Vuoret, jotka näyttävät nousevan suoraan vedestä. Talot ja lehmät, jotka roikkuvat vuoren alla vehreässä jyrkänteessä, kuin juuri tipahtamaisillaan. Tuo suklaarasiamaisen uskomaton maisema, jota Sirpa Kähkönen kertoo ihastelleensa junamatkalla Zürichistä Milanoon yhdessä vieressään istuneen japanilaisen miehen kanssa, on yksi syvästi Kähkösen mieleen painuneista hetkistä.
Toinen merkittävä hetki nivoutuu Milanosta eteläiseen Italiaan kiitäneen yöjunan makuuvaunussa syntyneeseen oivallukseen.
– Matkustaminen on välillä väsyttävää. Jakaessani saman hytin ventovieraiden ihmisten kanssa tajusin, että olemme kaikki toistemme armoilla. Silti tiesin, että kukaan meistä, jotka kohtalon oikusta päädyimme yhteen tuon yön ajaksi, ei halunnut toisilleen pahaa.
Kähkönen sanookin, että valtiot, heimot ja aatteet voivat helposti muuttaa ihmiset massaksi, jonka äärellä voidaan olla vihaisia, mutta ihmisten kohtaaminen mikrotasolla, toisissa olosuhteissa, nostaa ihmisistä esiin toisenlaisia puolia: ihmisyyden, sopuisuuden ja toisen asemaan asettumisen.
– Kirjailijana peilaan jatkuvasti todellisuutta suhteessa fiktioon. Mitä käsillä oleva hetki ja siinä tekemäni havainnot voivat antaa kirjallisuudelle?
Sama toimii myös toisinpäin. On järisyttävää huomata, miten luettu kirjallisuus ja muu taide auttavat hahmottamaan ja ymmärtämään maailmaa, ihmiskohtaloita ja ympärillä olevaa moninaisuutta.
Esimerkiksi Kähkönen nostaa varsin ajankohtaisen romaanin, Nobel-palkitun rankalaiskirjalija Jean-Marie Gustave Le Clezion kirjan Harhaileva tähti. Kirjassaan Le Clezio rinnastaa koskettavasti juutalais- ja palestiinalaistytön kokemusmaailmat. Ranskan juutalainen Esther pelastuu toisen maailmansodan kauhuista Israeliin, luvattuun maahan.
Matkalla kibbutsiin Esther tapaa Nezman, ikäisenä palestiinalaistytön, joka puolestaan matkaa pakolaisleirille, pois juutalaisten tieltä. Tarina kuvaa symbolisesti israelilaisten ja palestiinalaisten ratkaisematonta suhdetta, sekä vihan vaikutusta.
– Tuon kirjan luettuani ymmärsin tuskaisella tavalla sen, miten konflikteissa molemmat osapuolet voivat olla omalta kannaltaan oikeassa.
Palestiinalaiset on ajettu samalla tavalla kodeistaan ulos aavikolle, kuin juutalaiset ajettiin kodeistaan holokaustin aikana. Kun asiat jätetään käsittelemättä ja niistä vaietaan, ihmisten mieliin jää elämään ylisukupolvinen katkeruus ja viha.
YLISUKUPOLVINEN VIHA, traumat ja vaikeneminen ovat olleet teemoina myös monissa Kähkösen kirjoissa.
– On hämmentävää huomata, miten lyhyen matkan päässä isot kansalliset traumat edelleen ovat. Moni meistä kantaa edelleen mielessään esimerkiksi nälkävuosien traumoja ja viiltoja: pelätään kerjuulle joutumista tai nälkään kuolemista.
Toisaalta moni kantaa sisällään myös vaikeita lapsuudenkokemuksia.
– Lukijapalautteen kautta olen tiedostanut, kuinka paljon minulla on kohtalotovereita. Ihmisiä, jotka ovat kokeneet, etteivät saa puhua sukunsa tai perheensä asioista, kuten mielenterveysongelmista, väkivallasta tai alkoholinkäytöstä.
Kähkönen on halunnut kirjoittaa avoimesti ja rehellisesti. Hän kokee, että nuoruuden vimma on poissa. Nyt on voimakas halu ymmärtää ja sovinnollisesti tutkia edellisiä sukupolvia, sitä, mitä naisten elämä on ollut 1940-, 50-, ja 60-luvulla, ja mitkä ehdot heitä ovat määritelleet tyttöinä ja naisina.
Sirpa Kähkösen tuore romaani 36 uurnaa kertookin Kähkösen omasta äidistä. Ja jotta voi ymmärtää miksi äiti oli sellainen kuin oli, on kerrottava edellisistä ja seuraavista. 36 uurnaa on Kähkösen yritys havaita ylisukupolvisia taakkoja ja ymmärtää edeltävien sukupolvien käyttäytymistä. Samalla kirja on syvästi henkilökohtainen.
– Tätä romaania kirjoittaessa tuntui siltä, että se avasi patoluukun, jota olin siihen asti pitänyt kiinni. Kun äiti kuoli, kaikki oli isossa järistyksessä, ja asiat tulivat käsittelyyn kuin itsestään. Syntyi raju, virtaava prosessi, jonka aikana elin monia asioita kehollisesti uudestaan. Se oli fyysisesti raskasta, mutta samaan aikaan tuntui hyvältä ja oikealta kirjoittaa.
Romaanissa Kähkönen on sijoittanut äitinsä ja oman kohtaamisensa nykyiseen kotiinsa, missä hän on myös haastatteluhetkellä.
– Kirjassa keskustelen äitini kanssa. Vaikka äidin repliikkejä ei voi nähdä, ne näkyvät teoksen kertojahenkilön reaktioissa. Sain aikaan draamallisesti etenevän teoksen, jossa kertomisen tapa löysi nopeasti muotonsa, ja jossa koen kaiken ajattelemisen ja kirjoittamisen loksahtaneen uudelle tasolle. Se tuotti minulle tyydytystä, jollaista taiteilija ei usein saa kokea.
Sirpa Kähkönen Kalliossa Helsingissä. Kuva: Jukka Granström
KIRJOITTAMISPROSESSI OLI intensiivinen. Sen päätyttyä Kähkönen totesi, että nyt jos koskaan on oikea hetki lähteä, karistaa kaikki kirjaan liittyvä mielestä, ja hypätä junaan.
– Merkityksellisintä itselleni oli jättää taakseni kaikki se, mitä olin miettinyt Helsingissä, ikään kuin huolestuneena. Jättää kaikki se, mihin olin juuttunut.
Vaikka interrail-matka luostariin oli tietynlainen irrottautuminen, yhden vaiheen päätepiste, merkitsi se myös pyhiinvaellusta. Rauhallisia siirtymiä, rauhoittumista ja hetkessä läsnä olemista ennen lopullista määränpäätä, Kähkönen kuvaa.
Toisaalta hitaasti etenemiseen liittyi myös huoli ilmastosta, samoin kuin ajatus omien rajojen testaamisesta.
– Halusin nähdä, pystynkö ja jaksanko matkustaa muuten kuin lentäen? Riittävätkö voimani? Voiko hitaasti matkustaen kokea jotain enemmän?
Kähkönen pystyi. Italian rannikolla Brindisissä juna vaihtui laivaan, ja Kreikkaan saavuttaessa laiva bussiin. Hitaasti matkustaen myös koki enemmän.
Matkustamisen kulttuuri puhutteli Kähköstä. Se, miten italialaiset naiset tulivat elegantteihin, hienoihin makuuvaunuihin oloasuihin pukeutuneina, kääriytyivät peittoon, eivätkä syöneet, juoneet, saati liikkuneet 12 tuntiin. He eivät halunneet mennä junan vessoihin, joita he arvelivat miesten sotkevan.
Tai se, miten isokokoiset albanialaiset rekkakuskit viettivät aikaansa laivalla, kuljettaen rekoissaan kuka mitäkin, mihin tahansa, kaukana perheistään.
Kokemukset ja oivallukset jatkuivat myös perillä, ortodoksisessa luostarissa Kreikan vuoristoseudulla.
– Luostarimaailma oli lumoava. Olin ajatellut luostarin olevan pelkistetty ja karu, mutta se olikin pieni ja vieraanvarainen, ja hyvin kotoisa. Ympäristö oli rehevää, luostarin vesi tuli suuresta vuoristolähteestä. Kaikki oli puhdasta ja raikasta.
Kähkönen osallistui päivittäin johonkin luostarin palvelutehtävään.
– Sain auttaa juuston valmistuksessa ja puutarhatöissä. Kaikki kierrätettiin, jopa juustonvalmistuksesta syntyvä hera putkia pitkin tarhassa oleville villisioille.
Luostarin elämässä Kähköstä puhutteli erityisesti nunnien aito halu palvella. Luostarissa asuu Kähkösen virolainen ystävä, joka jätti työnsä kirjastonhoitajana, muutti Kreikkaan ja ryhtyi keski-ikäisenä nunnaksi.
– Hän toteuttaa lähimmäisenrakkautta käytännössä joka ikinen päivä. Se puhuttelee. Ajattelen, että ihmisten tehtävä on yrittää kohdella toisiaan rakastavasti ja katsoa virheitä armollisesti.
Tämä näkyi Kähkösen mukaan iltapalveluksien kielissä, ihmisten moninaisuudessa sekä yhteisessä pyrkimyksessä elää yhdessä ja palvella.
LUOSTARISSA OLLESSAAN Kähkönen sai tilaisuuden keskustella myös gerondessan eli johtavan nunnan kanssa. Keskustelu synnytti syvää ymmärrystä ortodoksisuuden ja luterilaisuuden yhtäläisyyksistä mutta myös eroista.
– Kun gerondessa totesi, että ortodoksinen uskonharjoitus on jo 1 000 vuotta vanha, eikä koskaan muutu, niin tajusin, että luterilaisuuden ytimessä on muutos. Minulle on merkityksellistä, että luterilainen kirkko on valmis muuttumaan ja uudistumaan, vaikka se on myös kipeää.
Toisaalta taas Kähkönen arvostaa ja ihailee ortodoksisuuteen sisäänrakennettua mystiikkaa ja kauneutta.
– Vuosisataiset hengelliset harjoitukset ovat puhuttelevia, samoin kuin pyhimysten läsnäolo taiteellisesti, historiallisesti ja uskonnollisesti.
Kähkösen mukaan on surullista, että luterilaisessa kirkossa mystiikkaa pidetään helposti epärationaalisena ja epäsopivana, tai jopa pelottavana. Samalla myös esimerkiksi Marian merkitys tietyllä tavalla poissuljetaan.
Omaa hengellisyyttään Kähkösen on vaikea määritellä.
– Koen, että ei ole olemassa sanoja, jotka ylettyisivät hengellisyyteeni. Vaikka ammattini on toimia sanojen parissa niin ajattelen, että kaiken taiteen tekemisen ytimessä on joku sanaton asia.
TAIDETTA TEHDÄÄN lähteestä, jota ei voi sanallistaa. Se on ikään kuin järjen ulottumattomissa oleva voima, jota ei voi kuvailla. Tämä on tietyllä tapaa myös kirjallisuuden paradoksi.
– Koen, että hengellisyys on lähellä sitä samaa; lähellä tiettyä pyhyyden lähdettä, jonka ytimessä on se, että sitä ei voi kuvailla sanoilla.
Yksi asia on kuitenkin selkeä.
– Vierastan voimakasta kieltä, jolla rakennetaan ryhmiä tai suljetaan toisia pois.
Kähköselle merkityksellistä on sellainen hengellisyys, jossa ihmisiä kohdellaan tasapuolisesti, ja jossa tunnetaan vastuuta köyhistä ja ulkopuolelle jäävistä, ja nähdään ihmisarvo myös halveksitussa.
– Arvostan todella korkealle sitä, mitä kirkot ja kristilliset järjestöt tekevät kadulla olevan ihmisen hyväksi ja muiden hädänalaisten auttamiseksi.
36 uurnaa -teoksen kritiikit ovat tätä haastattelua tehdessä jo tulleet ja olleet loistavia. Asia, josta Kähkönen kokee suurta helpotusta.
– Kritiikki on arvaamaton kohta. Ikinä ei voi tietää, mitä kriitikot kirjoittavat.
Kritiikin odottaminen on tietynlainen miniatyyrihelvetti, ja oikeastaan se kaikista vaikein kohta kirjailijan työssä.
Luova työ itsessään on sitä vastoin Kähkösen mukaan siinä syntyvien oivallusta kautta erittäin palkitsevaa.
– En olisi olemassa ilman kirjallisuutta! Kirjat ovat olleet itselleni lohtu, ystävä, pakopaikka ja turvasatama; rinnakkaismaailma, johon olen voinut paeta. Kirjallisuuden kautta minulla on ollut mahdollisuus päästä toiseen ulottuvuuteen.
VAIKEAN LAPSUUDEN eläneenä Kähkönen koki pitkään, ettei hän ole ollut yhteiskuntaan sopiva pala, mutta kirjoittaminen on antanut hänelle mielekkään paikan.
– Olen lapsuuteni rikkoma ihminen, ja minun on ollut vaikea sopeutua yhteiskunnan odotuksiin.
Kirjailijan työn kautta Kähkönen ymmärsi, että taitelijana voi toimia yksin, mutta olla samalla rakentava osa ympäröivää yhteisöä. Siksi hän kokee, että taiteilijuudella ammattina on iso merkitys; se voi hyödyttää yhteisöä ja tarjota asioita, joista on äkkiarvaamatta suurta hyötyä.
Samalla Kähkönen kokee, että kirjailijana hän on saanut toteuttaa toiveitaan, koetella voimiaan ja kehittyä.
– On ollut todella antoisaa tutkia asioita, ajatella ja kirjoittaa. Silti ajattelen, että kirjailijaksi ei kannata ryhtyä, ellei ole pakko.
* * *
Haluatko tutustua Kotimaa-lehteen?
Tilaa Kotimaan näytelehti ilmaiseksi täältä. Lähetämme PDF-lehden sähköpostiisi. Näytelehden tilaaminen ei edellytä jatkotilausta. Näytetilauksen voi tehdä vain kerran. Antoisia lukuhetkiä!
Ilmoita asiavirheestä