Kristikunnan alkuvuosina ensimmäiset kilvoittelijamunkit vetäytyivät erakkoyhteisöihinsä. He halusivat lähestyä Jumalaa. Kuitenkin liha, ruumis, esti tämän. Syntyi tapa ruoskia itseään – kurittaa lihaa.
– Näyttää pahalta, sanoi tarkkailijaenkeli Jumalalle.
– Olen katsellut touhua jo pidemmän aikaa, ehkä sille pitäisi tehdä jotain, Jumala vastasi.
Seuraavana aamuna kun erakkomunkit kömpivät ulos luolistaan, niiden suuaukkojen eteen oli kasvanut vihreitä kasveja.
– Kiitos Jumalalle, erämaa viheriöi, munkit huusivat yhteen ääneen.
Mutta kun he lähtivät päivittäisille askareilleen, kasvit polttivat heidän jalkansa ja kätensä pahemman kerran.
– Hah, haha, hahaa, nauroivat enkelit taivaassa. – Jumalalla on mainio huumorintaju. Hän loi nokkosen, jotta ihmispolon ei tarvitse piiskata itseään. Riittää kun kipaisee kelteisillään nokkospusikossa!
Nokkonen eli isonokkonen (Urtica dioica) tunnetaan sen lehdissä ja varressa olevista polttiaiskarvoista, jotka murtuessaan sylkevät iholle muurahaishapon kaltaista polttavaa nestettä. Nokkosen polte voi olla hyvinkin kivuliasta.
Suomessa nokkosella on kaksi alalajia, etelännokkonen ja pohjannokkonen. Nokkosta käytetään ravinnoksi keittoihin, lettuihin ja salaatteihin. Ravintoarvoltaan nokkonen on huippuluokkaa luonnonvaraisten kasvien joukossa. Kovin rehevistä paikoista nokkosta ei kannata kerätä ravinnoksi.
Nokkonen on diureetti, eli se lisää virtsan eritystä. Vanha kansa uskoi nokkosen auttavan reumatismiin ja astmaan. Nokkosvettä voi käyttää puutarhoissa kirvojen torjuntaan. Suomessa nokkosta tavataan koko maassa.
Nokkosen polte on muistutus luonnon voimasta ja moni-ilmeisyydestä. Kasvi on samalla kertaa vaarallinen ja terveellinen.
Juttu on julkaistu aikaisemmin Kotimaa-lehdessä.
Ilmoita asiavirheestä