Diakoniatyön asema kirkossa ja yhteiskunnassa on monenlaisten murrosten keskellä. Miten siihen tulevat vaikuttamaan seurakuntarakenteen uudistus tai kirkkolain ja -järjestyksen uudistus? Onko kirkossamme riittävän selkeä näky diakonian teologisista perusteista? Entä mitä tuo tullessaan diakonian viran uudistaminen?
Näitä kysymyksiä ja monia muita pohtivat kirkon diakoniajohtajat neuvottelupäivillään Lahdessa 17.-18.3. Kotimaa Pron haastattelussa ajatuksiaan avaavat Lahden seurakuntayhtymän diakoniajohtaja Teuvo Siivonen ja Vaasan suomalaisen seurakunnan diakoniajohtaja Sirpa Tirri.
Mikä ymmärretään kirkon perustehtäväksi?
1990-luvulla seurakuntien päättäjiltä tuli vahva tuki ajatukselle, jonka mukaan seurakunnan diakoniatyön on palveltava laajasti kaikkia alueen huono-osaisia. Yhteistyö kuntien ja kaupunkien sosiaalitoimen kanssa nähtiin hyvänä.
– Nyt ilmapiiri on muuttumassa. Kuulen yhä enemmän äänenpainoja, joissa peräänkuulutetaan kirkon ja seurakuntien palaamista perustehtäväänsä ja sillä tarkoitetaan vain sananjulistusta. Tämä kehitys huolestuttaa. Diakoniatyötä tarkastellaan yhä kapeammasta hengellisen elämän tulkinnasta käsin ja se pyritään alistamaan julistustyön jatkeeksi, Teuvo Siivonen sanoo.
Siivosen mielestä olisi hyvin tärkeää pohtia diakoniatyön teologisia perusteita ja sanoittaa ääneen sitä, että teot voivat olla ilosanoman eteenpäin viemisessä yhtä vaikuttavia kuin sanat.
”Emme tee sisäsiistiä toimistotyötä”
Sirpa Tirri painottaa, että diakoniatyö on elänyt aina muutoksessa ja niin täytyy ollakin. Sen on reagoitava nopeasti ympäristön ja yhteiskunnan muutoksiin ja oltava valmis vastaamaan yhä uusiin tarpeisiin. Perustehtävä on silti muuttumaton: löytää kaikkein heikoimmassa asemassa olevat.
– Diakoniatyö ei ole aina sisäsiistiä toimistotyötä. Meidän on mentävä lähelle ihmistä. Turvattomuuden ja epävarmuuden keskellä meidän on koko ajan kysyttävä itseltämme, keitä varten olemme olemassa, Tirri sanoo.
Erityisdiakoniatyön puolella eli päihde-, mielenterveys- ja kriminaalityössä ollaan niin tiukoilla, että kaikki hyväksyvät laajamittaisen yhteistyön kuntien ja kaupunkien kanssa, ja sitä eletään toimivasti todeksi. Teuvo Siivosta huolestuttaa, jakaantuuko diakonia entistä selvemmin kahtia, jos perusdiakonian yhteistyö alueen muiden toimijoiden kanssa kyseenalaistetaan.
– Ihmisten pahoinvointi haastaa diakoniajohtajia pohtimaan yhteistyökuvioita eri suuntiin. Tarvitseeko diakoniatyö nykyään joitakin aivan uusia yhteistyön muotoja kuntapuolen tai kolmannen sektorin kanssa? Siivonen kyselee.
Tirri on havainnut, että seurakunnan diakoniatyö nauttii suurta arvostusta yhteistyökumppanina. Erityisesti taloudellisesti tiukkana aikana kunnat näkevät seurakuntien osaamisen ja laajat verkostot suurena mahdollisuutena.
– Meidän on syytä näyttää ylpeinä väriä, pukea se vihreä paita päälle ja olla reilusti kirkon työntekijöitä yhteistyökuvioissa, Tirri sanoo.
Miten kirkkolain ja -järjestyksen uudistus vaikuttaa?
Kirkkolakiin kirjattiin vuonna 1913 ensimmäisen kerran, että kirkkoherrojen ”tulee edistää jatkuvan laupeudentoimen ylläpitämistä ja varsinkin toimia tarvittavien diakonien tai diakonissojen eli mies- tai naispalvelijoiden ottamiseksi palvelukseen”. Vuoden 1944 alussa tuli voimaan kirkkolain muutos, jonka jälkeen jokaisessa seurakunnassa on täytynyt olla papin viran lisäksi myös diakonian virka.
Tämän kevään kirkolliskokoukseen on menossa käsiteltäväksi kirkkolain ja -järjestyksen uudistus, jonka jälkeen säädöksiä olisi vain pappisvirasta ja piispan virasta. Muiden virkojen perustamisesta päättäisivät seurakuntayhtymät tarpeen mukaan.
– Vuoden 1948 katekismuksessa ilmaistaan upealla tavalla virkajako pappisvirkaan ja diakonian virkaan. Nyt tämä pitkä perinne katkeaa, jos uudistus hyväksytään. Tottakai mieleen herää kysymys, mikä on sen jälkeen diakonian virkojen tulevaisuus käytännössä, Siivonen sanoo.
Toisaalta kirkkolaista ja -järjestyksestä ei aiota muuttaa linjauksia kirkon ja seurakuntien perustehtävistä.
– Tämä takaa diakonian paikan ja aseman vahvasti. Virkarakenteessa tuo vahva rooli ei kuitenkaan enää näkyisi.
Yhtä aikaa lakimuutosten kanssa meneillään on myös seurakuntarakenteen muutostyö sekä koko diakonian viran kokonaisuudistus. Siivosta mietityttää näiden keskinäinen suhde ja vaikutukset. Hän kyselee, pirstaloituuko diakoniatyön johtaminen uudessa, mahdollisimman kevyeksi kaavaillussa seurakuntayhtymärakenteessa. Entä mitä viran kokonaisuudistus tulee merkitsemään diakoniatyöntekijöiden koulutukselle ja itse työlle?
Ovatko kaikki todellakin tervetulleita?
Siivosen mielestä diakoniatyössä on ensisijaista ihmisten kohtaaminen sekä kaikkien niiden rakenteiden kyseenalaistaminen, jotka joitakin ihmisryhmiä sortavat.
– Diakoniatyö ei siis kyseenalaista vain joitakin yhteiskunnan poliittisia rakenteita, vaan sen tulee olla valpas tarkastelemaan kriittisesti myös seurakuntayhteisön ja kirkon sisäisiä rajoja. Koko ajan on kysyttävä, ottaako seurakunta todella vastaan jokaisen ihmisen vai asettaako sittenkin ehtoja, Siivonen sanoo.
Sirpa Tirrin mukaan diakoniatyöntekijöiden pitäisi nykyaikana löytää erityisesti omaan kotiinsa eristyksiin ja yksinäisyyteen joutuneet vanhukset, työikäiset mutta yhteiskunnan ulkopuolelle pudonneet päihteidenkäyttäjämiehet sekä ne ajelehtivat nuoret aikuiset, joita mikään yhteiskunnan tukimuoto ei näyttäisi pystyvän auttamaan.
– Toki voidaan kysyä, miten me sitten pystyisimme heitä auttamaan, jollei sosiaalityön turvaverkotkaan siihen kykene. Ja silti: diakoniatyön ytimeen kuuluu kohdata ja auttaa juuri turvaverkkojen läpi pudonneita, Tirri pohtii.
Työelämän muutos haastaa johtamisen
Työelämän muutos näkyy diakoniatyössä paitsi työelämän ulkopuolelle pudonneiden asiakkaiden määrissä myös sisäisesti. Yhä useammat diakoniatyöntekijät ovat ammatinvaihtajia, kouluttautuneet diakoniatyöntekijöiksi vanhemmalla iällä.
Sirpa Tirri näkee tässä huikeita mahdollisuuksia: ammatinvaihtajien mukana kirkkoon tulee paljon osaamista ja tietämystä sen ulkopuolelta. Alanvaihtajat kykenevät vallitsevien toimintamuotojen ihmettelyyn, kyseenalaistamiseen ja kriittiseen tarkasteluun.
Ongelmiakin voi tulla. Nuorille vastavalmistuneille on luonnollista opettelu ja haparointi työssä. 50-vuotiaalta uudelta työntekijältä saatetaan sen sijaan odottaa, että hän on heti valmis.
– Johtajien pitäisi ymmärtää, että nämä kokeneet alanvaihtajatkin ovat ihan uusia kirkon työssä. He tarvitsevat ohjausta ja kannustusta siinä missä nuoretkin, Tirri sanoo.
Ilmoita asiavirheestä