Ensimmäinen ihminen päätti muuttaa pohjoiseen. Hän eteni aina vain kauemmaksi, kunnes tuli jäätävän kylmä ja alkoi sataa lunta. Sitä jatkui monta päivää. Ihminen kauhistui:
– Olen tullut liian pitkälle! Näin pohjoisessa ei enää ole elämää!
Puiden oksat olivat paksun lumen peitossa. Ihminen oli varma, että hän kuolee siihen paikkaan.
Jumala katseli ihmisen ahdinkoa ja päätti lähettää toivon merkin.
Niin epätoivoinen vaeltaja näki kuukkelin.
Lintu tuli lähelle ihmistä ja katseli tätä uteliailla silmillään.
Ihminen piristyi, sai rohkeutta ja voimaa jatkaa kulkuaan.
Siitä lähtien pohjoisten erämaiden vaeltajat ovat saaneet vieraikseen pelottomia lintuja. Jotkut pitävät niitä valepukuisina enkeleinä ja merkkeinä kaiken Luojalta.
Kuukkeli (Perisoreus infaustus) on maamme pienikokoisin varislintu.
Se elää Euroopan ja Aasian pohjoisella havumetsävyöhykkeellä. Suomessa kuukkeli on ollut yksi nopeimmin taantuvia metsälintujamme – lajin eteläinen kanta on käytännössä jo hävinnyt.
Kuukkeli vaatii vanhaa, usein naavan peittämää kuusimetsää. Se on takamaiden paikkalintu eikä viihdy ihmisasutuksen lähellä. Elinympäristön muutos on kuukkelin vihollinen.
Kuukkeli aloittaa pesinnän jo huhtikuussa. Linnulle kelpaavat ravinnoksi niin marjat, hyönteiset kuin raadotkin. Talvisin lintu kerää itselleen ruokavarastoja.
Kansanperinteessä kuukkeli on ollut metsämiehen kaveri ja onnenlintu. Kuukkelin tappajaa seurasi epäonni metsästyksessä.
Kuukkeli on Kainuun ja Koillismaan maakuntalintu.
Kuukkelin kohtaaminen on aina yhtä odotettu ja hauska tapahtuma. Linnun näkeminen on lohduttava ja piristävä viesti.
Juttu on julkaistu aikaisemmin Kotimaa-lehdessä.
Ilmoita asiavirheestä