Eläköityminen on siinä mielessä jännä juttu, että vasta sen tapahduttua tietää, miten syvästi se ravistelee identiteettiä. Näin sanoo Mailis Aaltonen, joka jäi muutama vuosi sitten eläkkeelle Oulun yliopiston kehittämispäällikön työstä.
Suomessa eläköityy vuosittain yli 70 000 ihmistä. Kaikkiaan eläkkeellä on kolmannes väestöstä, noin 1,6 miljoonaa ihmistä.
Eläkkeelle jäävillä on usein yhteisiä kokemuksia. Aaltosen mukaan yleistämistä pitää kuitenkin välttää, sillä kokemukset vaihtelevat esimerkiksi sen mukaan, jääkö ihminen pois fyysisesti raskaasta työstä vai asiantuntijatehtävistä.
Eläköitymisen jälkeen monelle saattaa syntyä tunne siitä, ettei edessä ole enää muuta luonnollista henkilökohtaista etappia kuin kuolema. Monelle saattaakin tässä uudessa elämänvaiheessa tulla kuolemaan liittyviä ajatuksia ikään kuin verhon takaa.
– Jos on lapsia ja lapsenlapsia, heidän elämäänsä voidaan osallistua eläkkeellä aiempaa enemmän. Se on merkityksellistä kaikille osapuolille. Silti eläköityneellä saattaa olla kaipuuta vielä muuhunkin.
Aaltonen alkoi ajatella, että ei varmaankaan ole ainoa, jolla on ollut haastetta kohdata työn päättyminen ja halua jakaa siitä kokemuksia.
– Enkä ole ainoa, joka tahtoisi jatkossakin käyttää osaamistaan ja tehdä mahdollisesti vielä työtäkin.
Syntyi ajatus, että eläköitymiseen liittyviä kysymyksiä voisi käydä läpi sitä varten perustetussa ryhmässä seurakunnan järjestämänä.
– Kun otin yhteyttä kotiseurakuntaani Tapiolaan, seurakuntapastori Katja Hero tarttui heti ideaani.
Ensimmäinen Mitä vielä? -ryhmä käynnistyi syksyllä 2021. Aaltonen kiittää Heroa sekä kappalainen Marianne Tiihosta siitä miten aktiivisesti he ovat olleet järjestämässä ryhmiä. Niitä on ollut tähän mennessä seitsemän, ja niissä on ollut kuudesta kymmeneen jäsentä. Aaltonen on ollut Heron ohjaajaparina kolmessa ryhmässä.
Osa Mitä vielä? -ryhmistä on jatkanut itsenäisesti tapaamisiaan. Jo päättyneille ryhmille on järjestetty joitakin yhteisiä, teemoitettuja tapaamisia. On myös kokeiltu työpajaa, jossa on kartoitettu osallistujien osaamista mahdollista työhön paluuta ajatellen.
YLEISRADIOSSA SOTE-ASIOIHIN erikoistuneena toimittajana työskennellyt Tiina Merikanto osallistui jäsenenä Tapiolassa ensimmäiseen Mitä vielä? -ryhmään. Sen jälkeen hän on ollut vetämässä yhdessä Marianne Tiihosen kanssa kolmea ryhmää, ja ohjaa tänä keväänä mahdollisesti jo neljättä ryhmää. Yhdessä Mailis Aaltosen kanssa Merikanto on kirjoittanut Mitä vielä -valmennuksen ohjaajan oppaan (pääset oppaaseen painamalla tästä).
Merikannon mukaan ryhmä toimii parhaiten henkilölle, jonka eläköitymisestä ei ole vielä pitkää aikaa, ehkä puolesta vuodesta pariin vuoteen.
– Olin itse siinä mielessä onnekkaassa asemassa, että minulla oli mahdollisuus työstää eläkkeelle jäämistäni ennakkoon.
Hän on myös voinut jatkaa työntekoa itselleen sopivassa määrin muun muassa juontamalla sote-alan tilaisuuksia.
– Kun eläkkeelle jäädessä alkaa se paljon puhuttu vapaus, niin iso kysymys on, mitä sillä vapaudella tekee. Kolmannesta sektorista esimerkiksi seurakunnista tai järjestöistä voi olla vaikea löytää omaa paikkaa, jos siihen mennessä ei ole ollut niihin yhteyksiä.
Merikanto sanoo, että vaikka eläkkeelle jääminen ei ollut hänelle varsinaisesti shokki, iso merkitys oli sillä, että yhdessä muiden kanssa työsti siihen liittyviä asioita.
Tiina Merikannon mukaan suomalaisessa yhteiskunnassa on varaa kehittyä siinä, miten eläkkeelle jääneisiin suhtaudutaan.
Hänen mukaansa suomalaisessa yhteiskunnassa on varaa kehittyä siinä, miten eläkkeelle jääneisiin suhtaudutaan.
– Olen aistivinani, että yhä ajatellaan eläkkeelle jääneen tietotaidon ja osaamisen katoavan yhdessä yössä tai kuukaudessa.
Hänen mukaansa yhteiskunnan eri toimijat voisivat käyttää eläkkeelle jääneiden ihmisten osaamista paljon enemmän esimerkiksi mentoroinnissa.
– Eläkkeelle jäävissä on valtavaa osaamista, jota seurakunnatkin voisivat käyttää enemmän. Kaikki me tahdomme tehdä jotain merkityksellistä, jotain järkevää jonkun toisen hyväksi.
Hänen mukaansa parasta Mitä vielä? -ryhmissä on ollut niissä syntynyt luottamuksen ilmapiiri. Sellainen jossa voi jakaa todellisia tuntojaan ja oppia toisen kokemuksista.
ASIANTUNTIJATEHTÄVISTÄ eläköitynyt Marja Vattulainen osallistui viime vuoden lopussa päättyneeseen Mitä vielä? -ryhmään Tapiolassa. Ryhmästä hän oli kuullut ystävältään. Vattulainen sanoo, ettei tiennyt seurakunnasta löytyvän tämänkaltaista toimintaa.
– Se oli iloinen löytö ja olen todella tyytyväinen, että kävin tämän ohjelman läpi. Sen kehittäjät ovat tehneet ison työn kehittämällä konkreettisia työkaluja siihen, miten uudessa elämäntilanteessa päästään eteenpäin.
Hänen mukaansa eläköityminen on paljon isompi elämänmuutos, mitä osasi etukäteen kuvitella.
– Uusi tapa elää ei vain poksahda eteen, vaan sitä pitää rakentaa.
Tunteista hämmennys ja jopa häpeä voivat tulla vastaan. Voi syntyä kokemus siitä, että eläkeläisenä on ikään kuin toisen luokan kansalainen ja pelkkä yhteiskunnan kuluerä.
– Ryhmästämme moni sai itsetunnon vahvistusta, löysi omia voimavarojaan sekä merkityksellisyyttä uuteen elämänvaiheeseen.
Marja Vattulaisen ryhmässä oli yhdeksän toisilleen ennestään täysin ventovierasta jäsentä.
– Jo ensimmäisestä kerrasta syntyi luottamus ja puhuimme hyvinkin henkilökohtaisia asioita. Ehkä luottamuksen syntymiseen vaikuttivat kokoontuminen seurakunnan tiloissa sekä ryhmämme erittäin taitavat vetäjät.
Hän painottaa sitä, että jokainen ryhmäläinen voi kuitenkin itse päättää, miten henkilökohtaisia asioita itsestään kertoo.
* * *
Haluatko tutustua Kotimaa-lehteen?
Tilaa Kotimaan näytelehti ilmaiseksi täältä. Lähetämme PDF-lehden sähköpostiisi. Näytelehden tilaaminen ei edellytä jatkotilausta. Näytetilauksen voi tehdä vain kerran. Antoisia lukuhetkiä!
Ilmoita asiavirheestä