Aikanaan Raamattu, Jumalan sana, oli minulle suljettu ja tiukasti nyöritetty, taivaalta laskeutuva paketti, jonka sanoman painon alle oli alistuttava. Jumalan tapa kirjoittaa kirjaansa oli mielessäni kuin elokuvan Kymmenen käskyä laintaulujen syntyminen: Salama leimahtaa taivaasta, kirjoittaa sanat, ihmiset kauhistuvat ja vaikenevat.
Nyt ajattelen, että sana tulee jostain läheltä, viereltäni. Koen liittyväni keskusteluun. Kuljen Kristuksen kanssa Emmaukseen, ja matkalla sydämeni lämpenee.
Lukiessani tänään Raamattua ajattelen astuvani suureen, silmille näkymättömään huoneeseen, ehkä temppeliin, jossa kaikuu monen ja monenlaisten ihmisten puhe. Liityn kauan sitten alkaneeseen ajatusten, näkemysten ja mielipiteiden virtaan.
Ehkä olen vähän myöhässä. Joka tapauksessa huomaan, että nämä puheet ja keskustelut ovat alkaneet jo ennen kuin yksikään tämän hetken keskustelija oli syntynyt. Kuunneltuani aikani liityn keskusteluun. Minua kuunnellaan. Yhdessä yritämme ymmärtää elämää ja tukea toisiamme, kuulla Jumalamme sanat ja äänen.
Meitä koolla olevia yhdistää kolme seikkaa. Ensimmäiseksi se, että meidät kaikki on kutsuttu mukaan.
Toiseksi meitä yhdistää tietoisuus siitä, että olemme vastuussa siitä, mitä puhumme, mihin päädymme, emme vain toinen toisillemme, vaan Kaikkivaltiaalle.
Kolmanneksi meitä yhdistää usko, että tämä Kaikkivaltias, meidän Jumalamme, on elävä, aktiivinen mukanaolija. Hän haluaa vaikuttaa siihen, mitä kutsumme Hänen puheekseen ja ohjata elämämme suuntaa.
Jonkin ajan kuluttua minun on poistuttava. Astuessani ovesta ulos totean, että keskustelu jatkuu ja joukko uusia ihmisiä on tulossa mukaan.
***
Ajattelutapani muuttui kolmen oivalluksen kautta.
Ensimmäinen liittyy Raamatun ulkoiseen muotoon. Pitkään ajattelin, että Pyhä Kirja on yhden hahmon, Jumalan, kokonaan kirjoittama suurteos, jolla on yksi kirjoittajan määrittelemä juoni. Ajatus alkoi muuttua, kun ymmärsin, että se on ollut mahdollinen vasta 1600-luvulta lähtien. Vasta silloin syntyivät ensimmäiset yksiin kansiin painetut Raamatut.
Sitä ennen tilanne oli toinen. Vielä keskiajalla kovin harvat osasivat lukea ja tavallinen lukutaidoton ihminen tuli pyhien tekstien kanssa tekemisiin vain kuullessaan niitä luettavan jumalanpalveluksissa.
Ensimmäiset 1 500 vuotta pyhät tekstit olivat käsin kirjoitettuja, keskenään erilaiselta näyttäviä tekstejä ja tekstien kokoelmia sekä kuvia kirkkojen seinissä. Vasta viimeiset 500 vuotta pyhä teksti on ollut yksi kirja.
Toinen oivallus liittyy siihen tosiasiaan, että ennen kirjoitettua sanaa oli puhuttu sana.
Raamattu syntyi yhteisöissä, joissa vain harvat osasivat lukea ja kirjoittaa. Tuolloin Jumalan sanaa kerrottiin ja puhuttiin suullisesti ihmiseltä toiselle. Vielä silloinkin, kun osia siitä oli kirjoitettu papyrukselle, sana oli ensisijaisesti toisen ihmisen sanoja.
Mielestäni puheeksi ymmärretty Jumalan sana on paljon notkeampi ja taipuisampi ilmiö kuin kirjoitettu sana. Se on myös paljon lähempänä ihmisen inhimillistä sanaa ja uskovan yhteisön uskontulkintaa. Se keskustelee sinun ja muiden kanssa.
Kolmas oivallus on sisälläni tapahtunut muutos siinä, miten näen ja ymmärrän Jumalan. Ennen Hän oli kaukana, etäällä, poissa. Nyt koen, että Hän on tässä, lähellä, minussa.
Kuulen Raamatun teksteissä kolmen tahon äänet: alkuperäisen kirjoittajan tai kirjoittajajoukon sekä sen laajemman uskonyhteisön, johon kirjoittajat omana elinaikanaan kuuluivat, siis Israelin kansa, ensimmäiset Jeesukseen uskovat. Kolmas ääni on Jumalan puhe sellaisena kuin alkuperäiset kirjoittajat ja heidän yhteisönsä sen ymmärsivät.
***
Koska nimenomaan viimeinen puheen taso on joskus vaikea ymmärtää, kerron esimerkin:
Jefta lähtee sotaan ammonilaisia vastaan (Tuom. 11:29–40). Hän lupaa, että jos Herra sallii hänen voittaa, hän uhraa Herralle ensimmäisen, joka tulee portista vastaan hänen palatessaan voittajana kotiin. Jefta voittaa ja ensimmäinen, joka tulee rumpua lyöden ja tanssien häntä vastaan on Jeftan oma, ainoa tytär. Isä ja tytär kauhistuvat, mutta ovat kuitenkin yhtä mieltä siitä, että Herralle annettu lupaus on pidettävä. Niinpä kahden kuukauden itkemisen jälkeen Jefta uhraa tyttärensä.
Me 2000-luvun kristityt emme voi pitää tapahtunutta Jumalan tahtona eli Hänen sananaan kahdesta syytä: Tekstin sanoma ei vastaa käsitystämme siitä, mikä on Raamatun kokonaissanoma, eikä kertomusten etiikka vastaa sitä, mikä meidän mielestämme on oikein.
Emme myöskään ihannoi tapahtumaa, kuten tekee Tuomarien kirjan kirjoittaja: ”Israelissa tuli tavaksi, että nuoret tytöt menivät vuosittain neljäksi päiväksi ylistämään lauluillaan gileadilaisen Jeftan tyttären muistoa.”
Tästä näkökulmasta kaikki Raamatun tekstit ovat ihmisen sanoja ja Raamattu kahden antiikin yhteisön kertomus Jumalasta ja kohtaamisista Hänen kanssaan. Sen tekstit kertovat, miten nämä yhteisöt näkivät asiat, ei miten Jumala näki. Se kertoo, mikä näiden yhteisöjen mielestä oli elämässä oikein ja Jumalan mielen mukaista, ei, mikä oli Jumalan mielen mukaista.
***
Miten Raamattu sitten on Jumalan sanaa?
Ensinnä se on sitä sisältönsä puolesta eli kertoessaan Jumalan pelastavista teoista. Luther ja muut reformaattorit uskoivat, että Raamattu on arvovaltainen kirja ennen muuta siihen kirjatun sanoman, ei sen syntytavan vuoksi. Raamatussa Jumalan sanaa ovat vain sellaiset tekstit, jotka ”ajavat Kristusta” eli sisältävät selkeän näkemyksen Kristuksen rististä ja ylösnousemuksesta.
Luther arvostelee rankasti joitakin Raamatun kirjoja, esimerkiksi Jaakobin kirjettä ja Ilmestyskirjaa, jotka eivät hänen mielestään opeta selkeästi Kristusta, eivätkä tarjoa kirkasta Jumalan armoa.
Toiseksi Raamattu on Jumalan sanaa, koska sen tekstien kautta Jumala tulee kuulijoiden ja lukijoiden keskelle. Tällöin Jumalan sanaa voi olla mikä tahansa teksti eli koko Raamatun on mahdollista olla Jumalan sanaa. Kristittyinä uskomme, että Jumalaa ei voi oppia tuntemaan ohi Raamatun ja että Jumala tulee ihmisen luo ensisijaisesti Raamatun tekstien kautta. Jeesuskin puhuu ihmiselle Raamatun sanojen kautta.
Jumalan puheen kuuleminen ei ole itsestäänselvyys, vaan joka kerta Hänen äänensä kuuleminen on lahja, ihme. Yhtäältä ihminen, minä, on Jumalan puheen edessä kuin kuollut Lasarus haudassa. Pelastava ääni sanoo ulkopuolella: tule ulos. Ihminen ei tee mitään. Toisaalta ihminen, minä, on kuin Kleopas ja hänen toverinsa Emmauksen tiellä: puhun, kerron hädästäni, pyydän apua.
Raamatun äärellä on mahdollista tulla sisäisesti vakuuttuneeksi ja ymmärtää, että tämä ei ole omaa ajattelua tai omaa sisäistä puhetta, vaan sanat tulevat jostain muualta.
Kun olemme epävarmoja siitä, mikä on Jumalan sanaa, meidän tulee ottaa Jeesus mukaan etsintäämme.
Sulje siis silmäsi ja ajattele, että Hän seisoo tai istuu vierelläsi. Avaa sydämesi ja keskustele Hänen kanssaan siitä, mitä olet lukenut tai kuullut.
Kirjoittaja on opetusneuvos.
Kuvitus: Päivi Karjalainen
***
Seuraa Kotimaata Facebookissa ja Twitterissä.
Jos et ole vielä Kotimaan tilaaja, voit tilata lehden täältä.