Alkukesästä olen tutustunut Turun NMKY:n leirisaareen ja seikkaillut partioleireillä vähän pienempien ja isompien partiolaisten kanssa. Olen ollut vaikuttunut. Sekä NMKY että partio ovat säilyttäneet työssään jotain sellaista, minkä seurakunnat ovat ainakin paikoitellen menettäneet.
Erityisen kadehdittavaa on nähdä, miten nuoret pysyvät toiminnassa mukana pitkälle aikuisikään. Salaisuus on yhdessä tekemisessä, hyvässä me-hengessä ja vastuun kasvamisessa. Asioita ei anneta valmiina, vaan niitä pääsee toteuttamaan itse. Työntekijät – jos sellaisia on – eivät ensi sijassa kasvata tai ohjaa, vaan mahdollistavat ja ovat itse mukana tekemässä. Keittiö ei tarjoa ohukaisia, vaan jostain haetaan muurinpohjapannu ja laitetaan tulet.
* * *
Rikkaina vuosina seurakunnat rakensivat toinen toistaan hienompia leirikeskuksia, joissa mitään ei tarvinnut enää tehdä itse. Ruokahuollon hoitivat ammattilaiset, eikä talkooväkeä enää tarvittu leirikeskuksen ylläpitoon. Hehän olisivat vain pilanneet paikat. Nuoret saivat kahden tai neljän hengen huoneet, sillä niinhän asuttiin kotonakin. Yhteisöllisyys ei päässyt kasvamaan.
Nuoriso-ohjaajista tuli nuorisotyönohjaajia, kasvatuksen ammattilaisia. Hyvä niin, sillä kirkko tarvitsee ammatissaan osaavaa väkeä.
Samalla menetettiin kuitenkin jotain oleellista. Kun kaikki on liian valmista, omistajuus katoaa. Seurakunta ja sen tilat eivät ole enää omia, vaan niissä käydään. Nuorten kanssa olemisesta tuli kasvatusta, jolloin ei tehtykään enää yhdessä, vaan ohjattiin tekemistä. Tämä on osa laajempaa kehitystä kirkossa, eikä toki koske vain nuorisotyötä.
Poikkeuksiakin on. Suomesta löytyy monia seurakuntia, joissa nuorisotyö edelleen kukoistaa ja nuoret kiinnittyvät seurakuntaan pitkäksi aikaa. Tutkimusten mukaan kuitenkin valtaosissa seurakuntia nuoret kokevat isostoiminnan vain välivaiheeksi, eikä siitä saatu muistijälki sitouta jäsenyyteen.
* * *
Kristillisen yhteisöllisyyden rakentaminen on todellinen taitolaji, sillä tutkimusten mukaan nuoret karttavat hengellistä yhteisöllisyyttä. Hengellisyys ja usko ovat heidän maailmassaan yksilölajeja. Kirkon tarjoama hengellisyys ei kohtaa heidän kokemustaan pyhästä, eikä ylhäältä alas -malli puhuttele nuoria.
Jotain on kuitenkin tehtävä, sillä nuorissa on kirkon tulevaisuus. Olisiko aika alkaa taas vain olla ja touhuta nuorten kanssa, tehdä yhdessä arjen asioita, antaa vastuuta pitkälle aikuisuuteen asti? Läsnä olevan aikuisen kaipuu ja aidon kohtaamisen ikävä ei ole kadonnut minnekään. Ehkä me pärjäisimme vähemmän hienoilla leirikeskuksilla ja vähemmällä henkilökunnallakin, jos tekisimme enemmän yhdessä nuorten kanssa.
Kirjoittaja on Turun tuomiorovasti. Kolumni on julkaistu 22.6.2022 ilmestyneessä Kotimaassa.
Lue myös
Kolumni: Pyhiinvaelluksella olen ruumiillinen ihminen enkä varmasti taipaleen viimeinen kulkija
Kolumni: Vielä jokin aika sitten kirkolliskokouksessa tuntui, että suomettumista oli ilmassa
***
Haluatko tutustua Kotimaa-lehteen?
Tilaa Kotimaan näytelehti ilmaiseksi täältä. Lähetämme PDF-lehden sähköpostiisi. Näytelehden tilaaminen ei edellytä jatkotilausta. Näytetilauksen voi tehdä yhden kerran.\n>Antoisia lukuhetkiä!
Ilmoita asiavirheestä