Vuoden alussa opin uuden sanaparin. Habit stacking, eli tapojen kasaaminen, tarkoittaa uusien tapojen liittämistä jo olemassa oleviin. Ideana on, että silloin uusikin asia jää helpommin tavaksi.
Ensin sanapari tuli vastaan Helsingin Sanomissa ja heti perään Instagramissa. Pian puolisoni pohdiskeli ääneen, että pitäisiköhän sitä alkaa kyykätä hampaita pestessä.
Ajatus on tavallaan houkutteleva. Varmaan omatkin reisilihakseni kaipaisivat vähän vahvistamista. Mutta jos jokainen mahdollinen hetki pitää täyttää suorituksella ellei kahdella, jääkö elämään minkäänlaisia taukoja?
KRISTILLISESSÄ AIKAKÄSITYKSESSÄ minua viehättää vaihtelu. Aika on jana, jolla on alku ja loppu, mutta se on myös luonnon rytmiä mukaileva kehä, jossa erilaiset jaksot seuraavat toisiaan.
Siihen rytmiin kuuluvat myös tauot, hiljaiset ajanjaksot, jopa hampaidenpesua pidemmät tyhjät hetket, joista ajassamme pyritään vimmalla eroon. Kristityn viikossa yksi päivä on omistettu levolle ja kirkkovuoden suurimpia juhlia edeltää paasto.
Suorituskeskeisen yhteiskunnan rytmi muistuttaa teknomusiikkia. Tempo on tasainen, nopea, kiihtyväkin. Aineellisen hyvinvoinnin keskellä meillä on kova kiire tehdä jotain edes näennäisesti hyödyllistä.
Luin tammikuun alussa Helsingin Sanomista toisenkin ajankäyttöön liittyvän vinkin. Vapaaseen ajatteluun kannattaisi kuulemma varata puoli tuntia viikossa. Idea kuulosti hullunkuriselta, mutta sellainen aika tosiaan varmaan täytyy varata, jos kaikki muut hetket on täytetty jollain muulla.
TAUOTTOMAN TOUHUAMISEN suuri ongelma on siinä, että ihminen ei ole rajaton olento. Niinpä moni uupuu. Lisäksi se estää näkemästä, mitkä ovat aidosti mielekkäitä päämääriä.
Pian tehokas tammikuu on onneksi ohi ja saapuu helmikuu ja paasto. Kun vuodenvaihteessa elämään haalitaan lisää suorituksia, paaston alkaessa on aika miettiä, mistä luopua.
Kun elämään tulee hieman väljyyttä, on mahdollista pohtia myös syitä suorittamiselle. Mitkä asiat ovat niin tärkeitä, että niiden eteen kannattaa nähdä vaivaa? Entä mikä ei ole välttämätöntä?
Nyt olisi kirkon äänelle kysyntää. Tässä ajassa olisi aidosti tärkeää puhua levon merkityksestä. Radikaali viesti vuonna 2024 voisi kuulua vaikkapa näin: Tule kirkkoon, täällä on välillä lupa vain olla.
Tuija Pyhäranta
Kirjoittaja pohtii ajankohtaisia teologisia asioita.
Ilmoita asiavirheestä