Koronan voima hiipuu ja nyt keskustellaan siitä, palataanko työpaikoilla ja opiskelussa kokonaan lähitoimintaan vai jatketaanko ainakin osaksi kotityötä ja yhteyksien pitoa tietokoneella. Vaikka lähiopetukseen palaaminen on monelle ilon aihe, yliopistossakin on sekä opettajia että opiskelijoita, jotka ovat tottuneet etätyöhön ja tahtoisivat jatkaa sitä. Opiskeluni sujuu paremmin kotona, he sanovat. Joitakin toisten jatkuva tapaaminen tuntuu rasittavan ja ehkä ujostuttavankin.
Vanhan koulun naisena uskon kuitenkin vahvasti yhdessäolon ja konkreettisen vuorovaikutuksen voimaan. En usko, että opiskelijoista kasvaa itsenäisiä, osaavia ja kypsiä, yhteisölleen hyödyllisiä asiantuntijoita muuten kuin monipuolisessa kasvokkaisessa vuorovaikutuksessa seminaareissa, ryhmätöissä, käytävillä ja kahviloissa, sekä opiskelutovereittensa että vanhempien tutkijoiden, siis opettajien, kanssa. Tällainen vuorovaikutus on niin paljon enemmän kuin värisevä naama ja ääni tietokoneen ruudulla.
Eikä kasvokkaisen vuorovaikutuksen tärkeys tietenkään opiskeluun lopu. Kansainvälisestikin menestynyt dokumentaarinen lauluelokuva Armotonta menoa – hoivatyön lauluja on näyttänyt tuhansille suomalaisille väläyksiä siitä, kuinka digitaalinen yhteydenpito toimii vanhojen palveluissa. Voi toimia oikein hyvin, tietenkin, kun asia on tarpeeksi yksinkertainen ja on aikaa toimittaa se tarpeeksi hitaasti.
Elokuvassakin näkyvä todellisuus on usein toinen. Hauras, päivänsä yksin kotona viettävä, toimintoihinsa jo aikaa tarvitseva iäkäs ihminen ilmestyy ruudun eteen ja kiireinen hoitaja joutuu nopeasti latomaan tärkeimmät: Olethan ottanut lääkkeet – muistathan juoda – hyvää päivänjatkoa. Ja klik, ”tapaaminen” on ohi. Monelle ainoa ihmiskontakti sinä päivänä.
***
Kasvokkainen kohtaaminen on tärkeää ja siinä vähän voi olla paljon. Dosentti Jari Pirhonen kertoo, kuinka hoivakodin asukas piti asuinpaikkaansa hyvänä sen perusteella, että hoitaja tervehti käytävällä juuri häntä. Tällä tavoin ihminen ”tunnustetaan”, hänet huomataan ja kohdataan juuri hänenä itsenään, ainutkertaisena persoonana.
Se ei ole monimutkaista. Huomaava, kiinnostunut ja hyväksyvä katse ja muutama sana juuri hänelle yliopiston seminaarissa, hoivakodin käytävällä, kaupan kassalla, kerrostalon käytävällä, stadionkonsertin lippujonossa. Juuri siten, toisten katseesta, rakentuu oma käsitys itsestämme.
Kun kesä väistyy ja illat pimenevät, toisen ihmisen elämää voi valaista huomaamalla hänet. Ei ole vaikeaa, usko pois!
Kirjoittaja on gerontologian professori Tampereella. Kolumni on julkaistu 26.8.2022 ilmestyneessä Kotimaa-lehdessä.
***
Haluatko tutustua Kotimaa-lehteen?
Tilaa Kotimaan näytelehti ilmaiseksi täältä. Lähetämme PDF-lehden sähköpostiisi. Näytelehden tilaaminen ei edellytä jatkotilausta. Näytetilauksen voi tehdä vain kerran.
Antoisia lukuhetkiä!
Ilmoita asiavirheestä