa kuullut sanottavan, mitä se ponsi ei tarkoita. Mutta toivon, että joku nyt kertoisi, mitä se ponsi tarkoittaa, Auvinen sanoi.
Hän huomautti, että vaikka jotkut ovat puhuneet ponnesta määräaikaisena, se ei sellainen ole.
– Tai sitten on sanottu, että se ponsi antaa mielipiteenvapauden. Mutta nyt ihmettelen, tarvitaanko meidän kirkossamme ponsia mielipiteenvapautta turvaamaan. Ymmärtääkseni tutkimusten mukaan meillä on kirkossa aika paljon sellaisiakin pappeja, jotka eivät usko vaikkapa neitseestä syntymiseen tai ylösnousemukseen. Eihän heilläkään ole mitään pontta suojaamassa heidän mielipiteenvapauttaan.
Auvinen osoittaa ongelman ytimeen. Virasta on voinut olla ponnen perusteella yli 30 vuotta vapaasti mitä mieltä tahansa. Maallinen lainsäädäntö on asiasta eri mieltä. Ponsi on silti yhä olemassa.
Auviseen kiteytyy koko keskustelun absurdius. Hän on ollut ehdolla piispaksi, vaikkei suoriutuisi työtehtävistään ilman työjärjestelyjä, joiden tekeminen on kielletty. Samaan aikaan hänellä on 32-vuotiaan ponnen takaama oikeus ajatella pappisvirasta niin kuin ajattelee. Ja nyt kirkolliskokous käsitteli aloitetta, jolla pyrittiin rajaamaan ulos hänen eli salissa läsnä olleen edustajan ja hänen laillaan ajattelevien ehdokkuus tulevissa piispanvaaleissa.
Henkilöhistorian tasolla absurdia on se, kuinka vuodet ovat muuttaneet pappisvalansa piispa Rimpiläisen edessä vannoneen Auvisen aseman kirkossa. Yhden sukupolven aikana hänen virkakäsityksensä muuttui vanhakantaisesta suorastaan kirkkohistorialliseksi reliikiksi.
Kuva: Olli Seppälä
***
Seuraa Kotimaata Facebookissa ja Twitterissä.
Jos et ole vielä Kotimaan tilaaja, voit tilata lehden täältä.