Ensi sunnuntaina suomalaiset saavat äänestää isosta joukosta hyviä ehdokkaita, monipuolisesti meritoituneita ammattilaisia.
Eri kansanryhmien ja ideologioiden edustajat ovat saaneet ykköskierroksella äänensä hienosti kuuluville. Parlamentaarinen demokratia ei ole poliittista teatteria, vaikka kaikki tietävät, että voittopalkinnon saaminen on mahdollista harvoille.
Vaalien suodattamattoman suorapuheinen väriläiskä Hjallis Harkimo (liik.), selväsanainen asiapoliitikko Sari Essayah (kd.) ja median kommentaattorina kansan tietoisuuteen puolueiden ulkopuolelta mustaksi hevoseksi hypännyt Mika Aaltola (valitsijayhdistys) saanevat gallupien perusteella pienehkön äänipotin.
Urheasti potentiaalisena presidenttinä ovat esiintyneet myös taitavasti oman agendansa esittävä Li Andersson (vas.) ja Jutta Urpilainen (sd.), jonka myöhäinen lähtö kisaan hämmästytti kaikkia. Vaikutelmaksi muodostui, ettei ehdokas oikeasti halua voittaa tai usko voittoonsa, mutta kisaan lopulta liityttyään hänkin on toiminut reippaasti.
Sympaattisella tavalla vaihtoehtoliikkeen hipistä valtiomieheksi varttunutta Pekka Haavistoa (valitsijayhdistys), vihervasemmistolaisen blokin kärkinimeä, pidettiin pitkään varmana toiselle kierrokselle menijänä.
Jos Urpilainen saa suuren puolueensa väestä odotettua isomman osan äänestämään – Haaviston sijasta – itseään ja ”punaiseksi” ehdokkaaksi kirkkaimmin profiloituva Anderssonkin kokoaa joukkonsa, voi kisa kakkoskierroksen paikasta tuottaa yllätyksen.
HAAVISTON HAASTAJAT Jussi Halla-aho (ps.) ja Olli Rehn (valitsijayhdistys, kesk.) ovat pärjänneet mainiosti vaalikeskusteluissa. Loppua kohti petrannut ja empaattisen inhimillisyytensä paljastanut Rehn on antanut totisesti vaikutelman valtioviisaudesta ja vakaudesta, vaikkei joidenkin kaipaama karismaattinen kansanvillitsijä olekaan.
Eduskunnan puhemiehenä merkittävästi puheenparreltaan tasapainottunutta, kovista ja epäkorrekteista maahanmuuttolausunnoistaan aiemmin tunnettua Halla-ahoa on kiitetty kansaa ja toimittajia kosiskelemattomasta analyyttisyydestä. Hänen upea puheensa Ukrainassa teki vaikutuksen moniin Halla-aho-kriittisiinkin.
Alexander Stubb (kok.) päässee jatkoon. Hänellä on takanaan suurin puolue ja lisäksi RKP pidättäytyi ehdokkaan asettamisesta. Kaksikielisellä Stubbilla on yli 50 prosentin kannatus suomenruotsalaisten piirissä.
Stubb jakoi ministerivuosinaan mielipiteitä voimakkaasti omankin puolueensa sisällä. Italia on ilmeisesti opettanut kilpakumppaneitaan kilvan kehuvaa ”kansan yhdistäjää”. Strategia olikin nerokas sen jälkeen kun Aaltolan osakkeet romahtivat tämän korostaessa ylivertaisuuttaan muiden kustannuksella.
ENTÄ EHDOKKAIDEN suhde uskontoon? Andersson ja Halla-aho eivät ole kristittyjä eivätkä kirkon jäseniä. Andersson suhtautuu ehdokkaista etäisimmin kirkon ja kristinuskon kulttuuriseen merkitykseen. Hän katsoo kuitenkin, että jos kristillisillä arvoilla tarkoitetaan oikeudenmukaisuutta, tasa-arvoa ja vapautta, ne muodostavat hyvän arvopohjan.
Halla-aho näkee, että ”kristilliset arvot, kuten työn, rehellisyyden ja lähimmäisen auttamisen arvostaminen, ovat erottamaton osa Suomen kansallista kulttuuria”.
Kristillistä perinnettä yllättävänkin vahvasti puolustava Halla-aho kritisoi, että kirkosta on tullut ”yleishumanistinen ja -vasemmistolainen kansalaisjärjestö”, joka ei toteuta lähetyskäskyn kehotusta tehdä kaikki kansat Jeesuksen opetuslapsiksi. Kirkko keskittyy ”mielistelemään vähemmistöjä, muita uskontoja, etenkin islamia”.
Niin sanotusti ”tunnustavia kristittyjä” ovat luterilaiset Aaltola, Rehn ja Urpilainen sekä helluntailainen Essayah.
Aaltola katsoo, että kirkolla on hyvin tärkeä tehtävä yhteiskunnan rakentumisessa. Hän luottaa johdatukseen ja pitää Jeesusta farisealaisen tekopyhästä ajattelumallista vapaana, ”railakkaasti ja osuvasti ajattelevana esikuvana”.
Essayah on toiminut myös evankelistana helluntailiikkeessä. Hän painottaa armoa, lähimmäisyyttä ja sosiaalista oikeudenmukaisuutta. Essayah sijoittuu arvokartalla tiukasti konservatiivilaidalle, mutta muotoilee ajatuksensa maltillisesti ja on onnistunut olemaan loukkaamatta ja suututtamatta erilaisia ihmisryhmiä.
Aaltola, Rehn ja Urpilainen ovat liberaaleja, ekumeenisia kristittyjä.
Tiiviisti kirkon yhteydessä aina eläneen Urpilaisen mielestä sosiaalidemokraattisilla ja kristillisillä arvoilla on paljon yhteistä, kuten oikeudenmukaisuuden edistäminen. ”Usko on ollut elämässäni se kivijalka ja perusta, jonka varaan olen rakentanut ajatteluni ja arvomaailmani. Myös politiikassa hengelliset arvot ovat olleet kompassini.”
Rehn on tuonut sisäistetyn kristillisen vakaumuksensa esiin kampanjan aikana. Hän on kertonut käyneensä Nasaretilaisen kanssa keskusteluja siitä lähtien, kun sisko kuoli parikymppisenä. Jeesus liittyy yhä Rehnin iltarukoukseen.
Vuorisaarnan sanoman ja sosiaalisen oikeudenmukaisuuden eetoksen puhuttelema Rehn kannattaa kansankirkon nykyjärjestelmää. Hän korostaa suomalaisen sivistyksen ja yhteiskunnan kristillisiä juuria ja arvoja.
Kirkkomyönteisiltä kulttuurikristityiltä, jotka eivät ole katsomustaan kovin tarkasti avanneet, näyttävät Harkimo, Haavisto ja Stubb.
Harkimo kunnioittaa kirkon kasvatuksellista roolia. Jumalan siunausta hänkin toivottaisi uudenvuodenpuheessaan, muiden paitsi Anderssonin tapaan. Harkimo ei ole ”paljon Raamattua lukenut”, mutta kirkossa hän käy ainakin jouluna ja kotona luetaan jouluevankeliumi.
Haavisto erosi nuorena kirkosta koulun konservatiivisen uskonnonopetuksen takia, mutta palasi myöhemmin jäseneksi. Hän haluaa olla maksamassa siitä, että ”suomalaisen kulttuurin peruspilarin” toiminta mahdollistuu tulevaisuudessakin.
Kirkon kotimainen ja ulkomainen diakoniatyö sekä ”rohkeat” piispat ja kirkon vaikuttajat, jotka puolustivat tasa-arvoista avioliittolakia, helpottivat kirkkoon paluuta. Kirkollisiin perinteisiin myönteisesti suhtautuvalle Haavistolle kristinuskon arvokkain ajatus on ”ihmisten lähtökohtainen tasa-arvoisuus, se että me kaikki olemme Jumalan lapsia”.
Haavisto ja Stubb eivät ole määritelleet hengellisyytensä suhdetta kristinuskoon. Molemmilla on ”henkilökohtainen hengellisyys”, uskonto on yksityinen asia.
Stubb kehuu kirkon yhteiskunnallista roolia, esimerkiksi vähäosaisten puolesta toimimista, ja on ylpeä Suomen kirkosta. ”Lähimmäisenrakkaus ja toisten kunnioittaminen ovat osa kristillistä perimäämme. Ne ovat arvoina hyvä pohja päätöksenteolle.” Rakkauden kaksoiskäskyä Stubb pitää tärkeimpänä kristinuskossa.
Luterilaisessa kulttuurissa poliitikoilta odotetaan ennen kaikkea terveen järjen käyttöä, ei syvää uskonnollista vakaumusta, jota löytyy paljon tästä joukosta.
Suomea siunataan siis jälleen kristityllä tai vähintään kristillisen kulttuurin ja kirkon parhaita puolia kunnioittavalla presidentillä.
Lähteinä on käytetty ehdokkaiden aiempia haastatteluja (Aaltola, Essayah, Haavisto, Urpilainen), Kai Kortelaisen haastatteluja Radio Deillä ja Teemu Laajasalon haastatteluja IS-tv:ssä sekä Helsingin Sanomien, Iltalehden, Ilta-Sanomien ja Ylen vaalikonevastauksia.
Ilmoita asiavirheestä