Ystäväni otti viime talvena valokuvan Betlehemissä, Jeesuksen syntymäkirkossa.
Kuvassa olen minä ja 21 muuta minulle täysin tuntematonta pyhiinvaeltajaa. Valo siivilöityy hämärään tilaan.
Olen suurentanut kyseisen kuvan ja ripustanut sen kotini seinälle. Joskus ennen nukahtamista kuvittelen mielessäni elämäntarinoita muille valokuvaan tallentuneille ihmisille.
Esimerkiksi tuo kaljupäinen nuorehko mies on ranskalainen veturinkuljettaja ja kirjallisuuden ystävä. Hänen isoäitinsä oli harras katolilainen.
Mies on lukenut katolisen kirjailijan Michel Tournierin teoksen Kolmen kuninkaan kumarrus (suomentaja Annikki Suni). Kirja ja isoäiti ovat ne syyt, joiden takia hän on tullut Betlehemiin.
Matteuksen evankeliumin mukaan tietäjät idästä toivat Jeesus-lapselle kalliita lahjoja: kultaa, suitsuketta ja mirhaa. Tietäjien lukumääräksi on määritelty kolme, koska Jeesus-lapselle tuotiin kolmenlaisia lahjoja.
Tietäjät idästä esitetään usein kuninkaina. Myös Michel Tournier kirjoittaa kolmen kuninkaan eli Gasparin, Melkiorin ja Baltasarin tarinat.
Joidenkin tarinoiden mukaan kuninkaita olikin neljä. Tournierinkin kirjassa on neljäs kuninkaallinen, joka ei koskaan ehtinyt seimen luo.
Kuninkaiden lisäksi Tournier nostaa aasin yhdeksi päähahmoksi. Tässä kirjassa esiintyvän aasin identiteetti perustuu köyhyyteen ja kärsimykseen. Muutos on kuitenkin tulossa, sillä seimen luona arkkienkeli Gabriel kertoo aasille näiden merkittävästä roolista ”Suuressa tarinassa”.
Seimen hartaassa tunnelmassa aasi harmistuu, kun se kuulee rikkaiden kuninkaiden meluavan joukon etsivän tietä Jeesus-lapsen luo.
Aasin tulkinnan mukaan rikkaat ovat niin kyltymättömiä, että he tahtovat omistaa kaiken, jopa köyhyyden. Aasi olisi tahtonut pitää Jeesus-lapsen vain itsellään.
***
Saksalaisen kirjailijan Heinrich Böllin novellikokoelmassa Tohtori Murken kootut tauot (suomentanut Kristiina Kivivuori) on kertomus Milla-tädistä, joka sotavuosien joulutauon jälkeen juuttuu elämään jouluaattoiltaa uudestaan ja uudestaan.
Novellissa Ois joulu ainainen Böll kuvaa, miten tätä painajaismaiseksi muuttuvaa joulua rakennetaan joka ilta vuodesta toiseen. Jotta se olisi mahdollista, perhe palkkaa näyttelijöitä näyttelemään sukulaisia ja kuusi vaihdetaan muutaman päivän välein. Jos jouluaattoa ei vietetä joka ilta, Milla-täti alkaa huutaa täyttä kurkkua.
Kokoelman ensimmäinen versio ilmestyi saksaksi 1955, vain kymmenen vuotta toisen maailmansodan päättymisen jälkeen.
Sota heijastuu myös Milla-tädin ja hänen perheensä jouluun. Joulurekvisiittaa on tavaraniukkuuden takia vaikea hankkia. Toinen viittaus sota-aikaan on Milla-tädin puoliso, joka sota-aikana toimi vanginvartijana ja joutui esimiestensä epäsuosioon kohtelemalla puolalaisia ja venäläisiä vankeja ”kuin ihmisiä”.
Siinä löytyy tämän muutoin niin satiirisen novellin lempeä viittaus joulun sanomaan. Kohdella vihollisia kuin ihmisiä.
***
Kiinnostavaa teologista pohdintaa laajemminkin on amerikkalaisen John Irvingin 30 vuotta sitten suomeksi ilmestyneessä tiiliskivimäisessä teoksessa Ystäväni Owen Meany (suomentanut Kristiina Rikman).
Joulukin on osa kokonaisuutta, kirja kuvaa muutaman sivun verran koulussa esitettävän joulukuvaelman valmisteluja. Seimi on tässä kuvaelmassa keskeisessä osassa.
Pienikokoinen Owen Meany on vuosien ajan esittänyt kattoon köydellä nostettua enkeliä. Owen tahtoo kuitenkin Jeesus-lapsen osan itselleen, koska uskoo esittävänsä sen paljon paremmin kuin oikea vauva.
Owen saa tahtonsa läpi. John Irving kuvaa koskettavasti, miten harjoituksissa aika pysähtyy ja kaikki, aasi mukaan lukien, hiljenevät seimen ympärillä. Niin vakuuttavasti Jeesus-vauvaa esittävä Owen siunaa äitiään.
Tämä Irvingin teos sopii mainiosti joulunpyhien lukemiseksi. Heti sen alussa, ensimmäisessä kappaleessa, kirjan kertoja toteaa olevansa kristitty Owen Meanyn ansiosta.
***
Kirjailijat sortuvat joskus kiiltokuvamaisuuteen kuvatessaan seimen tapahtumia tai joulun sanomaa. Suomalainen kirjailija Maria Jotuni ja portugalilainen kirjailija José Saramago pyrkivät makeuden sijaan realismiin.
José Saramago kuvaa teoksessaan Jeesuksen Kristuksen evankeliumi (suomentanut Erkki Kirjalainen) Jeesuksen syntymän näin: ”Joosefin ja Marian poika syntyi niin kuin kaikki ihmisten lapset, äitinsä veren tahrimana, omasta limastaan niljakkaana ja hiljaa kärsien”.
Maria Jotunin novellissa Jouluyö korvessa on perheväkivaltaa, pienenä lampeen hukkunut poika, uskottomuutta, henkistä julmuutta, tappoyrityksiä, kuolema ja lopulta myös syntymä.
Jotunin novellissa ei viivytä seimen luona, mutta novelli vie seimen sanoman, anteeksiannon äärelle.
Jotunin novellissa jouluyönä kaukana korvessa taloon syntyy uskottoman puolison toiselle naiselle siittämä vauva.
Petetty talon emäntä asettaa kätensä hellästi pienen vastasyntyneen vauvan päälle ja siunaa häntä. Lapsi ei saa joutua sijaiskärsijäksi, lapsi on lahja.
Joulu ja seimen lapsi näyttävätkin usein antavan kirjailijalle mahdollisuuden kirjoittaa ihmisen valoisammista puolista, kyvystä antaa anteeksi ja yhteyden löytämisestä.
***
Hyvyyden ja anteeksiantamisen teema viedään ehkä jo liian pitkälle amerikkalaisen Oscar Hijuelosin teoksessa Vanhan Herran joulu (suomentanut Titia Schuurman).
Kirja kertoo New Yorkissa asuvasta kaksilapsisesta perheestä, jonka toinen poika kuolee 17-vuotiaana ampumavälikohtauksessa.
Kirja kuvaa vuosia kestävää matkaa siihen, että isä voi kohdata poikansa ampujan kasvoista kasvoihin.
Jouluun ajoittuvan tapaamisen hetkellä isän iho huokuu niin paljon surua ja anteeksiantamista, että se tuoksuu ”suloiselta kuin kirkon suitsuke”.
Kuulostaa siirapinmakealta, mutta silti Vanhan herran joulu on myös todentuntuinen kertomus anteeksiantamisen vapauttavasta voimasta. Myös siirapinmakea anteeksiantaminen voi olla totta tässä maailmassa.
***
Joka vuosi yli miljoona ihmistä tekee tietäjien jäljillä matkan Betlehemiin Jeesuksen syntymäkirkolle. Niin minäkin ja ne 21 muuta satunnaisesti valokuvaan tallentunutta ihmistä teimme tämän matkan.
Pyhiinvaeltajien laajasta kirjosta kertoo se, että kirkon viereisen kahvilan terassilla on pysäköitynä hiukan ränsistynyt valkoinen ajoneuvo. Paavi Franciscus kulki sillä vieraillessaan Pyhällä maalla.
Kirjoittaja on Kotimaan päätoimittaja. Essee on julkaistu Kotimaa-lehdessä 19.12.
Kuvitus: Päivi Karjalainen
***
Seuraa Kotimaata Facebookissa ja Twitterissä.
Jos et ole vielä Kotimaan tilaaja, voit tilata lehden täältä.